Taimihermoilua

Taimikasvatus on minusta hyötykasviviljelyn hermostuttavin osa, sillä tässä vaiheessa ainakin minulla tapahtuvat aina ne suurimmat mokat ja tuhot. Nyt ollaan kirjaprojektini takia ekaa kertaa sellaisessa tilanteessa, etten enää viljele vain huvikseni; satoa olisi tavoitteena saada oikeasti vähän enemmänkin. Suorituspaineita!

Sen jälkeen kun kissa söi ekat taimeni, taimikasvatus on lähtenyt käyntiin hyvin. Ongelmaksi voi kuitenkin muodostua se, etten saakaan taimia tarpeeksi aikaisin valoon kasvihuoneeseen ja niistä tulee liian pitkiä ja huteroita.

Kasvihuone paaleineen ei nimittäin ole lämmennyt, vaikka olen pari viikkoa hoitanut paaleja ohjeiden mukaan. Olkipaalikasvatuksesta meidän ilmastonalassamme ei netissä ole juurikaan tietoa eli taidan nyt olla tekemässä tässä jotain pioneerikokeilua. Jos löytyy muita olkipaaliviljelijöitä, olisi kiva tietää millaisessa lämpötilassa paalinne ovat Suomessa kylmissä kasvihuoneissa alkaneet kompostoitua ja tuottaa lämpöä? Kaikki muutkin vinkit kompostoitumisen kiihdyttämiseksi kylmässä kiinnostavat suuresti.

Englantilaisissa ohjeissa paalien preppaus näyttää niin helpolta, mutta epäilen ettei tuossakaan osoitteessa eletä yöpakkasten armoilla, vaan jossain paljon leppeämmässä ilmastossa. Olen nyt paketointut paalit mustilla jätesäkeillä ja tänään yritän löytää jostain tämän aineen, jonka pitäisi kuulemma kiihdyttää kompostointiprosessia. Sitten vaan kädet ristiin. Kasvihuoneeni on niin pieni (3 neliötä), että se kyllä lämpenisi hujauksessa jos homman vain saisi toimimaan.

Olkipaalit on nyt käsitelty valmiiksi. Mutta missä lämpö?

Oravanpyörästä ja sen vierestä

Oravanpyöräksi nimitellään nykyään jo melkein mitä tahansa tavallista työtä tai elämäntapaa, jossa ei olla muutettu mummonmökkiin maalle. Itse näen oravanpyörästä hyppäämisen yksinkertaisesti suunnan vaihdoksena, ja nimenomaan sen urautuneen suunnan.

Ajatukseni kilpistyy tähän kuvaan. Se on yksi näistä facebookissa kiertävistä kuvista, joiden alkulähdettä on mahdotonta enää jäljittää. Sorry anyway, alkuperäinen, taitava kuvakäsittelijä!

Nyt kun omasta hypystäni on kohta kaksi kuukautta olen jo huomannut, että kun itse vaihtaa suuntaa ja alkaa elää todeksi omaa unelmaansa, kaikki ympärilläkin alkaa muuttua ja reagoida. Se ei ole pelkkää helppoa auvoa, kuten näissä elämänmuutosjutuissa tavataan mainostaa, se on elämän perusteellista myllerrystä. Suurin juttu ei siis ollutkaan se hyppy, siitä se vasta alkaa.

Kun tämä oravanpyörästä hypännyt äiti tänä aamuna nosti katseensa sunnuntailehdestä, mitä hän näkikään? Sen, että lapsensa leikkivät innolla oravanpyörää. Kuvassa on Huipputoimittaja (huomatkaa asuvalinta), jonka on ollut pakko rahdata lastenhoitohuolien ja "erityisen tärkeän haastattelun" takia työpaikalle mukaan lapsensa "Niko-vauva" (pikkuveliraukan tehtävä leikeissä on tottakai aina olla koira, konttaava vauva tms alistettu olio). Kysyin miksi Nikolle on laitettu kaulapanta ja talutin. Vastaus oli topakka: "muutenhan se karkaisi!"

