Suorittamisen sairaus

Tuulevi Aschan pohdiskeli kirjani tiimoilta oivaltavasti täällä. Tuulevi näki kirjoituksessaan downshiftingin ytimeen: armollisuuteen itseään kohtaan, luottamukseen siihen, että on tarpeeksi. Että riittää itselleen, ja uskaltaa sen takia tehdä massasta poikkeavia elämäntaparatkaisuja.

Downshifting ei ole asia, jota kaikki tekisivät samalla ulkoisella kaavalla. Se ei edellytä taloa maalla, se ei vaadi tietyn pituista työviikkoa eikä etenkään käsityöläisyyttä. Sen ydinasia on toisaalla: sellaisen elämäntavan löytämisessä, jossa minä itse voin hyvin ja jossa elän juuri minulle sopivien rajojen mukaan.

Suorittaminen elämänstrategiana on downshiftingin vastakohta. Suorittaja ei anna armoa itselleen eikä uskalla pysähtyä miettimään vointiaan. Hän juoksee aina sen perässä, mitä muut häneltä toivovat, ulkoa ohjatusti. Kun yhteiskunta kannustaa kuluttamaan, suorittaja kuluttaa. Kun peloitellaan, suorittaja pelkää. Kun vaaditaan energisyyttä, venymistä ja innostusta, suorittaja teeskentelee kiltisti eikä takuulla sano ei.

Minua huvitti tämä Hesarin kolumni. En oikein käsittänyt markkinoitiinko naisille johtajan paikkoja sen takia, että se on mukamas niin hauskaa ja mielekästä, vaiko sen takia, että se on yhteinen velvollisuutemme naisina.
Miksi ylipäätään yhdistää downshiftingiä naisiin? Luetuimmat slow-gurutkin (Tom Hodgkinson ja Carl Honoré) ovat miehiä.

Suorittamisesta ei voi ulkoapäin, henkilöä hyvin tuntematta, kuitenkaan tietää mitään. Suorittaako tuo ihminen elämäänsä vai ohjautuuko hän omasta aidosta itsestään käsin? Ei sitä voi tietää. Se elämäntapa, joka mökkidownshiftarille on kauhistus, on erittäin energiselle toimitusjohtajalle ihan tavallista hyvää arkea. Hän voi omalla tavallaan downshiftata monissa arjen rajanvedon tilanteissa, luoda itselleen juuri hänelle sopivan hyvän elämän. Siksi minua ärsyttää suunnattomasti downshiftingin redusoiminen siksi pinnalliseksi kotoilu-mökkielämistarinaksi.

Kiinnostavaa on silti miettiä omia tunnereaktioitaan erilaisten elämäntapavalintojen edessä. Jos lehtijutusta, jossa joku pakenee mummonmökkiin downshiftaamaan ja tunnustaa, ettei enää jaksanut oravanpyöräelämää, herää raivoisa olo, miksi näin on? Miksi on vaikea lukea heikkoudesta, väsymyksestä tai siitä, että joku on vetänyt jaksamiselleen rajat?

Toki downshiftareiden ja muun maailman välillä on myös se ikuinen maailmankuvien juopa. Downshiftarit eivät enää usko rajattoman taloudellisen kasvun maailmaan, kasvu-uskoiset ilmeisesti uskovat, vaikka rajallisen planeettamme data mitä todistaisi.

Suorittamisen sairautta ruotii syvältä elämän  syövereistä myös Tuulevi ja Henrik Aschanin kirja, josta kirjoitin viime syksynä täällä.

ps. Nyt olen syönyt kuukauden putkeen tätä ruokaa, eikä vieläkään kyllästytä. Kasvispastan päälle on raastettu tuoretta kesäkurpitsaa ja parmesania, päälle on pilkottu sokeriherneitä, ja koko hoidon päälle on kaadettu kurpitsansiemenöljyä. Yksinkertainen on parasta.

Sanomattakin on selvää, että tämä ruokalaji ei kelpaa lapsistamme yhdellekään.