Hitaasti kiireessä

Meidän alalla, ja aika monella muullakin, eletään juuri nyt kiireviikkoja. Työprojektit pitää saada päätökseen ennen kesälomia. Hommia kannattaa myös kiriä ennakoivasti niin, ettei kaikki kaadu niskaan heti lomalta palatessa. Meitä viljelijöitä pitävät kiireisinä istutus- ja maanrakennuspuuhat. Lisäksi pukkaa lasten kevätjuhlia, työpaikan juhlia. Ystävälläkin olisi ihana tanssiesitys, jota en millään (taaskaan!) ehdi katsomaan. Sairaalassa olevaa isää en ole ehtinyt katsomaan pitkään aikaan. Syyllisyys ja riittämättömyys kalvavat. Jatkuva kiire ei tunnu hitaamman elämän etsijästä ollenkaan kivalta. Mutta minkäs teet?

Voi tehdä paljonkin. Voi esimerkiksi hengitellä syvään entistä tietoisemmin, unohtaa viimeisimmätkin perfektionistiset ajatukset ja olla itselleen korostetun armahtavainen. Tehdä vain sen verran kuin pystyy, eikä siinäkään mennä yli jaksamisen rajan. Henkilökohtaisesti en enää halua mennä lähellekään tuota rajaa, sillä tiedän, että sieltä takaisin palautuminen on kova homma.

Vanha mallini kiireestä selviämiseen oli vauhdin kiristäminen. Esimerkiksi freelancer-aikoina, jolloin ennen kesää piti tehdä koko kesän jutut urakalla etukäteen, tapani oli tsempata itseni hurjaan vauhtiin, jossa ei taukoja pidetty eikä etenkään nukuttu. Kirjoitusvauhtia sai pidettyä yllä illalla ja yölläkin kahvin ja punaviinin voimalla. Usein samoihin urakkavaiheisiin osuivat myös keväiset kuntokuurit: palauttavaa toimintaa kiireen keskellä oli muka huhkia hulluna kuntotunneilla ja toki samaan syssyyn osallistua joka ainoaan juhlaan ja kissanristiäiseen (koska pitihän sen ajan logiikalla olla ”muutakin elämää” kuin työ). Tällaisten työperiodien jälkeen olin aina puolikuollut ja palautuminen kesti kauan. Nykyään kiireen iskiessä teen päinvastoin: hidastan. Karsin ohjelmasta kaiken, mikä ei ole aivan pakollista. Olen epäsosiaalinen. Kuuntelen rauhoittavaa musiikkia. Nukun.

Erikoista on se, että saan ihan yhtä paljon tulosta aikaan kuin kiihdytetyllä vauhdilla aikanaan. En vaan ole ihan romuna stressistä.

Jooga on paras apu omaan stressioireeseeni selkäkipuun. Minulla alkaa tietty ristiselkäkipu heti, kun aloitan sen entisenlaisen itseni prässäämisen. Kipuihin auttaa vauhdin hidastaminen, venyttely ja etenkin hartiaseisonta. Viime aikojen joogakirjoista lempein ja mukavin on mielestäni tämä. Vaikka Maya Fiennesin kirjassa onkin brändätty kirjailija tavalla, josta yleensä en pidä, näin valoisaa ihmistä katsoo kyllä mielikseen.

Loppuun ajatus itsensä rakastamisesta Mayalta:

Sinua ei tarvitse korjata, koska et ole rikki. Olet täydellinen sellaisena kuin olet juuri nyt.