Mieleeni tuli takavuosien tuttavuuteni, joka niinikään hyppäsi kerrostalon katolta (jopa yhtä korkealta), mutta ihmeellisesti pelastui. Automaattisesti virityin vanhasta tottumuksesta, lisäansioiden toiveessa, miettimään missäköhän hän lienee tänä päivänä? Antaisikohan hän minulle haastattelun? Haastattelu toki kelpaisi minulle vain, mikäli hänkin olisi löytänyt sittemmin hyvän elämän. Katkeroituneet eivät sovi selviämistarinoihin.
Kun työflowssa näin olin, mieleeni juolahti vieläkin riipaisevampi mahdollinen juttuaihe: takavuosien huippuballerina, joka putosi kerrostalon rappukuiluun (olikohan tämä yhtä kerrosta alempaa? kelpaako "vain" viidennestä kerroksesta pudonnut?) ja vajosi koomaan. Heräsikö hän koskaan? Pystyikö enää koskaan tanssimaan?
Toivottavasti hänkin löysi elämänilon! Silloinhan otsikkona voisi olla vaikka "Ballerinan huikea lento uuteen elämään".
Tässä vaiheessa hätkähdin hereille automaattivaihteelta. Mieleen tulvahti inho sitä kohtaan, mikä ammatistani oli tullut.
Tuoreesta Journalistista huomasin, etten ollut ainoa, jota tämä selviytymistarinapakkopulla on alkanut oksettaa. Freetoimittaja Venla Hiidensalo, tuoreen Mediahuora-kirjan kirjoittaja vuodattaa jutussa:
Aikoinaan toimittajat olivat arvostettuja vallan vahtikoiria. Nyt meistä on tulossa hyvinvointijuttujen askartelijoita, jotka juoksevat skandaalien perässä. Freelancerit ovat pakotettuja etsimään entistä karmivampia kohtaloita ja riipaisevampia selviytymistarinoita, että saisivat juttunsa kaupaksi.
Muutos on tapahtunut todella nopeasti. Vielä nelisen vuotta sitten jutun aiheeksi kelpasi ihan tavallinen perhe ihan tavallisine, arkisine asioineen. Nyt juttuideaa ei saa jyrättyä läpi ellei tyypeillä ole paljastaa kunnon kriisiä tai elleivät he edusta poikkeuksellista elämäntapaa tai aatetta, jossa on jotain kauhisteltavaa. Tällä kriisillä tai friikkiosastoon kuulumisella jutun teko pomoille perustellaan ja samaisella toiseuden alleviivaamisella se taatusti sitten myös otsikoidaan. Tämä ei haastateltavalle itselleen ole aina mieluinen yllätys.
Etenkin jos haastateltava suostui juttuun jostain ihan toisesta syystä, tajuamatta itsekään edustavansa friikkiosastoa.
Osa eri alojen ammattilaisista tajuaa jo tämän kylmän pelin. Esimerkiksi se ihailemani naistaiteilija, joka yritti saada mediahuomiota omalle loistavalle produktiolleen, tietäen hyvin, että pelkkä loistava produktio ei ole aikakauslehdille enää aihe eikä mikään.
- Voitais me miehen kanssa kehitellä vaikka joku parisuhdekriisi siihen juttuun, hän ehdotti, avuliaasti.
Minua kiukuttaa, että tästä on tullut tämmöistä.
Oppisiko siis paremmin nauttimaan elämän pikku iloista, jos meidän katolta hyppäisi? Tai putoaisi?
Kiitos kun kirjoitit tästä!
VastaaPoistaMuutaman katastrofin läpikäyneenä olen joutunut huomaamaan, että minä ja kohtalotoverini olemme tällä hetkellä yhä suuremman kiinnostuksen kohteena; haastattelupyyntöjä tulee melkein viikottain. Niissä luvataan stailata kauniiksi kuvia varten, mutta omalla naamalla ja nimellä pitää esiintyä. Jutut luvataan kirjoittaa kauniiseen sävyyn. Monesti speksit on aika tarkkaan annettu siitä, mikä elämäntilanteen ja asenteen pitää olla nyt. Yhdessä oli ideana peräti katkeruus ja kateus muita kohtaan, ei kyllä tullut hetkeäkään mieleen vastata haastattelupyyntöön.
Toisaalta on tietenkin hyvä, että näitä juttuja voi jakaa ja että elämän nurjasta puolesta, ikävistä sattumuksista ja elämän hallitsemattomuudesta (ja siitä, että sen kaiken jälkeen voi löytää vielä mielkkään elämän) kirjoitetaan. Koska se omalla tavallaan alentaa kovia kokeneiden friikkiysfiiliksiä ja tuo vertaistukea myös muille vastaavia koettelemuksia kokeneille. Elämä ei ole kiiltokuvaa.
