Morkkista Monsoonin vaatekasan äärellä

Tällä viikolla on tullut kirpputoria varten käytyä läpi omia, viimeisen neljän vuoden lastenvaateostoksia. Erityisesti tytön vaatekasaa silmäillessä on iskenyt shoppailumorkkis. Mitä tämä mekko uutena maksoikaan? 70 euroa? Entä tämä haalari? 140 euroa? Tämä makea retroprinttinen puserokin (50 euroa?) on näköjään pitänyt saada. Ja moni muu, aikanaan välttämättömyydeltä tuntunut ostos.
Erityisesti tytölle näyn ostaneen kalleimpia, laadukkaimpia ja trendikkäimpiä releitä. On näköjään ollut hieman huono omatunto sen johdosta, että neiti on, ainoana lapsikatraastamme, jäänyt hoitoon vasta kymmenkuisena. Ja onhan shoppailu hauskaa!

Nyt hinnoittelen näitä laatuvaatteita uudestaan kirpparihinnoille: mekko 10 euroa, haalari 20 euroa, pusero…2 euroa?

Olen tutustunut kirpputorien lastenvaatetarjontaan vasta pakon edessä, kotihoidontuella kitkuttelevana kotiäitinä. Nyt mieleen tulee miten paljon rahaa olisin säästänyt, jos alun alkaenkin olisin kitkutellut nykyisellä elintasolla. Jos esimerkiksi olisin ostanut lastenvaatteet kirpputorilta ja syönyt edes pari vuotta tavallista (siis: ei luomukaupasta huippukalliilla ostamaani) ruokaa. Pari muutakin ostosta olisi hyvin voinut jättää välistä ilman, että kukaan olisi kärsinyt.

JOS olisin aloittanut tällaisen elämäntavan jo vaikkapa 10 vuotta sitten, olisiko meillä enää asuntolainaa?

Mihin uusia (tai: uusimpia) esineitä oikeastaan tarvitaan, kun maailma on täynnä uudenveroista, mutta paljon halvempaa tavaraa? Oman statuksemme nostamiseenko vain? On silmiä avaavaa huomata, että täsmälleen samoja, kauniita lastenvaatteita myydään ostokunnossaan kirpputoreilla neljäsosahintaan.

Sama käsittämätön arvonalennus koskee myös vähänkään käytettyjä autoja. Viime viikolla kävin tekemässä haastattelua perheessä, jossa harrastettiin vanhoja autoja. 1950- ja 1960-luvun autotkin olivat edelleen rekisterissä ja pelittivät kuulemma mainiosti. Vanhaa, ei vielä nykymielessä sähköistettyä autoa oli kuulemma yksinkertaista korjatakin ihan tavismiehen perustaidoilla. Kalliisiin merkkikorjaamoihin ei tullut asiaa.

Kun elämänsä kohtuullistamiseen ryhtyy, huomaa ensimmäiseksi sen, miten paljon kunkin uuden, kulloisenkin vuoden ”välttämättömyyden” eteen pitää tehdä työtä. Kun on sitten paiskottu paljon töitä, usein jopa burnouttiin asti, voi tullakin hetki, jolloin ihminen herää kyselemään mitä kaikesta tästä kiirehtimisestä lopulta jäi käsiin?

Kasa vaatteita, jotka eivät ole enää minkään arvoisia.

Simplicitas-blogissa kirjoitettiin taannoin samasta asiasta. Kaarina Davisin kirjasta Irti oravanpyörästä (Nemo 2010) löytyy lisää pysäyttäviä laskelmia.