perjantai 17. helmikuuta 2012

Vanhojen tanssit, kilpavarustelupainajainen

Muuta maailmaa vaatimattomamman elämäntavan vaikein palikka on lapset. Tarkemmin sanottuna ne hetket, jolloin koko ympäröivä maailma kilpavarustelee omia lapsiaan, ja sinä taas et tahtoisi omien arvojesi takia romuttaa perhebudjettia.

Kuitenkin sinä tottakai haluaisit, että sinunkin lapsillasi olisi rakastettu olo. Että he tajuaisivat, että pienemmällä budjetilla toimiminen ei johtuisi siitä, etteivätkö he olisi - ihan yhtä lailla kuin naapurin Mikko tai Maija - suuren rahapanostuksen arvoisia. Tärkeimpiä, rakkaimpia.

Esikoiseni tanssi vanhojen tanssinsa eilen. Koska hän on poika, ja koska meillä on suhteita teatteriin, selvisimme halvalla. Frakki saatiin melkein ilmaiseksi teatterilta lainaksi. Poikaa eivät hienon ravintolan juhlaillalliset kiehtoneet, hän lähti ystäviensä kanssa frakit päällä pokkana kebab-aterialle. Huomenna sankari lähtee juhlaristeilylle. Kulut jäivät reilusti alle sataseen.

Helsingin Sanomien taloussivujen tämän viikkoisessa jutussa kerottiin, että erityisesti tytöille vanhojen tanssiaisten tykötarpeet menevät jo morsianten hintaluokissa. Tavallisia ovat jutun mukaan 300-500 euron puvut, solarium- tai suihkurusketukset, ammattilaisen tekemät meikit ja hiukset, irtoripset ja limusiinikuljetukset. Ei ole harvinaista, että tyttöjen juhlabudjetti paisuu seitsemään sataan. Pojat selviävät alle kolmensadan.


Siis hei, se on minusta naurettavaa! Vanhojen tanssien alkuperäinen idea oli vanhat asut, nyt siitä on tullut uusien vaatteiden Hollywood-gaala ja tyttöjen missikisa.

Silti... olisiko minulla pokkaa katsoa omaa lastani siinä porukan ankeimmassa, halvimmassa asussa? Ei, tottakai haluaisin että hän saisi olla tanssiaisissa se päivän prinsessa tai sankari.

Vanhojen tanssit ovat sitäpaitsi liikuttava elämän etappi. Itkin eilen läpi koko shown. Omien lasten hyväksi pulitettuihin summiin liittyvät suuret tunteet, ja tämän asian kanssa on vain tasapainoiltava. Kohtuullistajankin.

Loppukevennykseksi oma vanhojen päivän tanssiasuni vuosimallia 1987. Pitkä mekko löytyi mummin kaapista: se oli hänen vanha hääpukunsa elikkä siis aito kierrätysmekko. Kampaajalla kävin, mutta muistan masentuneeni lopputuloksesta

Olin mielestäni ihan Tellervo Koiviston näköinen.

20 kommenttia:

  1. silloin kun minä olin nuori, vanhojen päivää juhlittiin sen kunniaksi kun oltiin koulun vanhin luokka. silloin tanssittiin koulujen käytävillä välitunneilla vanhoissa asuissa.

    VastaaPoista
  2. 80-luvun jälkipuoliskolla vanhojen tanssit mentiin meilläkin päin vanhoissa vaatteissa. Esim. minä lainasin pukuni paikallisesta teatterista enkä maksanut siitä juuri mitään. Meikki ja tukka laitettiin itse, porukalla, ja hienoja oltiin!

    Siihen aikaan se ei - muistaakseni - ollut kenellekään hurjan iso juttu, lähes yksi koulupäivä muiden joukossa.

    Nykyään on toisin. Olen lukenut lehdistä miten tytöt odottavat päivää suunnilleen syksystä saakka ja valmistelevat sitä mielessään innoissaan jo paljon ennen h-hetkeä.

