Herkimmät, meistä terveimmät, reagoivat nopeimmin. Meidän terveytemme on nyt loppuun palaneissa. Kyse onkin siitä, rohkenemmeko me kuunnella heitä, vai lyömmekö heihin epäonnistuneen ihmisen leiman, vain jotta välttyisimme vetämästä epämieluisia johtopäätöksiä siitä, mitä me olemme yhdessä tekemässä?
Katselemmeko loppuunpalamista häpeän vai rakkauden silmin? Häpeän vallassa olevassa kulttuurissa heikkous muuttuu huonoudeksi ja epäonnistumiseksi. Silloin loppuun palamisesta tulee epäonnistuneiden ihmisten ominaisuus. Rakkauden hallitsemassa kulttuurissa loppuun palaminen nähdään ilmiönä, joka johdattaa ihmisen suurempaan tietoisuuteen. Todellinen vahvuus syntyy siitä, että me hyväksymme heikkouden eikä siitä, että kiellämme sen.
Hellsten kirjoittaa niistä samoista pienistä, heikoista ihmisistä, joita olen itsekin pohdiskellut. Niistä, jotka näyttävät olevan syrjässä, marginaalissa, ”epäonnistuneita” - mutta jotka paradoksaalisesti vaikuttavat kaikkein tarkkanäköisimmin ja -vaistoisimmin seuraavan maailmanmenoa.
Lueskellessa esimerkiksi oravanpyörästä lähteneiden blogeja ei voi olla huomaamatta, että aika moni on päätynyt nykyiseen elämäänsä ja ajattelutapaansa loppuunpalamisen, uupumuksen tai masennuksen – noiden perinteisten elämän pysäyttäjien – kautta. Heikkouden kautta nämä kirjoittajat tuntuvat päässeen toisenlaiselle näköalapaikalle kuin ne, joiden huomiokyvyn vauhti ja muiden lailla tekemisen pakko sumentaa.
Suosittelen edelleen tätä loistavaa ja (tietysti!) kumman aliarvostettua kirjaa, josta en muista nähneeni aikoinaan montaakaan lehtijuttua. Kirjan perustana olleen tutkimushankkeen loppupäätelmät voi lukea täältä. Olipa tämä avarakatseinen tutkijajoukko kaukaa viisas ennustaessaan jo vuonna 2003, ennen koko slow- tai downshifting-buumia:
Nousussa on siis menestyjäluuseri tai luuserimenestyjä, henkilö joka pyörittää hymyjen taloutta. Haussa on uudenlainen viranomainen, kehittäjä ja työorganisaatio, sellainen joka tukee ja ymmärtää hymyjen talouden edustamaa vastuuta, välittämistä ja taidetta.
Myös pienet lapset kuuluvat menestysuskon mukaan kai samaiseen heikkousjengiin, he kun eivät vielä osaa hullun lailla suorittaa elämää. Miksiköhän ihminen näyttää vain hetken - vastasyntyneenä - niin vanhalta ja viisaalta? Valo Velimir viettää kohtapuoleen kolmevuotispäiviään eikä hänellä enää ole tällaista, kiperiäkin konflikteja suvereenisti ratkomaan tottuneen inkkaripäällikön ilmettä.
Kiinnostava kirjoitus ja hyvä lukuvinkki taasen. Vaikka itse jätinkin työpaikkani pikemminkin ennaltaehkäisevänä toimenpiteenä kuin uupumuksen seurauksena, katson kyllä kuuluvani tuohon "hyvänlaatuisten syrjäytyneiden" joukkoon. Joskus mietin, tuntuisiko minusta erilaiselta, jos olisin tässä tilanteessa vasten tahtoani. Tai vailla mitään suuntaa. Aiheuttaisiko se vaistojen tylsymistä niiden terävöitymisen sijaan?
VastaaPoistaVastasyntyneiden kasvoissa on tosiaan sitä inkkaripäällikön tyyntä viisautta. Samaa on kyllä myös hyvin vanhoissa ihmisissä (isoisäni on 99-vuotias). Siinä on minusta jotain hyvin merkityksellistä, että vauvat muistuttavat vanhuksia ja vanhukset vauvoja.
Sinun blogisi oli yksi niistä, jotka mielessäni olivat, kun tätä kirjoitin.:) Lisää löytyy omasta blogiluettelosta.Ihan erityisesti tekee mieli mainostaa, jälleen kerran, loistavia Pellon pientareella ja Anna ja hänen ystävänsä-blogeja. Menestyjäluuseri-tutkimuksessa oli muuten haastateltu juuri vasten tahtoaan pitkäaikaistyöttömiksi jääneitä, sieltä löytyy siis myös vastaus kysymykseesi.