Itseäni kyllä kylmäsi, kun havahduin eri mediatalojen sisältä tulevan vierailuja blogiini, jossa käsittelin erästä kriisiä.
-junika-
Money, money, money...
VastaaPoistaOlen lukenut Evita -lehteä alusta saakka ja pitänyt sen tyylistä.
Nyt, uudistuksen jälkeen, jutut ovat muuttuneet paljon naislehtimäisemmiksi, nopeasti ahmittaviksi ja kepeästi purtaviksi.
Onneksi maailma on pullollaan hyviä kirjoja, joiden lukeminen ruokkii sielua ja herättää ajatuksia aivan toisella tavalla kuin suurten lehtitalojen lehtien ansaintamielessä kirjoitetut jutut!
Muistan lukeneeni toissa talvena tapauksesta, josta kerroit. Se on jäänyt mieleeni siksi, kun luin sen myös puhelimessa eräälle ystävälleni. Se oli toiveikas tarina, josta tuli haikealla tavalla hyvä mieli.
Vähän aikaa sitten Inhimillisessä tekijässä puhuttiin työstä monesta näkökulmasta; keskustelijoina olivat Sanna Mämmi, Marja-Liisa Manka ja Angry Birds -Vesterbacka.
Jotkut ihmiset onnistuivat närkästymään ohjelmasta ja syyttivät sitä siitä, että keskustelemassa ei ollut ketään joka ei olisi "menestynyt".
Ei tarvitse mennä kuin lähikuppilaan (oletan - en käy ravintoloissa) saadakseen kuulla valitusta siitä miten elämä potkii päin näköä.
Usein ne, jotka eniten valittavat, eivät huomaa omaa osuuttaan kärsimyksiinsä.
Esim. tuosta katolta hypänneestä ja pelastuneesta naisesta oli ihana lukea juuri siksi, kun hän kaikesta huolimatta oli saanut kiinni elämänsyrjästä. Se tietenkin kertoo paljon vieraantuneisuudestamme, jos tarvitsemme shokeeraavia tarinoita huomataksemme olevamme elossa ja arvostaaksemme elämää.
Hyvin kirjoitettu, hyvä kirjoitus, mahtava aihe. Tämähän ei siis koske enää vain sensaatiolehdistöä, iltapäivälehtiä tai pelkästään aikakausjulkaisujakaan, vaan me esimerkiksi lopetimme Aamulehden tilauksen koska saimme totaalikyllästymisen sensaatiohakuisuuteen. Siltä on jotenkin ihan mahdoton välttyä jos haluaa vähänkään seurata mitä maailmalla tapahtuu. Toistaiseksi pidän lomaa uutisistakin.
VastaaPoistaTiedän henkilön, joka oli pettynyt lehdessä julkaistuun haastatteluunsa. Jutun ideana oli ollut kuvata vaikeaa elämäntilannetta ja sen vaikutuksia arkeen ja perheeseen. Ilmestynyt juttu olikin yhtä liirum laarum siirappia ja kepeyttä ja happily for ever -tyyliä. Eli väkisin oli tehty onnellinen loppu tarinalle, jolla ei ole onnellista loppua.
VastaaPoistaMediahuorasta oli kirjoitus torstain hesarissakin. Siinä oli mainintaa myös mieltä kuohuttaneista freelancereiden sopimuksista mediatalojen kanssa.
Lehdillä on niin paljon kilpailijoita (blogeista alkaen!), että juttujen on oltava näyttäviä myynnin vuoksi. Olen myös huomannut, että samasta naistenlehdestä on irtopistemyynnissä hieman erilainen kansiversio kuin kestotilaajalle tulevassa. Ja tietenkin niin päin, että irtonumeron kannessa on raflaavammat otsikot. Omasta mielestäni sensaatiohakuisuus puree lehtien omaan nilkkaan.
Joo mä olen vieläkin niin vihainen kun viime syksynä lupauduin MOT:n haastateltavaksi ja minulle rakennettiin aivan erilainen rooli kuin mitä olin itse ajatellut. Tänä päivänäkin voisin liiskata sen "muka fiksun" toimittajan. Luin sen jutun kerrostalohyppääjästä ja olihan se vaikuttava, mutta niinkuin kaikessa psykopornossa, on se toinenkin puoli, tajuaako se ihminen että se tarina oikeesti muokkaa hänen käsitystä itsestään, koskien tietenkin koko lähipiiriä (mun opiskelukavereistani tuli samalla "lähestulkoon valeterapeutteja", mikä on aika ikävää).
VastaaPoistaLeipää ja traagisia sirkushuveja?
VastaaPoistaJournalismi ja viihdehän ovat olleet jo hyvän tovin kihloissa ja tanssi vain kiihtyy sitä mukaa kun häät lähestyvät. Myötäjäiset on kerättävä ja aivot tarvitsevat jokapäiväisen puudutusaineensa joten annosmäärää on aina lisättävä.
