Viimeinen viikko

Viimeinen kotiäitiviikko on lopuillaan. Koko viikon mielessä on jyskyttänyt tietoisuus tämän elämänvaiheen lopullisuudesta; kaikkea on tehnyt omassa mielessään viimeistä kertaa ikinä. Meidän lapsilukumme kun on nyt tässä eli tämä todellakin oli elämäni vika hoitovapaa.

Kolmen vuoden hoitovapaani ei sujunut suunnitelmien mukaan. Pikemminkin se osoitti miten hupsua elämässä on tehdä suunnitelmia.

Suunnitelmani kolme vuotta sitten oli sellainen, että tuosta noin vain aloitan seesteisen slow-elämän. Sitten sain nopealiikkeisimmän ja lyhytpinnaisimman lapseni, jonka tahdissa elämästä tuli entistä kiireisempää.

Suunnitelmana taisi olla myös fenomenaalinen kehitys ihmisenä (piilo-kunnianhimoinen suoritussuunnitelma sekin). Minä muuttuisin ikirauhalliseksi gurumaiseksi hahmoksi jonka ympärillä säteilisi tietoisuuden leimuava aura. Eteen alkoi kuitenkin tupsahdella kiihtyvällä tahdilla kokemuksia joiden kanssa Eckhart Tollekin olisi helisemässä.

Valaistumissuunnitelmiani torpedoivat erityisesti vanhempieni jyrkästi pahentuneet alkoholi- ja terveysongelmat. Seitsemisen vuotta olin yrittänyt pelastaa heitä, puhua heille järkeä, antaa tietoa alkoholin vaaroista, Alzheimerin oikeasta hoidosta jne. Hoitovapaan alkaessa suunnitelmani oli selättää ongelmatilanne jollakin fiksulla tai tiedostetulla uudella asenteella. Tavoitteenani oli keksiä tai opetella toimintatapa, jolla voisin kohota koko tilanteen yläpuolelle ilman että se enää satuttaisi tai masentaisi. Sellainen varmasti löytyisi!

Lopulta olen luovuttanut ja hyväksynyt surun, pelon ja epävarmuuden. Sekä sen, ettei kukaan tiedä millaisia katastrofeja vielä on luvassa tai kauanko tätä vielä kestää. Hyväksyn senkin, että mieleni ei tunnu alistuvan tilanteen selittämättömyydelle, vaan jatkaa kyselemistä, ihmettelyä ja kapinoivaa kiukuttelua. Nykyään tyydyn mielenrauhassakin pieniin annoksiin.

Paljon on juuri näinä kotiäitivuosina tullut opittua rajoista ja omasta jaksamisesta. Sen olen kokemusten kautta huomannut, että omassa elämässäni tekemisten määrän on syytä pysyä vakiona. Tämän periaatteen mukaan aina kun elämään tulee jotain uutta, jotain jo olemassaolevaa pitää heivata pois. Muuten tekemisten määrä kasvaa rajattomasti, kiire kiihtyy ja itse väsyy. Jos esimerkiksi otan viikko-ohjelmaan yhden tunnin jumppaa, sen saman tunnin verran tekemisiä vähennän jostain muualta.

Tämä Havahduksia-blogin kirjoitus kolahti, koska olen kovasti pohtinut sitä, mitä teen tälle blogille nyt kun elämääni tulee työn muodossa uutta. Jotta tarpeeksi pienen elämän yhtälö pysyisi koossa, jostain olisi taas luovuttava. Kirsin lailla olen huomannut stressaantuvani bloggaamisessa eniten bloggaamisen sosiaalisesta paineesta.

Itse en ota paineita blogin kävijämääristä, mutta miellyttämishaluisena ihmisenä tuppaan huolestumaan, jos en ehdi vastailla kaikkiin blogini kommentteihin tai vierailla tarpeeksi usein muiden blogien kommenttilootien keskusteluissa. Kuitenkin itse bloggaaminen on mielestäni hauskaa ja minua kiinnostaa edelleen täällä pohdiskella elämän yksinkertaistamista ja hidastamista, sillä kirjoittaminen selkeyttää aihetta itsellenikin.

Siksi päätin Kirsin lailla piilottaa tästä blogista toistaiseksi kommentointimahdollisuuden ja keskittyä vastaisuudessa pelkkään kirjoittamiseen. Oheisessa blogilistassani on hurjasti blogeja, joiden sivuilla voi jatkaa tämän blogin ihania ja syvällisiä keskusteluja (harmi, että kun bloggerista piilottaa kommentit piiloon menevät ne vanhatkin loistokeskustelut, mutta tämä lienee teknisesti ainoa vaihtoehto?). Tätä blogia voi tästä eteenpäin tykkäillä tai kommentoida kirjan Facebook-sivujen kautta, sillä julkaisen kaikki postaukset myös siellä. Minuun saa yhteyden sivupalkissa näkyvän sähköpostiosoitteeni kautta.

Luopumisista tulee aina ihmeen kevyt ja helpottunut olo. Ylisuorittamisesta ei.

Kolme vuotta sitten.