Olisi kiva kuulla jotain tieteellistä dataa siitä mitä aivoissa oikein tapahtuu kun ihminen dementoituu. Mitkä asiat unohtuvat ja mitkä taas jäävät? Onko siinä joku logiikka tai peräti systeemi?
Muistan miten myönteinen ja koko ympäristöään valaiseva mummoni oli ihan loppuun saakka, vaikka tosifaktojen suhteen olikin jo ihan kuutamolla. Hänelle viimeiseksi asiaksi mieleen jäivät kiitollisuus kaikesta, se miten hyviä kaikki ihmiset ovat - ja valtava innokkuus lähestyvän kuoleman edessä. Mummolla kun oli jo aiemmin ollut kuolemanrajakokemus, eli häntä ei kuolema peloittanut. Hän oli jo iloisesti luovuttanut, unohtanut onnellisesti kaiken epäolennaisen.
Isä taas vain miettii stressaantuneena ikuisuusprojektejaan (vintin ja asuntovaunun siivoamista), leuhkii juoksevansa "pitkiä lenkkejä" ja jumppaavansa "tuntikausia" (oikeasti on eristyshuoneessa eikä juurikaan pysty kävelemään ilman rollaattoria), hautoo kaunoja, arvottaa sairaanhoitajia ulkonäköjärjestykseen ja miettii vieläkin lihomis-laihtumis-kysymyksiä. Tuomani suklaalevy herättää hänessä joka kerta ihastusta, mutta jo parin palan päästä hän alkaa huolestuneesti miettiä, miten suklaan syöminen ei kyllä tee yhtään hyvää kropalle.
Tuntuu jotenkin masentavalta, että sinänsä monipuolinen ihminen on supistunut näin pinnalliseksi. Siksi mietinkin: jos omakin muistini alkaa jossain vaiheessa mennä (todennäköisyyshän on suuri, sillä olen perinyt joka ainoan isäni terveysvaivan), mitä minusta jää? Mitkä ovat ne viimeiset jutut, mitä ääneen mietin? Toivottavasti en ainakaan laihdutusta. Vai onko dementiassa vain kyse aivorappeumasta, johin ei vaikuta siihen asti eletty elämä mitenkään?
Nyt kun taas työn puolesta luen kaikki aikakauslehdet osuipa silmiini huhtikuun uudesta Sara-lehdestä tämmöinen:
Arvoitukseksi minulle jäi, mikä teki näistä vaatteista (kuvan leninki 269 e) slow-vaatteita. Mahdollisesti se ajatus, että ostamalla yhden näin laadukkaan vaatteen et muka tarvitse muita. Hmm...
Samaisen lehden kansitekstissä omaan liialliseen kunnianhimoonsa herännyt Jari Sarasvuo muuten julisti seuraavaa: "Pieni elämä ei (aina) tarkoita huonoa elämää."
Jep jep.
Katsoessani Saran kantta lehtihyllyllä mietin ihan samaa. Että mitäköhän slow-muoti heille oikein tarkoittaa. Lehteä en vilkaissut.
VastaaPoistaOma mummoni oli pitkään laitoshoidossa dementoituneena ennen poismenoaan pari vuotta sitten. Hän muisteli paljon lapsuusasioita, köyhää lapsuuttaan sota-ajan Suomessa ja elämänsä aikana kohtaamiaan vääryyksiä ylipäätään. Olisiko niin, että todellinen luonne ja pinnan alla kyteneet ajatukset nousevat silloin pintaan? En ole asiaa tutkinut minäkään enemmän, mutta mielenkiintoista olisi kyllä kuulla vastauksia tuohon mitä mietit.
Lisäyksenä vielä, että tarkoitin sanoa että mummoni ikään kuin jumittui noihin asioihin, muusta hän ei juuri puhunut. Ehkä se ainakin on ominaista dementikoille?