Leikkiin kuului ahdistavan suuri määrä eri puolille keittiötä liimattuja post-it-lappuja, joissa luki mm. seuraavaa: "Muista haastattelu 19.30!!!", "Vauvan lääkäri la klo 8.00!!!", "Vauvan leikit la ja su vapaa, ei leikkejä!!". Onneksi tämä aika stressaantuneen oloinen äiti näytti tekevän sentään jonkinlaista lyhennettyä työviikkoa. Löytyi nimittäin vielä yksi lappu, joka sai leppoistajankin mielen iloiseksi:

"Työ-aika ma 9-10.30, ti 8-11, ke 8.30-12"

Kissasuojattua taimikasvatusta

No niin. Ekat taimeni hotkaisi suuhunsa sitten velmu kissani. Ensimmäisten satsissa ei ollut kuin basilikaa ja silopersiljaa, mutta kyllä silti harmitti, sillä ne taimet olivat jo pitkällä.

Tajusin alunperinkin ettei kissan ulottuville voi pistää mitään vihreää, joten kasvatin taimia ikkunallisessa saunassamme, jonne kissalla ei ole pääsyä. Mutta saunassakäynnin ajaksi taimet pitää tietysti siirtää toiseen huoneeseen. Tuhoon ei tarvittu kuin yhden oven unohdus hetkeksi auki; kaikki vihreä hävisi nanosekunnissa.

Nyt suunnitelmani on seuraava: korvaamattomimmat, tärkeimmät taimet kasvatan pojalta saadussa isossa, kannellisessa akvaariossa, muut muovikannellisissa ikkunalautarasioissa. Saunassa saavat edelleen olla ne taimet, joiden tuho ei ole katastrofaalinen. Eilen kylvin tuhoutuneet lajit uudestaan, tänään kylvän tomaatit, kasvihuonekurkun, munakoison, paprikan, lehtikaalin, kukkakaalin, parsakaalin ja ruohosipulin.

Miten te kasvatatte taimia talossa, jossa on kissa?

 Lilja lepäilee herkullisen taimiannoksensa jälkeen. Syyllisyydestä ei tietoakaan.

ps. Meillä kävi maanantaina Ylen Läntisen radiotoimittaja haastattelemassa minua perustamastamme Vihdin aikapankista. Haastattelu on kuunneltavissa täällä. Kappas maailman yllätyksiä: haastattelija paljastui vuohitilalliseksi! Näin keväisin vaivaa aina kauhea vuohikuume, ja Paulan juttuja kuunnellessa se yltyi suorastaan vaarallisiin mittasuhteisiin...

Alivuokralaiseksi omavaraistajan taloon?

Tämä postaus sai minut todella tuumimaan. Sen kirjoittaja oli bongannut ensimmäisen urban homestead-tyyppisen vuokrailmoituksen Craigslist-asuntosivustolta (Etuovi/Oikotie amerikkalaisittain) ja piti sitä todellisena muuttuvien aikojen merkkinä. Alkavatko ihmiset vihdoin, nyt laman myötä ymmärtää, että kaikesta ei tarvitsekaan selvitä yksin?

Urban homestead-nimityksellä tarkoitetaan englanninkielisessä maailmassa kaupunkimaisella kaava-alueella sijaitsevaa, osittaiseen omavaraisuuteen pyrkivää huushollia. Yleensä siis omakotitaloa, jonka pihaa hyötyviljellään ja jossa pidetään kotieläimiä. Homesteadilla voidaan tarkoittaa myös kerrostaloa, jonka piha on muutettu viljelykäyttöön ja jota viljellään yhteisvoimin.

Homesteading-verbimuotoa ei ole suomeksi käännetty, mutta itse olen kääntänyt sen tekeillä olevassa kirjassani omavaraistamiseksi (tällä tarkoitan osittaiseen ruoka-omavaraisuuteen pyrkimistä, en sitä oikeaa 100 % omavaraisuutta, mikä vaatisi jo isomman tilan maalta... jos joku muuten keksii paremman käännöksen tälle sanalle, kertokaa!).

Postauksen vuokra-ilmoituksessa tarjottiin huonetta vuokralle juuri tällaisesta omakotitalosta, jonka asukkaat olivat sitoutuneet pihansa viljelyyn, kanojen hoitoon ja muuhun ekoelämään. Vaikka uuden vuokralaisen oletettiin osallistuvan talon ja pihan viljelyyn, kyseessä ei ollut kommuuni. Tämä oli alivuokralaisilmoitus.

