Kolkyt ja risana

Kasey Edwardsin Kolkyt ja risana (Nemo 2011) kertoo pääpiirteissään samaa tarinaa kuin Elizabeth Gilbertin Eat, Pray, Love. Kolmekymppinen uraohjus, jonka elämän piti olla mitä mallikelpoisimmalla tolalla, joutuu kriisiin. Mistä elämään löytyisi jälleen merkitys, kun se, mihin aiemmin uskoi ei tunnukaan enää miltään?

Edwardsin kirjassa fokus on työssä. Miksei se enää huvita, vaan päinvastoin tuntuu vain falskilta aikuisten leikiltä? Kasey istuu kokouksissa, joissa ihmiset ovat palavan innostuneita ja käyvät kiivaita keskusteluja. Sen sijaan, että hän pitäisi heidän kiistojaan entiseen tapaan tärkeinä, Kasey pitää heitä kaikkia naurettavina.

Oli järkytys tajuta kadottaneensa työhalunsa. Olinhan minä aina kuulunut niihin kunnianhimoisiin ylisuorittajiin, jotka yrittivät vimmatusti todistaa olevansa jotain. Viimeiset kymmenen vuotta olin kiivennyt hellittämättä ylöspäin yrityshierarkiassa ja nauttinut joka etapista.

Kasey päättelee kyynisesti maailman ihmisten jakautuvan kahteen ryhmään: niihin joita vielä kiinnostaa ja niihin, joita ei. Hän jatkaa työntekoaan konsulttina innostus nollassa, mutta hänen ällistyksekseen kukaan ei huomaa eroa.

Vaikka asenteeni on kamala ja läsnäoloni vähäisenlaista, teen kaikilla mittareilla mitattuna hyvää työtä.

Asiakastyytyväisyysraporttien mukaan olen ”ylittänyt odotukset” ja minua kehutaan niissä johtajuudestani ja tietopohjastani. Asiakkaani on tyytyväisempi tiimiinsä minun tultua mukaan. Saan papukaijamerkin myös ryhmänjohtajuudesta ja ylistystä siitä, että annan vastuuta ja kasvun paikkoja myös muille. Olin ennen surkea delegoija, haalin pakolla itselleni lisää vastuuta ja halusin tehdä kaiken itse. Nyt annan mielihyvin muiden tehdä työt. En ole odottanut saavani siitä kiitosta. Kuka arvasi, että tympääntymiseni tekisi minusta delegoinnin mestarin?

Ennen raadoin takamukseni ruvelle, nyt en tee oikeastaan mitään. Silti kukaan ei tunnu huomaavan eroa tai ainakaan välittävän siitä. Tämän tolkuttomuuden pitäisi olla huvittavaa, mutta minua ei naurata. Aivan uuden mittakaavan merkityksettömyys vyöryy ylitseni.

Kun Kasey pohtii mahdollisuutta tehdä hieman vähemmän töitä ja etsiä elämän sisältöä vapaa-ajalta, hän havaitsee, ettei hänellä ole siihen varaa. Hänen taloutensa on suuresta palkasta huolimatta niin kuralla, että jos hän joutuisi työttömäksi, hän olisi konkurssissa kuudessa viikossa. Kiireisen työn myötä on tullut lipsahdettua tolkuttomaan rahankäyttökuvioon. Siihen kuuluu kaikkien aterioiden syöminen ulkona, kaikkien matkojen ajaminen taksilla, usein toistuvat lomamatkat eksoottisiin kohteisiin ja rankka shoppailu. Kaikki muutkin elävät niin.

Kolkyt ja risana on napakka tutkimusmatka siihen, miten suuresta, ”having it all”-elämästä voi peruuttaa hieman kohtuullisemmalle vaihteelle ja saada takaisin merkityksellisyyden tunteen. Spoilerina paljastan, että Kasey ei suinkaan vaihda alaa, muuta maalle asumaan ja tee liutaa lapsia (vaikka nykyään hänellä on kuulemma se lapsikin). Hän vain vähentää työntekoa kahdehdittavaan kolme päivää viikossa-malliin ja alkaa tehdä elämässään muutakin kuin vain työtä.Kulutustottumusten on tottakai muututtava täysin ja ne muuttuvatkin.

Kirjassa on arvokasta minusta sekin, että Kasey myöntää kaidalla tiellä pysymisen vaikeudet. Ylisuorittaja joutuu pysymään tarkkana pienen elämänsä kanssa, sillä se lipsahtaa takaisin suureksi kuin huomaamatta:

Kun kuulen sanat ”ylennys” ja ”lisää rahaa”, kunnianhimon liekki rinnassani roihahtaa. Se on kuin refleksi, joka ei ota talttuakseen. Sitten kuitenkin kysyn miksi. Miksi haluaisin ylennyksen? Miksi haluaisin lisää rahaa? Miksi haluaisin heittää hukkaan juuri löytämäni tasapainon, onnen ja luovuuden? Enkö ole oppinut yhtään mitään?

Kuvat eivät ole Edwardsin kirjasta, vaan Keri Smithin mitä inspiroivimmasta kirjasta Living Out Loud, josta näitä huoneentauluja voi leikellä omalle seinälle. Keri pitää ihanaa blogia täällä.