VastaaPoistaTuohon dementitoitumiseen tartun. Dementoituneen ihmisen kyky palauttaa mieleen aiemmin opittuja taitoja heikkenee, se näkyy liikkumisen ja pikeutumisen vaikeutena,samoin kyky ymmärtää näkemäänsä vaikeutuu sekä puheen sisältö köyhtyy. Dementiaa liittyy myös erilaiset käytöshäiriöt esim. miespuoliset saattavat käyttäytyä seksistisesti ja röyhkeästi, olla väkivaltaisia, pakottaa toisia seksiin tms. Kiltistä vanhuksesta (niin naisesta kuin miehestä) voi tulla ilkeä, paha suinen, väkivaltainen ja yliseksuaalinen. Tämä saattaa johtua siitä, että dementia muuttaa otsa- ja ohimolohkon aivotoimintaa. Otsalohko säätelee mm. tunteita ja käyttäytymisetä ja ohimolohko mm. puhetta ja puheen ymmärtämistä. Dementoituneen ihmisen persoonallisuus ja käyttäytyminen muuttuu olennaisesti. Samoin vanhat kipeät muistot nousevat pintaan (esim. sota, sotalapsiaika, raiskauskokemukset).
VastaaPoistaVaikka muutoksia tapahtuu silti kyky nauttia asioista ei vähene ja erilaiset aivotoimintaa "ruokkivat" tekemiset hidastaa dementian etenemistä.
Läheisille dementia on raskasta ja kuormittavaa. Hyviä ja rakkaita muistoja kannattaa vaalia ja tietoisesti muistella.
Voimia ja jaksamista Sinulle!
-Rosie_
Minun äidilläni oli Alzheimerin tauti ja se muutti häntä kovasti. Mutta jotenkin tuntui, että sen kilven taakse pääsi kun sanoi jotkin oikeat sanat ja asettui hänen asemaansa. Mutta kovin kovin raskasta oli kun elämä oli niin ennalta-arvaamatonta ja levotonta. Tuntui ettei äiti suonut itselleen lepoa ollenkaan, vanha oppi laiskottelun synnistä tuntui olevan vahva. Hän ei esimerkiksi halunnut istua, hän seisoi tuntikaudet paikoillaan ja katseli meidän touhuja.
VastaaPoistaIsoäitini dementoitui rauhallisella tavalla, se ei ollut Alzheimeria. Hän oli positiivinen ja ihana ja muisti yllättävän paljon asioita ja oli sellaisia selviä hetkiä aika paljon.
Isäni kuoli nyt viime sunnuntaina. Kaikki rakkaat alkavat olla poissa. He jotka olivat siltana menneeseen, lapsuuteen ja meille Karjalan evakoille tärkeisiin asioihin. Minäkin, 39 vuotias, koen olevani evakko. Sydän on Karjalassa, niin se vain veren perintönä kulkee.
Kiinnostavaa kuulla erilaisia dementoitumistarinoita. Tiesin tuon, että luonteesta nousee dementikoilla usein esiin ihan uusia puolia. Mutta ovatko ne persoonan "torjuttuja puolia" vai ihan sattumanvaraista reagointia? Sitä ei kai kukaan tiedä miksi jollakulla dementoituminen(kin) on rauhallista ja toisella taas niin levotonta. Arvoituksellista...
VastaaPoistaOlen paljonkin pohtinut vanhenemista seuratessani omia vanhempiani, joista kummallakaan ei ole dementiaa (ainakaan vielä), mutta joiden persoonallisuus alkaa pikkuhiljaa käpristyä kokoon. Piirteet joista on itse ammentanut voimaa ja energiaa eivät enää sytytä omia vanhempia, heistä huokuu luovuttaminen ja tahdon puute. Varmaankin mukana on myös pelkoa ja luopumisen tuskaa, joka edessä tuntee avuttomuutta. Tietyt piirteet korostuvat, omilla tahoillaan yksin he julistautuvat vanhoiksi ja tavallaan minun näkökulmastani piiloutuvat sen kilven taakse. On hämmentävää verrata omia vanhepia miehen vanhempiin, jotka edelleen ovat energisiä, elinvoimaisia ja kiinnostuneita maailmasta. Onko niin että vanhempani raskaat elämänkokemukset painavat nyt vaakakupissa niin paljon, että he eivät jaksa avautua enää katsomaan maailmaa. Teen omaa surutyötäni tämän ilmiön äärellä ja toivon hiljaa mielessäni että pystyisin itse säilyttämään raikkaan näkemyksen, kiinnostumaan ympäröivästä ja hakemaan toisen läheisyyttä lempeästi... tai edes muistamaan viimeiseksi niitä hyviä asioita.
VastaaPoista