Jatkan turmarajalla bloggaamistani referoimalla suoraan kolumnia, joka minut pysäytti. Se löytyi Helsingin ortodoksisen seurakunnan uusimmasta Ortodoksiviesti-lehdestä, jonka yhtenä kolumnistina toimii Valamon luostarin munkki Serafim. Mielellään olisin linkannut tähän koko loistokirjoituksen, mutta koska lehti päätyy nettiin viiveellä, on tyydyttävä lainailemaan sieltä täältä.
Munkki Serafim muistelee kolumnissaan taannoista pyhiinvaellusreissuaan Armeniaan ja erityisesti hetkeä, jolloin hän lauloi muiden mukana vanhassa kivikirkossa vanhaa kirkkoveisua Kiittäkää Herraa, sillä hän on hyvä, hänen armonsa pysyy iankaikkisesti. Kyseisen veisaamispaikan historia oli synkkä: kirkon toiminta tukahdutettiin neuvostoaikana, toisena aikana sen suojiin olivat hakeutuneet kansanmurhaa paenneet pakolaiset, 1990-luvulla koko tienoo pimentyi ja kylmentyi pariksi vuodeksi sodan ja energiakriisin takia. Nyt kaupunki kärsi joukkotyöttömyydestä. Ja niin edelleen. Siellä sitä kuitenkin oltiin, laulamassa kiitosta Jumalalle. Miksi?
Munkki Serafim pohtii:
Kun me kiitämme Jumalaa, mistä me kiitämme? Kiitämmekö yksittäisistä onnistumisista? Etsimmekö vain yksittäisiä ilon aiheita, joista sitten olemme kiitollisia? Onko elämä meille yritys etsiä menestyksekkäitä onnenhetkiä ja kerätä niistä reitti, joka etenee yhdestä onnellisesta pisteestä toiseen. Ja jos onni kääntyy, samalla katoavat niin onni kuin kiitollisuuskin.
Todellisuudessa vastoinkäymiset eivät ole jokin irrallinen häiriötekijä, joka yrittää sotkea elämäämme ulkoapäin, vaan oleellinen osa elämää itseään. Luonnon kiertokulku on alituista kuolemisen ja syntymisen dialektiikkaa, ja osana luontoa me olemme koko ajan paitsi syntyviä ja kasvavia myös kuihtuvia ja kärsiviä olentoja.
(…) Ja kun me kuihdumme, hiivumme, kärsimme, petymme, masennumme, Jumala on meidän kanssamme. Hän ohjaa ja johtaa meitä läpi surun ja kuoleman. Hän on meissä, meidän maailmassamme – ja maailman toisella puolen.
(…)Ja kun meidän aikamme tässä maailmassa on loppumassa, näemme varmasti paljon selvemmin sen, mistä meidän elämässämme loppujen lopuksi olikaan kyse. Ehkä silloin voimme kiittää häntä kivusta, joka kasvatti meitä; ehkä voimme kiittää häntä ahdistuksesta, joka kypsytti meidän sielumme tähkäpäät valmiiksi. Ehkä silloin mekin voimme sanoa pyhän Johannes Krysostomoksen tavoin: Kunnia Jumalalle kaikesta.
Olen aivan viime aikoina – johtuen varmaan pettymys/kärsimys-ylikuormituksesta – alkanut suorastaan kiukustua Salaisuus-koulukuntaan ynnä kaikkiin niihin, jotka väittävät, että elämän kärsimykset ovat väärään suuntaan menoa; seurausta vääränlaisesta ajattelusta/epätehokkaista aarrekartoista tai jostain muusta, mitä minä typerys en vain ole epäonneni keskellä hiffannut. Manifestointiajatuksen mukaan esimerkiksi Paris Hilton olisi varmaan ”onnistunut” omaisuuksineen kaikkineen. Mutta mitä minä hänen elämästään oppisin? Ei, minä tarvitsen juuri tämän koulun.
Kiitos munkki Serafim! Palautuipa taas mieleen se syy, minkä takia alun perin halusin liittyä ortodoksiseen kirkkoon: siellä vielä hyväksytään pieni ihminen. Jopa vähän alakuloinen sellainen.
ps. Pakko linkata vielä tämä postaus, kun se sopivasti juuri sattui ilmestymään. Siellä esitellään tyttäreni ihanan kummitädin Olen juuri hyvä-taulut ja peilit, jotka kirjassanikin mainitaan. Kaikille meille perfektionisteille!
 |
| Ensi kesänä tämäkin pioni taas nousee ja kukkii. Nyt se ansaitusti lepää. |
Niin, nyt menee vähän ohi aiheen... mutta niin kuin itse ja myös jossakin taulussani totean, "Elämässä pitää olla päämääriä" , ei yhtä päämäärää, niin kuin on yleensä totuttu kuulemaan, kun aikuiset lapsia opastaa. Ei pidä olla vaan yhtä päämäärää, van monenlaisia päämääriä ja vaihtoehtoja, jota sitten aina punnitaan tilanteen tullen. Ei sitten pudota ihan niin korkealta kun tämä arkielämä jysähtää päälle.