VastaaPoistaPellon pientareella kuuluu omaankin blogiluettelooni, mutta tuosta toisesta en ollut kuullutkaan, pitääpä tutustua. Tosin seuraan jo nyt niin montaa blogia, että melkein toivon etten törmäisi enää uusiin seurattaviin!
VastaaPoistaOlen lukenut tutkimuksista, joiden mukaan työttömyys aiheuttaa masennusta, passivoitumista yms. Yli 10 vuotta sitten, kun olin täyspäiväinen yliopisto-opiskelija (en siis työtön mutta en töissäkään), kärsin samoista oireista ihan vain siksi, että kaipasin elämääni rytmiä. Tätä juuri olen pohtinut: nythän elämäni on samankaltaista kuin tuolloin 10 v. sitten, mutta olen ikionnellinen. Jotenkin se liittyy "jo tehtyyn kierrokseen", joka tuolloin nuorempana oli vasta edessäpäin, mutta ennen kaikkea asenteeseen, oman ajan ja elämän haltuunottoon. Myös siihen että tekee ja nauttii murehtimisen sijaan. Olisinpa osannut kohdella aikaa lahjana jo tuolloin.
Hyvä kirjoitus ja lohduttava!
VastaaPoistaItse tipahdin elokuussa uupumuksen ja fyysisten oireiden suohon ja siellä olen vieläkin, aina muutaman seuraavan viikon sairaslomapätkillä eikä hajuakaan kuinka tässä käy.
Lohduttavaa ajatella, että kuuluisin niihin herkimpiin, jotka uskaltavat sairastua! :) Oikeesti!
Siis täytyyhän ihmisen jossain vaiheessa herätä huomaamaan, että voi pahoin eikä jaksa enää ja kannustan muitakin kuuntelemaan itseään.
Pelottava valinta kun "luovuttaa", mutta varmaan osoittautuu pidemmän päälle terveelliseksi....kunhan pääsee näiden myrskyjen ohi.
Ei ihan helppoa, mutta kaiken hämmennyksen seassa olen kumminkin ihan tyytyväinen, että viimeinkin hoksasin....
Oikeastaan on hieno tunne, kun ei tiedä mitä tulee. Tietää ainakin, että se aikaisempi olo on loppu! Ja elämällä on tapana kantaa :)
Vitsi että tykkään näistä kirjoituksistasi! Kiitos tästä.
VastaaPoistaItse ajattelin aikoinaan sairaassa työyhteisössä, että reagoinko minä terveesti sairastumalla masennukseen. Lopulta esimies sai potkut, silloin minä olin jo eläkkeellä.
VastaaPoistaOlen joutunut käymään läpi vaikeita ja traumaattisia asioita ja sitä kautta terapiassa oppinut tuntemaan ja hyväksymään heikon minäni. Jo lapsuuden kodissa olin oppinut, että en kelpaa muuten kuin piilottamalla oman heikkouteni. Niinpä minusta tuli suorittaja, joka kaatui lopulta lapsuuden luurankoihin. Nyt pystyn jo miettimään asioita ilman terapeutin tukea. Kuluneet 15 vuotta ovat olleet valtava matka kohti minuutta. Voin olla minä ja seistä omilla jaloillani, tehdä omannäköisiä ratkaisuja ja elää minun elämää. Ilman tutustumista heikkouksiini ja pimeässä olleeseen minuuteeni en eläisi niin rikasta elämää kuin nyt elän. Synkkä aika elämässäni on lopulta koitunut suureksi siunaukseksi.
Johanna: on se vaan niin ihmeellisen ristiriitaista, että heikkona oleminen vaatii uskallusta. Mutta toki se on kauhistuttavaa luopu entisistä rooleista ja joutua olemaan hetken verran vaikka kokonaan ilman.:)
VastaaPoistaElisa: Kiitos! Myös taannoisesta kirja-arvioinnistasi, jos en muistanut aiemmin siitä kiittää.
NIINA: Tarinasi kuulostaa kovin tutulta. Onneksi pääsit sinne Mäjentöppäreelle.:)
Kaksituhattaluvun alussa olin työharjoittelussa psykiatrisessa sairaalassa akuutilla kriisiosastolla. Siellä silmäni ensimmäistä kertaa avautui kirjoittamallesi asialle; niin paljon uupuneita, mutta viisaita ajatuksia. Väistämättä silloin tuli mieleeni, ketkähän niitä hulluja oikein ovatkaan...?
VastaaPoistaTähän kirjaan täytyy tutustua! Todellakin antaa ajateltavaa :)
VastaaPoista