    Ei siinä ole mielestäni mitään pahaa eikä nuorten pitäisi syyllistyä siitä, jos he haluavat osallistua kilpavarusteluun sinä yhtenä erityisenä päivänä.

    Jos perheellä ei ole varaa tai halua hassata päivään monta sataa euroa, minusta ihan hyvä juttu on tehdä se tiettäväksi jo hyvissä ajoin. Silloin jälkikasvu voi vaikka ottaa itselleen jonkun pidempiaikaisenkin työurakan (joko kotona tai kodin ulkopuolella) ja kattaa niillä rahoilla päivän kulut.

    Mikä sen hienompi tunne kuin mahdollistaa haluamansatasoiset juhlat omien kättensä töillä!

    (Ennen vanhaan kesätöihin pääsi 14-15 -vuotiaana. Oli se ihanaa, kun pystyi ostamaan esim. vaatteita itse ansaitsemillaan rahoilla!)

    VastaaPoista
  3. Sain nyt vasta jälkikäteen kiinni siitä mitä oikeastaan ajoin takaa.

    Ei oikeastaan mitään asiaa tarvitse ajatella negatiivisen kautta. ("Pinnallista kilpavarustelua".)

    Tuollainenkin juttu, vanhojenpäivät, on nuorelle tilaisuus tutkiskella asennettaan shoppailuun ja laittautumiseen. Jälkikäteen päivää muistellessaan hän saattaa hyvinkin tiedostaa, että parasta päivässä ei suinkaan ollut se ulkoinen koreus vaan aivan muut asiat; yhteisöllisyys ja yhdessäolo esimerkiksi.

    Me, jotka tiedämme, että onnellisuus ei tule suihkurusketuksesta ja hienosta puvusta, olemme hurjan onnekkaita!

    VastaaPoista
  4. Ei halvin ole välttämättä ankein. Nuori voi varautua hyvissä ajoin ja etsiä pukua käytettynä (mitä tapahtuu kaikille vanhoille vanhojentanssipuvuille ja morsiuspuvuille ja iltapuvuille?). Morsiuspuvunkin voisi värjätä ja vaikka muokata hiukan. Tai puvun voi ommella itse, niinkuin ystäväni teki minun ja äitini avustuksella. Itse en osallistunut tansseihin ollenkaan. Kyllästytti kun tytöt alkoivat "varaamaan" pareja jo vuotta aikaisemmin ja vouhottamaan, lisäksi poikia oli paljon vähemmän mutta sen sijaan että pojat olisivat tanssineet kahden tytön kanssa, värvättiin tanssijoiksi armeijasta nuorukaisia ;) Minusta sekin tuntui silloin höhlältä.

    Mutta siis, nuoren kanssa voi suunnitella ja olla innostunut ja miettiä yhdessä keinoja miten saataisi aikaan hienoa edullisesti. Tilaisuus voi todellakin olla hyvä sellaisten juttujen opettamiseen, ankeilun tai syyllistämisen kautta se ei onnistu.

    No mutta joo, oma morsiuspukunikin maksoi sitten 80 euroa kun menin naimisiin ja meikkasin itse itseni. :D

    VastaaPoista
  5. Mietityttää lähinnä se, että minkälaista näiden tyttöjen valmistautuminen on sitten kun häät on tulossa. Vanhojen tanssit on kuitenkin pienempi juhla, joten että häät tuntuisi miltään, täytyy puvun ja muiden hörhelöiden olla vähintään potenssiin sata. Meneekö Suomessakin touhu siihen, että häihin otetaan lainaa yhtä paljon kuin asuntoon?

    Itse olen kyllä sen verran pessimisti, että en usko että näistä monikaan oppii mitään "vähän on paljon" -logiikkaa. Kilpailuhan tämä käytännössä on. Lehdissäkin näyttää olevan äänestyksiä tyylikkäimmästä parista.