Muistatteko vielä sen ajan, kun joka talossa oli alivuokralaisia? Minä muistan sen vain isovanhempieni kertomuksista. Molemmissa mummoloissani, kuten täällä, oli tiukempina aikoina aina alivuokralaisia. Root simple- blogin kirjoittaja uskoo että laman edetessä ja kotipihaviljelyn yleistyessä juuri tämän tyyppiset alivuokralaisilmoitukset tulevat yleistymään. Fiksua se olisikin.

Jos omakotitalossa asuvaa perhettä kohtaa suuri mullistus kuten ero tai työttömyys yksi keino pitää (sama) katto päänsä päälle olisi tosiaankin ottaa samanhenkisiä alivuokralaisia. He voisivat auttaa kasvimaalla tai eläinten kanssa. Alivuokralaisen avustuksella kiireinen työssäkäyväkin voisi pitää työläämpiä hyötyeläimiä, kuten vaikka vuohia. Win-win!

Tämä vaatisi tietysti vain nykyaikaisen omakotitaloajattelun - erityisesti oman tilan ja rauhan mustasukkaisen partioinnin - unohtamista. Alivuokralais-ajatus tuntuu lähtökohtaisesti todella vieraalta ja ehkä myös vähän peloittavalta individualistiselle ajallemme.

Meidän talossa on rakennettua tilaa vain vähän yli sata neliötä ja meitä on kuusi. Vaikka tilaa on meillä alle perusnormien jo nyt, minä kyllä harkitsisin vaikeampien aikojen kohdatessa alimman kerroksen kahden huoneen loppuun rakentamista ja vuokralaisen ottamista sinne.

Mielellään sellaisen vuokralaisen, joka auttaisi minua oman pienen vuohelan rakentamisessa...

Lähitallin lumoava Martta

Lannantuoksuinen viikonloppu

Haettiin tytön kanssa tuoretta lantaa olkipaalipattereita varten meidän kylän ihanista ihanimmalta islanninhevostallilta.
Lantapattereita tehdessä tuli olo, että näinhän me erilaiset olennot jeesitään toisiamme tässä ekosysteemissä. Hevosen lannan lämmöstä minulle kypsyy nopeammin syötävää. Kiitos, hevoset! Ja tietysti myös tallin emännät Leila, Mirkka ja pikku Aada.

Nyt mittari paikalleen ja lämpötiloja seuraamaan. Taimia uskaltaa viedä kasvihuoneeseen öiksi paksujen harsojen kanssa vasta kun yölämpötilakin alkaa pysyä kymmenessä asteessa. Tein vasta pari patteria, koska en ole kylvänyt vielä juuri mitään, mitä uskaltaisin parinkymmenen päivän päästä, paalipattereiden (toivottavasti) lämmettyä siirtää kasvihuoneeseen. Basilikaa ja persiljaa on kasvamassa. Osalla niistä voisi kokeilla, miten tarkenevat, sillä ne nyt eivät ole mitään korvaamattomia menetyksiä.

23.3. ajattelin istuttaa tomaatit. Minulle on vielä vähän epäselvää, milloin olisi paras istutushetki parsa-, lehti-, ja kukkakaalille, kasvihuonekurkulle, munakoisolle, paprikalle ja näille muille aikaisille kylvettäville. Pitääkö odottaa neitsyeeseen (8-9.4) vai kelpaako näille maaliskuun oinas eli ensimmäinen mahdollinen hedelmäpäivä  (23-24.3.)? Ovatko kaalitkin hedelmiä? Vai olisiko lehtikaali pikemminkin lehtivihannes (jolloin se pitäisi kylvää vähenevällä kuulla)?

Jos lukijoissa on kuukalenteriviljelyyn perehtyneitä, kertokaa omat istutuspäivänne!

Olkipaalipattereita ja onnettomuus

Tällä viikolla oli pähkäiltävänä ongelma: miten alkaa olkipaaliviljelyyn kasvihuoneessa, joka tulvii. Pyöritelkää vaan te osaavammat raksaihmiset päitänne, mutta me emme tajunneet tehdä salaojitusta rakentaessamme tätä kasvihuonevarastoa kiireellä lokakuussa.

Maahantuoja, jolle riittämättömien kokoamisohjeiden puutteen vuoksi jouduimme soittelemaan vähän väliä, ei kertaakaan maininnut salaojitusta. Hän sanoi, että laatoille perustus ilman mitään soraa ja putkia on tämän Haderupin kasvihuonevaraston kohdalla mitä parhain vaihtoehto. Jos ei ole itse mikään rakentaja, sitä on tällaisten ihmisten mielipiteiden varassa.

