Kollega julisti taannoin, isoäitinsä notkuvasta herkkupöydästä poistuessaan ”massakautensa” alkaneen: ”Marrakuuksi räntäkuntoon!” Tiedän, että kyseinen kollega on oikeasti loistokunnossa oleva astangajoogailija, joten kyse taisi olla vitsailusta.
Jospa näin voisi oikeasti ajatella! Jospa voisikin kokonaan unohtaa tavoitteet siitä, että pitäisi olla sen tai sen painoinen? Voisi syödä mitä mielii ja olla hyvillä mielin jokaisesta kertyvästä kilosta. Iloita siitä, että on ruokaa eikä tarvitse olla nälissään. Hyväksyä sen, ettei ole täydellinen.
Omassa päässäni on nuoresta asti rullannut piiskurilaskuri, joka laskee kalorimääriä, kulutuksia, sallittujen ja kiellettyjen nautintojen suhdetta, eri liikuntalajien tehokkuuksia. Tämä on ensimmäinen vuosi, jolloin sen ääni on hiukkasen vaimentunut, tosin vain siksi, että keväällä minulta meni ensin nilkka (baletissa), sitten ranne (astangajoogassa). Kesän olen lomaillut kaikesta liikunnasta hyvällä omallatunnolla. On ollut tosi rentoa, mutta sillä on ollut seurauksensa.
Viime viikolla heräsin siihen tosiasiaan, että koirani valjaat eivät menneet mahan alta kiinni. Minäkään en mahtunut enää farkkuihini. Pitkänä, kuumana kesänä pitkiä lenkkejä ei tullut käveltyä, kun pitkäkarvainen koira oli aina lämpöhalvauksen partaalla.
Nyt pitäisi siis ryhdistäytyä, lenkkeillä enemmän ja laihduttaa takaisin entiseen vaatekokoon. Jokin tässä ikuisessa sodassa omaa kehoa vastaan on kuitenkin alkanut tökkiä.
Lapsistani näen, että he jakautuvat fysiikaltaan kahteen ryhmään: niihin, jotka ovat perineet isänsä geenit eivätkä liho vaikka söisivät mitä - ja sitten niihin meidän sukuun tulleisiin, jotka lihovat jo ruokaa ajatellessaan. Eivät nämä jälkimmäiset kuitenkaan rajattomiin, terveydelle vaarallisiin mittoihin liho, heidän normaalipainonsa nyt vaan on eri kuin luonnostaan kuikeloilla. Olisipa mahtavaa, jos luonnostaan pulleammat voisivat hyväksyä vartalotyyppinsä jo lapsena! Elämänsä voisi käyttää johonkin järkevämpään kuin sitä ikuista viittä ”liikakiloa” vastaan taisteluun.
Itse pysyn (itse ihanteeksi määrittelemissäni) mitoissa vain tosi tiukalla kurilla ja paljolla liikunnalla. Tässä vaiheessa elämää on alkanut leikitellä sellaisellakin ajatuksella, että jospa hyväksyisikin sen vähän lössömmän minän? Jos kerran lihon 5-7 kiloa heti lopettaessani tosi tiukan elämän, luonnollinen ominaispainoni voikin olla paljon korkeampi kuin mitä joskus parikymppisenä määrittelin.
Toisaalta ensi viikolla palaan takaisin niiden balettipeilien eteen. Baletti on vihoviimeinen ohjattu liikuntaharrastukseni. Jospa nilkkani ei enää kuntoudu ja joudunkin sanomaan hyvästit baletille?
Ajatus ei ole mitenkään musertavan surullinen. Tässä tapauksessa pääsen marraskuussa (ehkä jo aiemmin) täydelliseen räntäkuntoon.
 |
| Pitääkö elämän olla taistelua? |
Mielestäni loistava ratkaisu tämän asian kanssa painimiseen on muuttaa kaikki "pitäisi" -sanat "voisi" -sanoiksi.. Ja kuten viisas veljeni totesi, että sen jälkeen jättää senkin sanan pois ja vain tekee.
VastaaPoistaMiltä kuullostaisi sen sijaan, että sanoo "Nyt pitäisi lenkkeillä." sanoisikin "Nyt voisin lenkkeillä." Tai sitten vain "Nyt lenkkeilen." Minulla itselläni jo pelkkä "pitäisi" -sana usein lopahduttaa motivaation täysin.
Ajankohtaista asiaa. Olen aina ihmetellyt niitä, jotka laihtuvat kesällä - ei ole kuulemma nälkä. Minulle, herkkusuulle, käy aina päinvastoin.
