Osani on ollut perustaa puutarhoja pihoille, joiden lähtökohdat viljelylle ovat haastavia. Maa on joko ollut savimössöä, tai - kuten jo toisessa pihassa peräkkäin - kalliota. Perustaessamme nykyistä pihaamme vuonna 2007, minua eivät ollenkaan lohduttaneet ihmisten maalailut siitä, miten ihanan kalliopuutarhan pihallemme saa. Minä kun halusin viljellä sekä istuttaa satoa tuottavia puita ja pensaita.
Kalliotontilla kasviloisto ei ilmaannu paikalle yhtä nopeasti kuin television puutarhaohjelmissa. Vapaaehtoisesti vaatimatonta ei muutenkaan kiinnosta se malli, jossa kaikki tilataan valmiina hyvään hintaan suoraan Kekkilältä. Luomupuutarhassa maa tehdään vähitellen itse kompostoimalla ja hyväksikäyttämällä tontin joka lehti ja risu sekä talouden ruoantähteet. Omavaraisuusaatteen oppi-isä John Seymourin sanoin roska-auton ei pitäisi ollenkaan pysähtyä viljelijän talon kohdalla, koska omavaraisessa huushollissa kaikki kiertää talosta puutarhaan. Kompostiympyrällä luodaan vuosien kuluessa hyvä, ravinnerikas viljelymaa.
”Mahdottomien” maapalasten kanssa kamppaillessa suurin inspiraationi on ollut Findhorn, tuo pohjois-Skotlannissa kaikkien ihanteellisten kasvuvyöhykkeiden ulkopuolella sijaitseva ekoyhteisö, jonka viljelykset ja puutarhat ällistyttävät vuosikymmenestä toiseen jopa brittein saarten puutarhayhdistyksiä. Jos hiekkadyyneille perustettu puutarha hyytävässä meri- ilmastossa voi kukoistaa, minunkin viljelyksilläni on toivoa. Tämä hieno uutispätkä kysyy hyvän kysymyksen: jos omavaraisuus ja rahaa vailla eläminen Findhornin kokoisessa kyläyhteisössä on mahdollista, miksei koko muu maailma jo seuraa perässä? (haluaisin tuollaisen Stop Worrying-kyltin muuten heti paikalla pihalleni).
Luomupuutarha on slow-elämän oppikurssia. Tulokset eivät tule heti, eivät ehkä ensikään vuonna, sillä luonnossa asiat kehittyvät omaan tahtiinsa. Edistyksen huomaa oikeastaan vain valokuvista. Kyllä kolmessa kesässä jotain on tapahtunut.
 |
Ensimmäisten kolmen kohopenkin rakentaminen alkoi kolme vuotta sitten tästä. |
Suurkiitos kirjastasi. Se antoi uskoa siihen, että on ihan ok jos ei jaksa ja pysty olemaan se täydellinen ja aina innostuva ihminen. Osaat kertoa tosi hienosti ja mutkattomasti kipeistä ja aroistakin asioista. Ja kaikki kertomasi on niin rehellistä ja omakohtaista, että se kosketti syvästi. Minäkin saan siis olla "vain minä" eikä tarvitse tehdä 150 prosenttisesti kaikkea. Kirjasi on ehdottomasti sellainen, jota aion lukea aina kun alan taas stressata niistä kaikenmaailman hullutuksista mitä ympärillä on. Mukavaa syksyä!
VastaaPoistaNäyttää työläältä :) tuo puutarhan ja kohopenkin rakentaminen. Minkä verran aikaa tuohon uppoaa... minua jo ajatuskin lannistaa vaikka kiinnostaisikin omaan pihaan saada oma kasvi - ja yrttitarha...
VastaaPoistamutta kyllä varmaan satoa poimiessa saa tuntea ylpeyttä kättensä tuloksista. minä ainakin tuntisin, tunnen jo etukäteen, ajatuksetakin siitä, että vastaavaa suunnittelen :)))
Ehkä jo tunnistit, etten viherpeukalo ole lainkaan, ainakaan vielä :)
Kiitos kommenteista ja kirjapalautteesta!Omakotitalon pihan rakentaminen on kyllä työlästä, ja uusien kohopenkkienkin. Aikaa menee eniten keväisin ja syksyisin, kun idätetään, kylvetään ja korjataan. Onneksi on pitkä, joutilas talvi.:)
VastaaPoista