Jos haluaisi olla sarkastinen, niin medialle olisi kai helppo laatia oma Hesosenpaska Bingonsa.
Mutta hauskuuteen, eli mäenlaskuun. Saattaa olla jo tuossa iässä tuolta katolta laskeminen vaarallista, sillä harjoittelu olisi tullut aloittaa jo pitkä tovi sitten. Siitä hetkestä kun ensimmäisen kerran tipahti tuolilta;)
Mutta jos varoitankin katolta laskemisesta, niin suosittelen silti pieniä hauskoja talvilajeja
pikkurikolliseen tapaan.
Älä siis hyppää, haluan lukea seuraavankin kirjasi.
Olen ollut suorastaan aikakausilehtiriippuvainen, mutta yhä useammin tulee levoton hälinä-fiilis niitä lukiessa, kun lyhyitä pätkiä on pääosa ja sitten näitä kriisistä selviytyjiä, juttuja jotka rupeavat toistamaan itseään, ja minuakin kammoksuttaa se tyyli joka muistuttaa iltapäivälehtien huomionhakua kärjistyksillä.
VastaaPoistaIhanaa, että on kirjoja, kunnon kaunokirjallisuutta, johon voi uppoutua rauhassa, eipä tule niistä likainen olo. En lue enää sanomalehteäkään herättyäni vaan kesken olevaa kirjaani.
Voisko selvityjätarinoissa tuoda joskus esiin esim. sen puolen, että kaikesta ei vaan selviydy mutta voi jotenkin tulla toimeen. Voiko masentuneesta kirjoittaa, jos hän ei ole kokonaan selättänyt sairauttaan?
Kuka tämän uuden trendin keksi, että aina pitää olla jotain kamalan sävähdyttävää ja kummallista? Miten kaikki menee siihen mukaan? Mietitäänkö lehtien toimituksissa syvällisesti porukalla, että millaista lehteä tehdään ja mitä arvoja me halutaan välittää jutuillamme? Eikö ihmiset, siis lukijat ole jo väsyneet hurjiin otsikoihin ja samaa kaavaa toistaviin juttuihin? Valitetaan, että netti vie lukijat, ja lehtien tilaaminen vähenee, olisko syynä juttujen taso?
Hurjan tärkeän kirjoituksen kirjoitit! Kiitos!
Sanna.
Niin, luen mieluummin myös tarinoita joissa " kaikesta ei selviydytä mutta tullaan jotenkin toimeen ". Tällaiset kertomukset ovat yleensä aidompia ja rehellisempiä.
PoistaErinomainen kirjoitus, kiitos!
VastaaPoistaIso kiitos kaikille kommenteistanne! Se juttu, joka koko tämän pohdintani laukaisi oli siis todellakin erinomainen, hyvällä maulla kirjoitettu ja selkeästi suuri, tärkeä tarina. Eli kritiikki ei koskenut sitä.
VastaaPoistaJos itse mietin minkälaiset kansiotsikot lehdessä kannustavat minua ostamaan lehden, ne eivät ole näitä karmeita kohtaloita ja kummia tyyppejä; odotan lehdeltäkin ennen muuta (sorry hippitermi) "hyviä viboja". Juuri aikakauslehti olisi hyvien asioiden levittämiseen edelleen loistoväline. Tällainen hyvä ja inspiroitunut jälkimaku minulle ei useinkaan enää jää lehdistä. Kuten nimimerkki Sanna, minäkin olen kovasti pohtinut, että olisiko lehdillä brändipohdinnan sijaan nyt arvopohdintojen aika.
Täytyypä laittaa siteeraus, kun juuri törmäsin tällaiseen:
VastaaPoistaKun Eeva-lehdessä vuonna 1996 (siis noin 15 vuotta sitten)toteutettiin mielipidekysely lehden kiinnostavimmista jutuista, suosituinta luettavaa olivat henkilöhaastattelut. Julkisuuden henkilöstä tehty haastattelu kiinnosti lukijoita erityisesti, jos siinä kerrottiin suuresta surusta, yksin jäämisestä, hylkäämisestä, avioerosta, kuolemasta tai muista elämän vaikeista aiheista. Vielä kiinnostavammaksi jutun teki, jos kriisi oli tullut yllätyksenä ja jos se oli selviytymistarina. Kutakuinkin näin kertoo Jallinoja kirjassaan Moderni säädyllisyys 1997 (77-79). Itse mielipidetutkimusta en ole nähnyt. Eli aivan tuore ilmiö ei ole kyseessä, vaikka olen samaa mieltä, että se on saanut lisää pontta koko ajan. Sitä myydään, mitä ostetaan. Jaloillaan voi jokainen äänestää: tähänhän voisi vinkata vaikkapa hyviä lehtiä, joiden arvomaailmaa kelpaa suositella muillekin!