Puutarhaguruni Suvi keksi kuitenkin loistavan hätäratkaisun, jonka ansiosta pääsenkin aloittamaan kasvihuonekasvatuksen tänä keväänä ajallaan: kohotin tulvivaa kasvihuoneen lattiaa väliaikaisesti harkoilla. Vaihtoehtoisesti olisin voinut nikkaroida korkeajalkaiset kasvatuslaatikot, mutta jo tästä kasvihuoneprojektistanikin väki taitaa huomata, etten ole mikään nikkaroija... Harkkojen päälle pistin eristekankaan virkaa toimittamaan ison pinon sanomalehtiä, siihen päälle tulivat paalit ja oljet.

Viikonloppuna tallille tuoretta lantaa hakemaan, sitten lanta-kalkkiseoksen tekoon. Tästä lähtee!

Eilen omenapuita leikatessani koiralle kävi kauhea onnettomuus: se meinasi tukehtua omenapuun oksanpalaan, jota oli alkanut syödä rouskuttaa. Se hetki, kun koira ei saanut enää sylissäni henkeä, lumi värjäytyi ympärillä vereen (eikä itse osannut tehdä muuta kuin pitää koiraa sylissä ja itkeä) on sellainen, mitä en halua yhtä suurella avuttomuudella enää koskaan kohdata. En saanut palaa koiran kurkusta millään pois ja sille tuli jo hengityskatkoksia. Viime hetkellä kouristuksissa tärisevä koira sai tassullaan itse kaapaistua palan pois.
Nukutuksessa tutkittiin eläinlääkärillä heti koiran kurkku, joka huonossa kunnossa olikin. Nyt ollaan pehmeällä ruoalla ja tänään pikukoiran häntä on alkanut hetkittäin jo heilua.

Tarinan opetus: opetelkaa koiran elvytystaidot (erityisesti vierasesineen poisto suusta) ja älkää ottako koiraa seuraksi omenapuiden leikkaukseen! Puusta putoilevat tuoreet oksat ovat koiralle vastustamatonta pureskeltavaa.

Keväistä viikonloppua!

Ilo ei ole ollut iloinen. Kurkkuun sattuu.

Ihastuin

Vaikka omavaraistan ja pyrin välttämään turhaa ostelua, kosmetiikan itsetekemislinja ei minua kauheasti houkuta. Saippuan valmistusta voisi joskus kokeilla, mutta kasvorasvat haluan edelleen ostaa kaupasta ja sertifioiduilta tekijöiltä.

Työn kautta tuli taannoin tutustuttua lähes kaikkiin luomumerkkeihin ja nyt löysin tuotteen, joka mielestäni on erityismaininnan arvoinen: Laveran My Age-sarja, jonka vaikuttavat aineet ovat valkoinen tee ja karanjaöljy. Karanjaöljy toimii luonnollisena UV-suodattimena eli sen pitäisi suojata pigmenttiläiskiltä (en silti ihan luottaisi tähän, vaan pistäisin keväisiin puutarhahommiin kasvoille myös aurinkovoidetta).

Päivävoide on ihanan tuoksuinen eikä yhtään niin öljyinen ja mahdoton kuin lähes kaikkien muiden luomusarjojen ikääntyvän ihon rasvat. Esimerkiksi muuten mainioiden Dr Hauchkan ja Weledan antiage-voiteet ovat omalle sekaiholleni ihan liian rasvaisia. Kun nyt kuitenkin olen jo yli nelikymppinen, luomusarjojen sekaiholle tarkoitetut päivävoiteetkaan eivät enää käy. Sopivan tuotteen löytäminen on siis ollut pidemmän etsinnän takana.

My Age-sarjan seerumi on myös loistava: ei liian rasvainen, levittyy hyvin. Tuoksu on sama kuin päivävoiteessa. Hinnat ovat luomulaatuisille antiage-tuotteille mielestäni aika maltilliset: päivävoide 25,60, seerumi 27,50. Hinnat poimin Laveran omilta sivuilta, muualta saa ehkä halvemmalla.

ps. Nyt kun olen taas palannut balettitunnille ja vanha rasitusvamma hetkittäin vihoittelee, on tullut käytettyä nilkkaan Argitalin Arnikavoidetta. Se oikeasti auttaa, suosittelen!
Arnikavoidetta on tehnyt pitkään myös Weleda, mutta nykyään sitä ei meinaa saada enää mistään muualta kuin nettitilauksella ulkomailta. Minusta on hassua, että Suomessa ei puhuta arnikin tehosta mitään, jos vertaa esimerkiksi keski-Eurooppaan, jossa arnikkia suosittelevat lääkäritkin. Meillä on käytetty arnikaa lapsillekin kaikkiin pieniin ruhjeisiin ja vammoihin.

