Tätä kysymystä mietin joka päivä omassa arjessani, joka sisältää neljä nopealiikkeistä lasta ja koiran, valtavan määrän kotitöitä, keskeneräisen omakotitalon sekä sairaan mummon ja ukin, joiden voinnista kannan jatkuvaa huolta. Ai niin, ja työnkin vielä (kirjoitan lehtijuttuja niinä neljänä aamupäivänä, jolloin nuorimmainen on puolipäivähoidossa). Omakotitalo saa rauhassa olla kesken, mutta kaikki muut puuhat ovat ns. pakollisia.
Joskus on ihan pakko piikitellä marttyyrinuotilla 17-vuotiastamme, joka elää juuri sitä meissä vanhemmissa kateutta herättävää ihanan löysää elämänvaihetta, jossa heräillään viikonloppuisin ja lomilla vasta neljältä eikä muutenkaan stressata vielä yhtikäs mistään:
- Katsohan poika, nyt äiti istuutuu tähän nojatuoliin. Mistä lyödään vetoa, etten ehdi laskea kymmeneenkään ennen kuin pitää taas nousta?
Eipä kulu minuuttiakaan ennen kuin äitiä huudetaan, ja sitten taas mennään; kohti seuraavaa lasten kriisiä tai potan tyhjennystä. 17-vuotiaan kunniaksi tosin täytyy todeta, että poika tekee (ainakin omien sanojensa mukaan) enemmän kotitöitä kuin yksikään ikätoverinsa. Silti tekemistä meillä riittää ja hiljaiset, rauhalliset hetket ovat ikuisesti kortilla.
Siis miten hidastaa, jos ei voi hidastaa? Tätä mietin erityisesti kirjoittaessani kirjaani viime vuoden aamuina järjettömään aikaan, kello viidestä kahdeksaan. Oli selvää, että sillä hetkellä en oikeasti voinut muuttaa arkeani. Vain ajatuksiani voin.
Tilanteessa jossa liikaa vastuuta kaatuu omaan niskaan ei liene muuta keinoa kuin hidastaa ajatuksiaan ja samalla luopua, luopua ja vielä kerran luopua. Siis ajatella, että enpäs pese ikkunoita tänäkään vuonna. En edes ajattele kellarin rakentamattomia huoneita. Enkä takuulla mene yhteenkään vanhempaintoimikuntaan tai järjestä yhtiäkään perfektionistisia kestejä. Sen sijaan yritän tietoisesti nauttia jokaisesta harvinaisesta rauhallisesta hetkestä.
Tärkeää on myös onnitella itseään joka päivä hyvästä päivästä. Tämä päivä oli paras, mihin minä tänään pystyin. Eikä sen ihmeellisempi yhden päivän elämästä tarvitsekaan olla.
Onneksi mindfulnessia voi yrittää harjoittaa vaikka perunoita kuoriessa. Ja uhmaikäisen raivarin aikana (erityisesti silloin!). Hetken ehtii ehkä meditoida illalla sängyssä ennen kuin uni vie.
Mielellään kuulisin, miten muut hitaan elämän ystävät selviytyvät (liian) kiireisestä arjesta.
 |
| Koira tietää vastauksen, muttei kerro. |
Voi tuota vastausta etsin itsekin.
VastaaPoistaEnsiksi jättäydyin hieman lyhennetylle työajalle, sitten luovuin joistakin vapaaehtoisluottamustoimista, sitten karsin radikaalista opiskeluja, tänä syksynä lapset onneksi omasta aloitteestaan karsivat harrastukset niin, että kummallakin on vain yksi (tosin nekin vievät 6 iltaa viikosta....), kimppakyytien jatkuva puleeraaminen auttaa, musiikkiharrastusta ei edes ajatella (se on musta kaikkein vaativinta, ellei ole 110 % innostunut asiasta.)
Nämä ovat konkreettisia juttuja, mutta musta tuntuu, että kaikki lähtee kuitenkin ajattelutavasta. Se on niin vaiketa omaksua.
Suuren muutoksen on myös tuonut iltahetki. Menen sänkyyn samaan aikaan kuin lapset. Luen kirjaa tai blogeja, en missään nimessä mitään töihin liittyvää. Siinä saa omaa aikaa ihanasti. Nukahtaa ajoissa ja herää ennen lapsia. Ja sitten on taas aamulla hetki aikaa itsekseen kirkasvalolampun ääressä (kuten nyt :-)
Kiitos sotkuholisti! Aikaiset aamut ovat kyllä niin ihania. Kaikki kauhistelivat viime vuonna viideltä nousemisiani, mutta oma kirjoitusaika aamuisin oli minulle päivän huippuhetki. Jopa keskellä talvea, kun sai sytytellä kynttilöitä ja soitella hyvää musiikkia.
VastaaPoistaOlen tänä vuonna päättänyt pitää maanantain omana päivänäni. Sanon työnantajalle ei, vaikka se merkitsee vähemmän palkkaa, mutta parantaa omaa jaksamista. Teen silloin yksin kotona omia hommia, joista tykkään ja jos en jaksa, voin vaikka nukkua. Tai lämmittää saunan aamupäivällä.
VastaaPoista