VastaaPoistaMenneenä (kuluvana) kesänä aloin kuitenkin tekemään jotakin toisin: jätin herkuttelujen jälkeen kokonaan pois syyllisyyden tunteet ja opettelin vain tyytyväisenä taputtelemaan masuani.
Nyt olen siinä vaiheessa, että totean kesän olleen miellyttävän ja antoisan ja nyt innokkaana aloitan liikunnan taas. Luotan vaan, että kyllä tässä hoikistuu, vaikka keski-ikäisenä se on hitaampaa kuin ennen.
Pitäisi-sanaa olen päättäväisesti alkanut myös hylkiä. Rakastetaan vaan itseämme!
Ei elämän kuulu olla taistelua. Minä olen ehtinyt nähdä - ja kokea - kutakuinkin kaikki näytökset taistelussa omaa kehoa vastaan. Pitkään kuvittelin että oma fyysinen olemus on täysin valinnanvarainen asia: kun tarpeeksi yrittää niin pääsee ihannepainoon ja -muotoon. Jos ei siinä painossa ja muodossa ole, se on laiskuutta, motivaation puutetta, selittelyä. Sitten tuli uupumus ja sen mukana kortisolisysteemien sekoaminen ja äkillinen, vastustamaton raju painonnousu jolle ei kerta kaikkiaan voinut mitään. Nyt melkeinpä ajattelen että se saattoi olla pelastus, sillä sitkeäkin saattaa tajuta lopettaa toivottoman taistelun joskus. Nyt olen auttamatta ylipainoinen eikä tilanne tästä luultavasti kovin paljon muutu. Mutta olen rauhallinen itseni suhteen, hyväksyn sen mitä on, ja kiinnitän huomiota ennen muuta siihen miten jaksan ja miten voin. Jos ei olisi tullut seinää vastaan, varmaan minäkin vielä zumbaisin tai ties mitä. Ei enää.
VastaaPoistaMutta sitä kyllä olen suunnitellut että teen itsestäni powerpointin valokuvin, ja otan sen joka ainoalle lääkärikäynnille tai vastaavalle mukaan (että ylipäätään joskus pystyn menemään lääkäriin). Jollain täytyy voida vastata siihen ainaiseen laihdutuspainostuspiinaan, joka ei millään tavalla huomioi ihmisen yksilöllisyyttä ja historiaa.
Kiitos kommenteistanne! Miten usein laihduttaneista elämäntaparemontin tehneistä kirjoitetaankaan lehtien sankaritarinoita (huomasiko joku esim. viime viikon Me Naisten kannessa parikymmentä kiloa pudottaneen entisen Hantta Krausen, nykyisen Wilma mikälien?). Mikä tekee laihduttamisesta sankariteon? Minusta laihduttaminen on sinänsä tosi helppoa (jos siihen "miksi"-kysymykseen vain keksii motivoivan vastauksen), paljon vaikeampaa on hyväksyä epätäydellisempi minä. Olisi aika herkullista nähdä vaikkapa lehden kannessa hieman isompi henkilö, joka julistaisi, ettei missään nimessä halua muuttua. Tällaisessa alle kymmenen kiloa sinne tänne-säädössä kun ei ole millään lailla kyse oikeasti terveyteen tai kuntoon vaikuttavista seikoista.
VastaaPoistaJuuri 30 kg laihtuneena en koe olevani sankari ja mietin samoja ajatuksia, miksei voi hyväksyä itseä sellaisena kuin on. Toisaalta peilistä minua katsoo nyt hoikempi ja kauniimpi, kyllä vaan, kauniimpi nainen, joka pukeutuu muuhunkin kuin suuriin kaapuihin. Muistan, että tiukoissa vaatteissa se 30 kiloa isompi oli aikas kamalaa katsottavaa... Laihduttaminen on helppoa, kun pään saa auki - painon pitäminen alhaalla on se vaikeampi juttu ollut ainakin minulle.
VastaaPoistaNyt en enää pyrkinytkään 2-kymppisen painooni, vaan tavoitteena oli ihan vaan normaalipaino eli 6-8 kiloa enemmän kuin silloin. Kymmenessä kilossa pilee sudenkuoppa silloin, kun suhdanne on nouseva - tulee se toinenkin kymppi. Kannatan siis ajatusta jatkuvasta kontrollista, me vaan ei olla samanlaisia ja meille toisille kilot tulee helpommin. On järkevämpää kontrolloida jatkuvasti kuin antaa mennä ja sitten taas kiristää kamalasti.