Hei hei, metsä!

Kaupunkilaisena minulla oli sellainen käsitys, että asiat ovat Suomessa luonnon suhteen paremmin kuin hyvin. Metsiä ainakin tuntui olevan. Liikaakin.

Lentokoneen palatessa jostain ”sivistyneemmästä” ulkomaanpaikasta takaisin Helsinki-Vantaalle, muistimme aina muiden cityhenkisten kanssa marista lentsikan ikkunasta näkyvistä loputtomista metsistä.

Kyllä Suomi on korpea. Boooriiing!

Sitten muutettiin maalle, keskelle vanhaa havumetsää. Kuin syvän vihreään syliin. Kaatelimme omalta tontilta tietenkin puita oikein urakalla. Meitä viisaammat raksaukot nääs ohjeistivat, että näin pitää tehdä, jottei joku laho puu kaadu talon päälle. Kun minkään puun lahoudesta ei voinut mennä sataprosenttiseen varmuuteen, kaadoimme varmuudeksi talon ympäriltä kaikki puut. Jätimme kuitenkin tonttimme toisen puolen metsäluontotilaan. Eikä omien puiden kaato mitenkään ahdistanut, talon takanahan alkoi ihana ”meidän metsä”, jonne tietysti suuntasimme talomme maisemaikkunat, ja sen takana oli toinen. Vähän matkan päästä löytyi kolmas, vielä hienompi. Metsiä täällä nyt ainakin riitti.

Metsän keskellä asuessa puita alkoi uudella tavalla rakastaa ja ymmärtää. Ensi kertaa tajusin esimerkiksi, miten hieno puu mänty on. Aiemmin olin fanittanut vain niitä ilmeisimpiä, tammia ja muita kaupunkilaispuistojen puita. Metsän vieressä asuessa sain myös ensimmäistä kertaa kokea sen, miten ihmeellisesti  metsä värähtelee, soi ja konkreettisesti lataa ihmiseen energiaa. Mieskin, aiemmin luontointoilusta kiinnostumaton, siteerasi usein olohuoneen ikkunamme äärellä Risto Rasan esikoiskokoelmaa ”Metsän seinä on vain vihreä ovi”.

Sitten alettiin hakata ensimmäistä, lastemme erityisesti rakastamaa ”keijumetsää”, joka oli ennen kaatoja  loistava marjametsä. Lasteni mukaan se oli muutenkin poikkeuksellinen metsä voimapaikkoineen kaikkineen. Se kirpaisi, muttei vielä masentanut, eihän tämä metsä sijainnut aivan silmien edessä. Eikä tätä metsää avohakattu, se muutettiin vain kulkukelvottomaksi.

Seuraavana vuonna selvisi hitaimmillekin, että koko ”meidän metsä” oli kaavoitettu omakotitonteiksi. Rakentaminen alkoi toiselta puolelta tietä, jonne eräänä päivänä ilmestyi koneista peloittavin: apokalyptinen metsätyökone, joka repii isoimmankin puun juurineen irti sekunnissa. Koko naapurusto kerääntyi katselemaan tuhoa: puolessa työpäivässä poissa oli kokonainen suurehko metsä (harvinaisen vilkas lintumetsä, muuten). Järkyttyneiden kuntaan päin soitettujen puheluiden jälkeen selvisi, että avohakkuu oli virhe. Työtehtävä ei ollutkaan tuhota aivan koko metsää, puut piti kiskoa pois vain tulevien tonttien paikoilta. Puistovyöhykkeen hienot vanhat puut oli merkitty säästettäviksi. Mutta tämmöistä näissä hässäköissä useinkin sattuu, kun tieto ei kulje. So what!

Nyt on revitty alas myös oman talomme takainen metsä ja nyrhitty varmuudeksi samalla ”puistovyöhykkeeltä” pois joka ainoa kaunis, vanha puu (tuhmat puuthan kaatuvat uusien talojen päälle, jep jep). Uskon, että kovin lähellä ei ole se päivä, kun oman pihamme puitakin vaaditaan kaadettavaksi. Perusteena voisi olla, että ne nyt vaan ovat puita, ja puita tykätään täällä päin kaataa (niiden tilallehan voi aina istuttaa vaikka …tuijia?).

Toissailtana kuulin balettitunnilla, että seuraava todennäköinen hakkuusuunnitelma koskee minun, lasten ja koiran lempimetsää. Siis sitä vihoviimeistä kunnon metsää, meidän mahtavaa sienimetsäämme. – Nyt pitää olla tarkkana! vanhat kuntalaiset ohjeistivat, jokseenkin alistuneina. – Ne eivät todennäköisesti ilmoita kaavamuutoksesta siinä ilmaisjakelusanomalehdessä, vaan juuri siinä toisessa, postimerkin kokoisella ilmoituksella.

Meillä alkaa olla Vihdin kunnan menettelytavoista jo kokemusta. Eräänä viime talven päivänä eräs lähikorttelin asukas huomasi omakotitalonsa taakse (”puistoalueelle”, kuten hän oli tonttia ostaessaan luottavaisesti kaavasta katsonut) ilmestyneen pikkuruisen lappusen, jossa ilmoitettiin Telia Soneran matkapuhelinmaston alkavasta rakennushankkeesta. Asiasta oli kuulemma kyllä hyvin selvästi ilmoitettu alueen asukkaille; tieto oli vilahtanut kunnan sivuilla netissä jossain vaiheessa.

Asukkaita kännymasto takapihalla ei ilahduttanut, asuihan maston juurella esimerkiksi epilepsiaa sairastava lapsi, sekä useita muitakin ihmisiä, joita mahdollinen säteilyturvariski ei kauheasti innostanut. Mastotkaan eivät monen silmiin ole yhtä kauniita kuin esimerkiksi puut.

Käynnisteltiin sitten suuri nimbyliike mastoa vastustamaan ja kerättiin iso addressi, johon nimensä laittoi joka ainoa asukas täältäpäin. Lopputulos? Saimme maston.

 Ihan näinä päivinä kaadetaan tuo viimeinenkin meidän ikkunasta näkyvä metsä.

Metsäsurujeni keskelle ilmestyi sopivasti Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon kirja Metsänhoidollisia toimenpiteitä, jota edelleen suosittelen yhtenä tärkeimmistä viime vuosien kirjoista. Kirja kertoo tuhotuista metsistä ja ihmisistä, jotka jäävät niitä suremaan. Kovalainen ja Seppo törmäsivät metsähakkuiden aiheuttamia tuntemuksia etsiessään tabuun, kiellettyyn puheenaiheeseen. Ihmisiin, jotka eivät uskaltaneet kertoa, miten pahasti heitä oli järkyttänyt se, että kokonainen maailma, metsä, oli tuhottu noin vain. Kuin sota olisi käynyt kodin vieressä, eikä mitään jää jäljelle:

Sureeko järkevä ihminen metsähakkuita? Onko se oikeutettua? Kuinka ainutlaatuista se on? Kuuluuko se vain höyrähtäneille, herkkähipiäisille? Pitäisikö tyynenä katsoa raiskioita? Tai olla huomaamatta?



Miten kaipaankaan tätä talomme takana sijainnutta metsää!

Tämä metsä lienee seuraavaksi kaatovuorossa.