Vasta tätä Liisan postausta kommentoidessani tajusin, että nyt taidan oikeasti olla siellä. Siis pienessä elämässä. Ainakin hetken.
Vielä kirjani ilmestymisen aikaan viime syksynä stressailin siitä, miten minä muka kellekään pystyisin mitään kertomaan hitaammasta elämästä, oma elämä kun oli aina vain kiireistä ja moniprojektista.
Sitten tapahtui jotain. Väsyin. Oli pakko pudottaa ohjelmastani suurin osa touhuista.
Nyt minulla ei ole projektin projektia. Käyn töissä neljänä päivänä viikossa. Vapaa-ajalla kävelen koiran kanssa ja olen lasten kanssa. En tee mitään muuta. On rauhallista. Ainakin vielä nyt, kun kasvimaatouhut eivät ole alkaneet.
Aiheesta toiseen, olen jo pari vuotta ihmetellyt mitä ovat näkökentässäni lentelevät valkoiset pilvet. Joku ehti jo epäillä, että näen enkeleitä. Eilen silmälääkärillä selvisi, että minulla on silmässä kaihi (olen muuten – tietysti – perinyt senkin isältäni). Näin mummomaisen kuuloinen sairaus herätti huomaamaan, että tässähän ihan oikeasti vanhennutaan ja haurastutaan. Siinä on jotain ihanan vapauttavaa ja hidastavaa.
Kirjoitin tämän jo kolme vuotta sitten, näköjään ennakoiden varhaista mummoutumistani. Samaa mieltä olen edelleen.
Viikon inspiraatio: Tämän viikon haastateltavani vinkkasi minua yhdysvaltalaisesta indiebändi Eelsistä. On aina suuri lahja löytää uusia omilla aivoillaan ajattelevia, sopivasti hulluja lauluntekijöitä.
Tämäkin kappale, eikös tässä olekin melko lailla kaikki, mitä (pienestä) elämästä voi sanoa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi, valoa päivääsi!
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.