Joskus harvoin kauppakeskukseen on kuitenkin pakko raahautua. Kun tytön lähes kaikki sukat, sukkahousut, kintaat, alusvaatteet ja hatut (näitä ei löydy paljoakaan kirppareilta ja jos löytyykin, en välttämättä halua niitä sieltä ostaa) olivat loppu ja lähikauppojen valikoimat olivat huonot, kerroin hänelle viikonloppuna, että nyt lähdetään tyttöjen shoppailupäivälle Espoon Isoon Omenaan.
- Mennään vaan, mut mikä se on? tyttö kiinnostui.
No kauppakeskus!
Ekaluokkalaisella löi tyhjää. Mikä on kauppakeskus? Tyttö oli viimeksi vieraillut citymarkettia suuremmassa ostoskompleksissa joskus alle kaksivuotiaana. Mutta tyttö lähtee toki innolla mukaan mille tahansa ajomatkalle, jos vain saa kuunnella reissussa Indicaa tai Värttinää.
Ajomatka sujuikin iloisissa tunnelmissa, mutta sisällä kauppakeskuksessa herkkä tyttö synkistyi ja puhkesi melkein itkuun.
- Täällä on jotenkin peloittavaa ja surullista!
Teimme pakolliset ostokset nopeasti ja keskityimme sitten huviin (jäätelö, eläinkaupan pupujen sekä marsujen ihailu ja loppukliimaksina liukuportailla ajelu). Lapsi oli helpottunut päästessään kauppakeskuksesta pois ja takaisin maaseudulle.
Ihmettelen aina nähdessäni ihmisiä (aivan erityisesti lapsia), jotka vaikuttavat ihan oikeasti nauttivan kauppakeskuksissa oleskelusta. Meidän perheessä kauppakeskuksia eivät ole meinanneet kestää lapset eivätkä aikuiset.
Vanhimman lapseni huonosta kauppakeskuskestävyydestä olin aikoinaan huolissani. Tuntui epänormaalilta, kun edes pakollisista vaateostoksista ei meinannut tulla kauppakeskuksessa mitään, lapsen vajotessa vielä päälle kymmenvuotiaana lattialle voimattomana, kalpeana kuin lakana, mumisten jotain siitä, miten häntä ahdistaa. Samainen lapsi ei käyttäytynyt näin esimerkiksi metsässä. Siellä hän taivalsi kilometrikaupalla ollenkaan valittamatta.
Nyt tajuan, että lasteni reaktio oli luonnollinen. Se johtui heidän kyvystään havaita enemmän kuin aikuiset.
Vähemmän herkkäkin tietysti huomaa, että kauppakeskus on keinomaailma, epäluonnollinen ympäristö, joka vain vie voimia eikä energisoi ihmistä mitenkään. Enemmän luulen lasteni kuitenkin reagoivan kauppakeskuksen ihmisjoukkojen tunnelmaan, jonka he herkemmin aistivina nappaavat. Ihmisjoukon tyytymättömyys, jonkin kivan uuden, mielialaa piristävän juttusen etsinnän kiihkeys, myymiseen ja ostamiseen sekä rahojen tuhlailuun liittyvät innon, pelon ja ahdistuksen tunteet…. kauppakeskusten energia on aivan omanlaisensa.
Tyttö totesi, jätskillä istuessamme:
- Mä en tiedä mitä täällä on, mutta mulle tulee siitä vatsa kipeäksi.
Isoveljensä (myös kauppakeskusten vihaaja) osasi paremmin selittää tämänpäiväisellä kävelyllämme:
- Kauppakeskuksissa on siis vaan niin sikahuono tunnelma!
Lapset, jotka eivät vielä välitä kuluttamisen statuksesta, vaan katsovat ihmisiä ihmisinä näkevät kauppakeskukset varmaan aika samasta näkökulmasta kuin slow-guru Tom Hodgkinson:
Kun seuraavan kerran huomaat uskovasi, että shoppailu ja brändien välillä valitseminen ovat osoitus vapaudestasi, mietipä niitä zombielokuvia, joissa eläviksi kuolleiksi muuttuneet vaeltavat mykkinä sisään ja ulos kaupoissa ja ajavat ylösalas rullaportaissa.Mikä visionääri niiden ohjaaja olikaan.
 |
| Ostosreissun merkittävin anti oli kolmen euron keijukorvisten löytäminen. Kylläpä niitä onkin ihailtu. |
Voih, tämä on NIIN totta. Olen aina inhonnut sydämeni pohjasta näitä isoja ostoskeskuksia. Olen kaksi kertaa eksynyt niihin yksin mukamas nauttimaan "vapaapäivästä" ja molemmilla kerroilla on tullut itku. Siellä pitää kävellä päämäärättömästi sen näköisenä, että olisi muka tasan tietoinen mihin on menossa...vielä seuraava kauppa ja seuraava...mahtaisinkohan tarvita tätäkin turhaketta tai tuota vaatetta. Jo pelkät valot saavat aikaan pahoinvoinnin, ja vielä auton parkkeerausongelmat. Kyllä niistä on kätevyys kaukana. Voi miksei metsästä saa alusvaatteita :) T: L
VastaaPoistaKiitos, tajusin vasta tämän kommentin luettuani, että tarkoitin toki kauppakeskuksia, en niitä 1960-1970-luvun mukavia ostareita. Nehän ovat vielä ihan ihmisenkokoisia. Mutta siis tämän takia korjasin sanan ostoskeskus kauppakeskukseksi. Olen niin vieraantunut niistä, etten edes muista oikeaa nimeänsä...
VastaaPoistaOi, onpa kiva kirjoitus :) Kieltämättä näin nykyaikana tunnen itseni omituiseksi, kun ahdistun kauhujen kauppakeskuksissa. Olen poikkeuksetta ihan loppu tuollaisen päivän jälkeen. En tosin nyt muista, koska olen viimeksi tehnyt tuollaisen ostosreissun, kun olen selvinnyt viime vuodet lyhyillä kirpparipyrähdyksillä.
VastaaPoistaMinusta on tosi lohdullista, että vielä kasvaa lapsia ihan toisenlaisessa, luonnollisemmassa elämässä ja elämänrytmissä. Minäkin olen ollut tuollaisen kasvupaikan lapsi ja inhoni kauppakeskuksia kohtaan voi olla tuota perua. Kauppakeskuksia katsellessani en voi olla pohtimatta, millaisia tulevaisuuden aikuiset ovat, kun he ovat kasvaneet hälisevään, ruuhkaiseen ja kulutuskeskeiseen elämänrytmiin. Taitavat arvotkin kehittyä sen mukaan.
Ihania lapsia, voi hyvänen aika sentään! :)
VastaaPoistaTerveisin yksi, joka sai ahdistus- ja voimattomuuskohtauksia lapsuutensa pikkukaupungin ainoassakin vähän isommassa kaupassa.
Aitoja ihmisiä, lapsesi, hienoa ja valitettavan harvinaisen kuuloista? Ennemminkin lapset pelkäävät nykyään metsässä, ja sitä paitsi siellähän on vanhempien mielestä ikävää kun ne kalliit merkkivaatteet sitten likaantuvat ja voivat mennä rikki jos metsässä juoksee, kiipeilee, ryömii ja sen sellaista vaarallista ja epähygieenistä puuhaa... 8-o.
VastaaPoistaHei, mulla ois sulle asiaa, en löytänyt sähköpostiosoitettasi, voitko lähettää minulle postia posti@pellonpientareella.com tai kertoa osoitteesi?