Joku päivä on nyt

Ihmiset luulevat, että onni löydetään etsimällä, pyrkimällä, kapuamalla, kasaamalla. Näin he yhtä mittaa ajavat takaa omaa varjoaan eivätkä näe aurinkoa.

Ihmisiä hallitsee etäisyyden illuusio. He luulevat, että päämaali, täyttymys on jossain etäällä, korkealla, ja niin he juoksevat kuin orava rattaissaan milloinkaan pääsemättä mihinkään.

Ihminen vaeltaa kohti itseään pisimmän mahdollisen matkan kautta.

Yrjö Kallinen vuonna 1958

Myrskyää, mutta kasvihuoneessa on jo lämmin. Rakentelen sinne olkipaalipattereita tämän loisto-ohjeen mukaisesti. Uskaltaisikohan jo toivoa, että meidän viiden viikon sairasputki olisi tällä erää ohi?

Keväistä viikkoa!

Katoilta hyppääjät

Onnittelin taannoin kollegaa, joka oli kirjoittanut vaikuttavan jutun. Juttu kertoi naisesta, joka oli hypännyt kuusikerroksisen talon katolta, vammautunut, mutta löytänyt sitten elämänilon ja hyvän elämän.

Mieleeni tuli takavuosien tuttavuuteni, joka niinikään hyppäsi kerrostalon katolta (jopa yhtä korkealta), mutta ihmeellisesti pelastui. Automaattisesti virityin vanhasta tottumuksesta, lisäansioiden toiveessa, miettimään missäköhän hän lienee tänä päivänä? Antaisikohan hän minulle haastattelun? Haastattelu toki kelpaisi minulle vain, mikäli hänkin olisi löytänyt sittemmin hyvän elämän. Katkeroituneet eivät sovi selviämistarinoihin.

Kun työflowssa näin olin, mieleeni juolahti vieläkin riipaisevampi mahdollinen juttuaihe: takavuosien huippuballerina, joka putosi kerrostalon rappukuiluun (olikohan tämä yhtä kerrosta alempaa? kelpaako "vain" viidennestä kerroksesta pudonnut?) ja vajosi koomaan. Heräsikö hän koskaan? Pystyikö enää koskaan tanssimaan?

Toivottavasti hänkin löysi elämänilon! Silloinhan otsikkona voisi olla vaikka "Ballerinan huikea lento uuteen elämään".

Tässä vaiheessa hätkähdin hereille automaattivaihteelta. Mieleen tulvahti inho sitä kohtaan, mikä ammatistani oli tullut.
Tuoreesta Journalistista huomasin, etten ollut ainoa, jota tämä selviytymistarinapakkopulla on alkanut oksettaa. Freetoimittaja Venla Hiidensalo, tuoreen Mediahuora-kirjan kirjoittaja vuodattaa jutussa:

Aikoinaan toimittajat olivat arvostettuja vallan vahtikoiria. Nyt meistä on tulossa hyvinvointijuttujen askartelijoita, jotka juoksevat skandaalien perässä. Freelancerit ovat pakotettuja etsimään entistä karmivampia kohtaloita ja riipaisevampia selviytymistarinoita, että saisivat juttunsa kaupaksi.

Muutos on tapahtunut todella nopeasti. Vielä nelisen vuotta sitten jutun aiheeksi kelpasi ihan tavallinen perhe ihan tavallisine, arkisine asioineen. Nyt juttuideaa ei saa jyrättyä läpi ellei tyypeillä ole paljastaa kunnon kriisiä tai elleivät he edusta poikkeuksellista elämäntapaa tai aatetta, jossa on jotain kauhisteltavaa. Tällä kriisillä tai friikkiosastoon kuulumisella jutun teko pomoille perustellaan ja samaisella toiseuden alleviivaamisella se taatusti sitten myös otsikoidaan. Tämä ei haastateltavalle itselleen ole aina mieluinen yllätys. 