VastaaPoistaToinen asia, jota olen itse ihmetellyt on se, miten usein kuulee sanottavan, miten joko oma terveys tai terveenä syntynyt lapsi on tärkeintä elämässä, - niin no, on tietenkin, mutta entä kun tai jos sen menettää? Kaikki kaatuu, no tietenkin elämä muuttuu, mutta arvotetaanko terveyttä ja hyvin menevyyttä liikaa sitäkin ...olisiko siinäkin jonkinlainen asennemuutos paikallaan. Tietenkin terveys on tärkeää, mutta pikkuinen häivähdys tai ajatus myös siitä, että pärjään kyllä elämässäni, jos vaikka eteen tulisikin suuria muutoksia. En ehkä osaa selittää, mitä tarkoitan... Mutta onnellisuutta kunkuitenkin löytyy erilaisista elämistä... Itse kroonisesti sairaan, paljon sairaalassa ja isoissa leikkauksissa olleen, nyt jo pitkään taivaassa olevan, vietävän hyväntuulisen, positiivisen ja aurinkoisen äidin tyttärenä kasvanut ja monenlaisia elämäntapoja nähneenä...
Ja vielä... kyllä ihminen tarvitsee alakulon ja mietiskelyn hetkiään, alakulo ja "masennus" (mitä sanaa helposti käytetään) on tietyssä mittakaavassa merkki muutoksenhalusta ja mahdollisuudesta uudistua tai muuttaa elämänsä suuntaa. Tai myös pelkästään levosta :)
Alakulosta tie lähtee mielellään ylöspäin (uusi taulu?)...
Serafim kirjoittaa viisaasti. Tuntui hyvältä lukea tuollaista tekstiä.
VastaaPoistaKiva, kun löysit tänne Niina, pidän kovasti blogistasi!
VastaaPoistaTia: Tai miten olisi taulu sellaisesta pikku eläimestä, joka oikein nautiskelee alakulostaan vällyjen alla?:)
Minua surettaa se, että tämän hetken kaikessa superpätevän ihmisen kuvaan ei tunnu ollenkaan sopivan alakulo tai väsymys, ne ovat nykyään "poikkeustilaa", joista pitää nopeasti piristyä - eivät elämään kuuluvia asioita. Kannatan myönteistä ajattelua, mutta on tilanteita, joissa minusta kannattaisi mielummin pysähtyä surun äärelle eikä juosta sitä pakoon jonkun piristyskikan avulla. Suru on kuitenkin vain surua.
On ihana lukea viisaita sanoja...jälleen kerran. Kiitos teille. Meidät pysähdytti tulipalon alku, joka onneksi saatiin äkkiä hallintaan. Oppisimmepa jo eläessämme edes hiukan tietämään, mistä tässä kaikessa on kyse, sillai piirun verran verhonraosta.Edetään hitaasti.
VastaaPoistaJoskus masentaa ja ankarasti. Tai on yleensä vain alakuloinen olo. Sitä pyörittelee mielessään kaikenlaista. Ajatukset saavat jotenkin otteeseensa. Sitä luulee keksineensä syynkin masennukseensa, mutta mikään ei silti tunnu auttavan. Joku vain ahdistaa, mutta mikä?
VastaaPoistaOlen samaa mieltä siitä, että ahdistus on lähtökohtaisesti hyvä juttu. Se on merkki jostakin. Se ahdistus vain pitäisi päästä purkamaan jollakin tavalla eikä vain haudata johonkin. Johonkin josta se tulee joku päivä vielä palaamaan takaisin entistä voimakkaampana.
Jokaisessa tuollaisessa prosessissa tarjoutuu mahdollisuus käsitellä kipeitä, ehkä aiemmin käsittelemättä jääneitä asioita. Ja jos oikeasti pystyy näkemään ne asiat, havahtumaan niille, sitten mahdollisesti antamaan anteeksi muille ja itselleen, ja sitä kautta unohtamaan, on tuloksena sisältä uusi ihminen. On tapahtunut jokin muutos. Ahdistuskin voi hävitä kertarysäyksellä ja vaihtua puhtaaksi iloksi.
Ortodoksit tekevät pyhiinvaellusmatkoja. Ne ovat matkoja jotka tapahtuvat usein lentokoneella - eikä siinä silloin luonnonsuojelua ajatella. Ortodoksit osaavat pelata omaa kielipeliään, jonka seuraukset elonkehälle ovat yhtä vaurioittavia kuin jonkin turistin, joka reissaa epähengellisissä merkeissä. Reissaamisissaan ortodoksit eivät ole siten leppoistajia. Päin vastoin. Kaikki on ok ja hienosti kun sen voi tehdä otsikon pyhiinvaellusmatka alla.
VastaaPoistaOlen itse ortodoksi. Ortodoksisuudessa on puolensa. Kirkkona se on autoritaarinen ja patriarkaalinen. Piispat määräävät kaikesta oleellisesta. Papit ovat isiä, naisen asema tunnustetaan, mutta miehen rooli on keskeinen teologisissa kysymyksissä.
Ortodoksinen askeettinen perintö on mittava ja sieltä löytyy luettavaa leppoistajille. Askeettinen perintö kuitenkin puhuu kilvoittelusta. Ortodoksinen elämäntapa korostaa kokonaisvaltaisuutta, johon kuuluu tietenkin ahkera jumalanpalveluksissa käyminen. Samoin paastonajat. On kipeä kysymys haluvatko ja missä määrin ortodoksit elää sitä elämäntapaa, johon he ortodoksisen opin mukaisesti sitoutuvat.
Bysanttilaisen eksotiikan takana on faktoja, joihin kannattaa perehtyä avoimin ja tutkivin mielin.
Terveisin, J.