Pysähtymisen arvo

Nyt tuli vastaan loistokirja, James Hollisin Kenen elämää elät? Se on jungilaisen psykoanalyytikon teos keski-iästä ja oman todellisen itsen löytämisestä. Siis jungilaisittain: individuaatioprosessista.

Hollis niputtaa aikamme materialistisen menestysuskon suoraan muiden neuroosien ja addiktioiden joukkoon. Mitä on menestys, Hollis kysyy, jos me tätä pettävää saavutusta jahdatessamme hukkaamme oman sisimmän olemuksemme? Mitä on menestys, jos sielu lakkaa olemasta liittolaisemme?

Hollisin ajatukset perustuvat samaan mihin itse uskon: siihen, että ihmisen sisällä on tietoisen kontrollin ulkopuolella oleva tahto, joka tietää, mikä meille olisi parasta, ja joka tukee parantumistamme ja eheytymistämme. Tämä sisäinen, viisas minä raportoi meille kehomme, tunteidemme ja uniemme välityksellä, ja sen merkkien seuraaminen on tärkeintä elämässä.

Näitä merkkejä ei kuule, jos vauhti on aina liian kova.

Hollis kysyy ovatko todellisia menestyjiä sittenkin ne näenäisesti ”ulkopuolelle” syrjäytyneet, jotka ehtivät kuunnella sisimpänsä ohjausta:

Eikö nainen, joka kiinnittää huomiota uniinsa ja yrittää mukauttaa valintansa niiden antamaan ohjaukseen ja arvojärjestelmään, ole menestyksekäs, vaikka hän loitontuisikin yhä kauemmas perheensä hyväksynnästä?Eikö mies, joka nöyrtyy kohdattuaan sielunsa ja haluaa oppia, mitä sillä on hänelle on sanottavaa, olekin menestyksekäs, vaikka se merkitsisi luopumista siitä arvojärjestelmästä, jota hänen klaaninsa kollektiivisesti noudattaa? Teologista kielikuvaa käyttääksemme, eikö menestys ruumiillistu ihmisessä josta tulee sitä, mitä Jumala tarkoitti hänen olevan, sen sijaan että hän eläisi egon halujen ja kulttuurinsa hyväksynnän ohjaamana?

Kuten T.S. Eliot kerran sanoi, pakenevien maailmassa se, joka on menossa oikeaan suuntaan näyttää juoksevan karkuun.