Etenkin jos haastateltava suostui juttuun jostain ihan toisesta syystä, tajuamatta itsekään edustavansa friikkiosastoa. 

Osa eri alojen ammattilaisista tajuaa jo tämän kylmän pelin. Esimerkiksi se ihailemani naistaiteilija, joka yritti saada mediahuomiota omalle loistavalle produktiolleen, tietäen hyvin, että pelkkä loistava produktio ei ole aikakauslehdille enää aihe eikä mikään.
- Voitais me miehen kanssa kehitellä vaikka joku parisuhdekriisi siihen juttuun, hän ehdotti, avuliaasti.

Minua kiukuttaa, että tästä on tullut tämmöistä. 

Oppisiko siis paremmin nauttimaan elämän pikku iloista, jos meidän katolta hyppäisi? Tai putoaisi?

Oodi kissalle

Ihminen haluaisi olla kala tai lintu,
käärme saisi mielellään siivet,
koira on pelkkä vikaan mennyt leijona,
insinööri soisi olevansa runoilija,
kärpänen kokee lentää kuin pääskynen,
runoilija yrittää matkia kärpästä,
mutta kissa
haluaa olla vain kissa
ja yhtä kissaa se on
hännästä viiksiin,
harmaasta aavistuksesta elävään hiireen,
yön pimeydestä kultaisiin silmiin.

...kaikki sinut tuntevat; kuulut
ihan tavallisimpaan talonväkeen,
kaiketi kaikki luulevat niin,
kaikki luulevat olevansa
kissansa isäntiä,
omistajia, kissan
enoja, kavereita,
virkaveljiä,
oppilaita tai ystäviä.

Minä en.
Minä luulen toisin.
Minä en tunne kissaa. 

Pablo Neruda: Oodi kissalle

Kultasilmä ja Päivänsankari tänään 4 vuotta.

Canihuaa

Kokeilin "uutena quinoana" mainostettua canihuaa.

Tämmöinen mustanruskea siemen, josta keittämisen jälkeen alkaa versoa ituja, ei vakuuttanut epäluuloisia lapsiamme: sain syödä ruoan ihan itsekseni. Myönnän ettei ruokalaji näytä gourmetkokin unelmalta, mutta hyvää se minusta oli. Nyt kun olen taas (ainakin tämän paaston ajan) kasvissyöjä ja minulla on taipumusta anemiaan, minua kiinnostaa canihua erityisesti siksi että se sisältää runsaasti rautaa.

Ruokalajin muut osaset eli tofun ja kaalin, wokkasin kookoslastujen kera rouhitulla Guajillo-chilimausteella. Tämä koko maustesarja on minusta yliveto!
Mausteet ovat yleensäkin se asia, johon ruoassa mieluiten panostan. Niillä saa yksinkertaisimmastakin kasvisruoasta hurjan hyvää. Joku vuosi sitten luomukaupoissa oli myynnissä currylla ja muilla tulisilla mausteilla maustettuja Tropicain kookoslastuja. Juuri kun olin tottunut lisäämään niitä melkein kaikkiin ruokiini, ne yhtäkkiä katosivat myynnistä. Suren asiaa vieläkin, mutta onneksi hieman samantapaista efektiä ruokiin saa paistamalla öljyssä kookoslastuja tämän maustesarjan kera.

Kieltämättä joskus tulee mieleen, miten halpaa ja yksinkertaista elämä olisi, jos ei tarvitsisi ajatella lasten (tai miehen) ruokatottumuksia. Minun lempiruokani ovat kaikki aika askeettisia. Esimerkiksi koko viime kesän olisin voinut syödä ilolla maailman yksinkertaisinta pastaruokaani (täysjyväpastaa, jonka joukkoon on raastettu tuoretta kesäkurpitsaa...ja siihen päälle kurpitsaöljyä + parmesania). Muu perhe ei kyseiseen outoon ruokalajiin koskenut. Heitä varten pitää aina keksiä lisäkkeitä, kastikkeita, lihaa...

Kiitos kaikille pyörä-asiaa kommentoineille! Haaveissani siintelee ehdottomasti tanskalaistyyppinen laatikkopyörä. Kuvat ovat Karina Tengbergin ihanasta kirjasta Christiania interiör: