Slow-bloggausta

Sattuipa silmiin kaksi hyvää englanninkielistä blogikirjoitusta, jotka ottivat kantaa siihen, mikä erottaa hitaan blogin niistä muista. Tästä postauksesta löytyy kymmenkohtainen slow-bloggauksen manifesti. Hienoa zen-näkökulmaa bloggaukseen tarjoaa tämäkin kirjoitus, jossa tämä (vasta 19-vuotias!) bloggaaja tiivistää hienosti zen-blogin idean:

Zen-bloggaaja luo omat sääntönsä. Hän kirjoittaa vain silloin kun haluaa, niin pitkiä kirjoituksia kuin haluaa ja ainoastaan omista syistään.

Molempien kirjoittajien mielestä bloggauksen ilon suurin sabotoija on takertuminen palautteeseen: kommenttien määrään, lukijoiden määrään tai erilaisiin listautumisiin blogiluetteloissa. Slow-blogin kirjoittamisen tärkein periaate on, että sitä kirjoitetaan itselle. Tällöin se myös todennäköisimmin tavoittaa muut samanhenkiset. Sillä ei ole väliä onko heitä yksi vai tuhat. Blogi pysyy slow-käytössä, jos unohtaa kokonaan yleisöt ja käyttää sitä luovuustyökaluna itselle. Ja kun yhden blogin aika on ohi, sen voi vain lopettaa.

Slowblogs-blogin kirjoittaja Monna, joka tunnustaa olevansa addiktoitunut erilaisiin oman blogin seurantamenetelmiin kuten Feedburneriin (ei aavistustakaan mikä se on), on huomioinut, että aina, kun hän postaa tietystä aiheesta, kävijämääriin tulee piikki. Blogioppaat korostavat seurannan tärkeyttä juuri tällä ajatuksella: kun on saanut selville, mikä aihepiiri blogiyleisöön ”iskee”, tämänkaltaista sisältöä pitäisi ruveta pikaisesti tuottamaan blogiin lisää.

Tämä tuo mieleeni sen, mitä meille toimittajille on jo pidempään toimintaohjeena tyrkytetty: ihmisille pitää tarjota sitä, mitä he haluavat. Juttujen on muka aina oltava lyhyitä, kaikkien ymmärrettäviä, helposti sulatettavia ja sellaisia, että myyttinen ”viimeinenkin peräkylän täti” ne tajuaa. En ole koskaan uskonut tähän. Itse ainakin ostaisin mielummin lehden, jossa on kaksi pidempää, ajatuksella kirjoitettua reportaasia kuin kaksikymmentä pinnallista pätkäjuttua.

Edellistä, niinikään slow-aiheista blogia pitäessäni huomasin suosituimman postaukseni käsitelleen Lindexin lastenvaate-alessa repsahtamistani. Mitä tästä pitäisi päätellä? Olisiko minun pitänyt kirjoittaa lisää Lindexistä, tai jopa siirtyä kokonaan lastenvaatebloggauksen puolelle (mikä on meikäläiselle täydellinen EVVK-aihe)? Monet omasta mielestäni paljon paremmat postaukseni eivät saaneet yhtään kommenttia, mutta päätyivät sitten lopulta kirjaani.

Yksi lapsistani halusi vastikään aloittaa blogin. Aluksi bloggaaminen oli hänestä innostava ja hauska keino keräillä mietteitään. Blogi oli minustakin hurjan hieno. Sitten hän keksi bloggerin tilastotyökalun ja alkoi seuraamaan kuinka moni lukee hänen kirjoituksiaan. Italianserkkua lukuunottamatta ei kukaan! Intonsa sammui siihen.

Tänään, sairaspäivällä (jo kaksi lapsistamme kipeänä), voisin yrittää houkutella lasta jatkamaan blogiuraansa. Tällä kertaa vain ja ainoastaan omaksi ilokseen.

Tuli palaa takassa ja luntakin satelee, pikkuhahtuva kerrallaan. Lämmintä viikonloppua kaikille!

ps. Parin kuukauden takaisesta aloittamisestani kävijöitä on osunut tähän blogiin jo lähes 4000, hip hei! Mutta nyt kyllä unohdan kokonaan nämä seurailut…:-)

Sairaspäivänä kaikki on hidasta.