Nettiin on tullut tänne, vähän lyhennettynä, viime kesänä Meidän Perhe-lehdessä ilmestynyt juttuni.
Herättikö juttu teissä ajatuksia?
 |
| Tämä Lauri Mannermaan ottama kuva on saman jutun kuvituksesta. Ilo oli alkukesällä vielä näin pikkuruinen pentu. |
maanantai 21. maaliskuuta 2011
Tom Hodgkinsonin jalanjäljillä
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Herätti kyllä :) Mutta ei mitään varsinaisesti uutta tai ihmeellistä. Paitsi sen, että välillä mietin olenko downsiftannut jo liiaksikin asti ?
VastaaPoista-lapsemme kasvattavat toinen toisiaan (tosin onneksi ei enää taaperoikäisiä ole)
-käytän omaa rahaa ainoastaan ruuan ostoon (no jokunen vaate pari kertaa vuodessa ja ripsaria)
-en suorita tai osallistu oikeastaan mihinkään aktiviteetteihin tai harrastuspiireihin, aikaa on vaikka muille jakaa (tosin luen ja kirjoittelen valtavasti)
-vihreää peukaloakaan ei ole (joutavaa maalääniä sitäkin enemmän: haluaisiko joku tulla viljelemään?)
-Minulla ei ole minkäänlaisia vaikeuksia tyytyä vähempään (tosin saan tyydytettyä ostohimot puotini tavaroita kierrättäessä)
Olenko kuihtumassa olemattomiin ? Välillä tuntuu, että mielikin leppoistuu liikaa, ja se ei ole hyväksi. Mutta en tee näin trendien vuoksi vaan omasta syvästä halusta. Mutta saanko landelaisen syrjäytyjän leiman ?
Leena, pidän tuon maatarjouksen mielessä, jos laajennan perunamaata.:) Uskon, että temperamentiltaan varovaiset ja järkevät lapset on hyvinkin pienenä mahdollista "jättää rauhaan". Meidän kakkoslapsi oli tällainen, mutta kuopus ei valitettavasti kuulu samaiseen rauhaisaan joukkoon...
VastaaPoistaHerätti, paljon siellä oli semmoista jota en ole onnistunut vain itse pukemaan sanoiksi. Tuosta Hodgkinsonista kirjoitin itsekin blogissani vasta, ja voi miten hyvin olit ynnännyt sen, mikä minulla Joutilaissa vanhemmissa todellakin tuntui semmoisena outona tuntemuksena selkäpiissä koko lukukokemuksen ajan: ovatko Tomin lapset olleet pieniä koskaan? Kuka heillä siivoaa? Ei meidän kaksivuotiaan kanssa voi ainakaan ajatella niin, että hoitakoon itse oman viihdytyksensä...
VastaaPoistaOlen seuraillut blogiasi jonkin aikaa ja jonottelen kirjastosta kirjaasi, kun se vaikuttaa mielenkiintoiselta. ;)
VastaaPoistaOma kokemukseni downshiftaamisesta on se, että loppujen lopuksi en kauhean up ole tainnut koskaan ollakkaan oman aikuisuuteni aikana, mutta tuntuu hauskalta ajatella, että ehkä olenkin nyt trendikäs..
Joutilaat vanhemmat aikoinaan turhautti, kun luin siitä kahden vaippa-ikäisen äitinä, valtavien pyykkivuorien ja tiskikasojen keskellä vahtien toisella silmällä esikoista ja hyssytellen toisella kuopusta. En siis lukenut kirjaa itseään. Mutta nyt kun lapset ovat 5- ja 3-vuotiaat on joutilaisuutta tullut lisää jo ihan huimasti ja ehdin tehdä vaikka mitä omia projektejani, kuten silloin kun meillä oli vasta yksi lapsi.
Wihtori/Leena: tuo sinun "olenko jo leppoistanut liiaksi asti" osui ja upposi :D.
VastaaPoistaKuten joku aiempi kommenoija, myös minä arvostan sitä, että joku tuo pienten lasten äidin näkökulmaa hidastamiseen. Ei oikein ole aikaa tunnelmoida ikkunan ääressä, kun pitää olla silmät selässäkin!
Marikkan kirjoituksessa kolahti erityisesti tämä kohta: " -- luottamus siihen, että elämässä on myös sellaisia ulottuvuuksia, jotka eivät suoraan näy ulospäin".
Hei Marikka!
VastaaPoistaNiinkuin anonyymi edellä kirjoitti, olen minäkin lukenut blogiasi jo jonkin aikaa ja kirjasi on luettavien listalla.
Juttu tosiaan herätti minussakin ajatuksia ja osittain puki sanoiksi joitain asioita, joita itsekin olen pohtinut.
Sanasta "shoppailija" tulee ainakin itselleni mieleen ensimmäiseksi H&M:n vaatteiden suurkuluttaja ja uusimpien trendien seuraaja. En siis todellakaan minä. Paitsi että minähän olenkin kirppikaman suurkuluttaja.
Olenkin viime aikoina havahtunut tähän ilmiöön sekä itsessäni että muissa ihmisissä. Kirjoituksesi seuraava kohta kolahti siis minuun erityisesti: "Ihminen etsii myös paremman ihmisen ekoshoppailulla niitä samoja asioita kuin sillä halveksittavammalla kerskakulutuksella: oman arvonsa pönkitystä ja identiteettinsä vahvistusta."
Muitakin ajatuksia heräsi, mutta tästä kommentista taisi tulla jo tällaisenaankin ihan riittävän pitkä :)
Lohduttavaa kuulla, että joutilas vanhemmuus ei ole kaikilla toteutunut ihan kirjan ihanteiden mukaan. Kuopuksemme (joka on muuten samanniminen kuin Mirvan blogi) on semmoinen menijä, että jos Tomin tapaan nukahtelisin lastenhoitovuorolla, koko jätkä olisi häippässyt jonnekin jo ajat sitten.:)
VastaaPoistaKun poika oli kaksivuotias, sanoin hänelle eräänä erittäin huonona päivänä, että minä vielä myyn sinut mustalaisille! Poika otti innostuneen näköisenä Teletappi-reppunsa, pisti jalkaan kumisaappaat (huom. ei housuja), avasi oven - ja päättäväisesti lähti. Tavoitimme hänet vasta kadulla.