    VastaaPoista
  6. Voi, mä taisin olla vanhojen aikaan (1990) joku nuori kapinallinen. =D

    Mun puvun teki naapurin nainen ja malli oli jostain sen aikaisesta lehdestä bongattu, samanlaisia oli myös parilla kaverillani, tosin "hiukan" hienompina kuin omani.. Mun mekon yläosa oli ihan vaan resoria (en muista vaikka se olis ollut just niin tarkoitettukin) ja jakku oli jotain todella järkyttävän hiostavaa kangasta.. (sen olis pitänyt olla samettia, mitä ainakin yhdellä kaverillani olikin).

    No, rahaa ei kauheesti varmaan ollut, toisaalta ennen kaikkea minä en ollenkaan ollu mitään prinsessatyyppiä. Tukka leuhotti auki.... meikkiä en muista oliko lainkaan.

    Nyt jälkikäteen tuntuu tosi typerältä etten halunnut yhtään laittautua. Siskoni tanssi omat tanssinsa pari vuotta mun jälkeen ja hän kävi kukonlaulun aikaan kampaajalla ja puku oli ihana - mutta sisko onkin ollut aina tarkka ulkonäöstään, sen lisäksi hän on aina ollut hoikka, toisin kuin minä. Eli puku oli hänellä aivan erilainen mitä mulla olis ollut...

    No, meidän tytöllä on tanssit edessä ensi vuonna. Äsken jo juteltiin, että mistäköhän puvun saisi edullisesti vuokrattua.. en todellakaan aio laittaa satoja euroja siihen kiinni. Onneksemme miehen tytär, siis tyttäremme siskopuoli, on meikkaaja-stylisti, joka taitaa myös ihanat kampaukset. Tyttö saa siis olla prinsessa, mutta suht edullisesti sen on onnistuttava.

    Niin ja täytyy vielä sanoa, että se minun mekkoni on tänä päivänä meidän lasten roolivaatteissa. Sitä on käyttänyt niin tämä 17v-neitonen kuin nyt 10-vuotiaskin. Alimmainen helmaosa vaan pois, ja ah, tytöillä on ihastuttava kultainen prinsessapuku!! (se jakku sen sijaan on varmaan tyrkätty tuleen.. oli se niiiiin hirveä!!) Ja olen muuten survoutunut siihen pari vuotta sitten vielä itsekin, kun olin naamiaisissa prinsessa. =D Lyhythelmainen prinsessa!

    VastaaPoista
  7. Markkinavoimat jyllää tässäkin asiassa. Tuotteistetaan ja markkinoidaan niin saadaan asioihin, joihin sitä ei ennen tarvinnut, kuluttajat laittamaan lisää rahaa. 80-luvun lopulla minun vanhojen tansseissa oli sama idea kuin sinunkin ja muiden kommenteissa: vanhat puvut. Eikä silloin vietetty mitään Ystävänpäiviä. Ei löytynyt kortteja eikä muutakaan tuotteistusta liittynyt ko. päivään.

    VastaaPoista
  8. Hei Tellervo !
    Yhdennäköisyys on ilmeinen ;)
    Voi huoh tätä nykyisyyden "amerikkalaistumista" nuorten kilpavarustelua. Hienoa toisaalta , mutta ei kovin tasa-arvoista. Ja onko nuo röyhelösatiinit edes kauniita...kaikki kuin samalla kaavalla tehty, miksi ? Onko tytöillä joku yhteinen sovittu koodi vai vain paineet ? Toivottavasti perinne olisi muuttunut johonkin järkevämpään suuntaan kun omat tyttöni (ehkä) ovat "vanhoja" .
    80-luvun alussa meillä oli päällä mitä sattui villamekoista rantaleninkeihin, jotain vaan vähän vanhahtavaa ja ei arkista. Vaan ainahan me ed. sukupolvi arvostelemme näitä nuoria, mikään ei meille mukamas kelpaa ;)

    VastaaPoista
  9. Minä nuorena kapinallisena jätin tanssit kokonaan väliin. Lähdin kesken pois liikuntatunniltakin, josa tansseja harjoiteltiin. Opettaja juoksi perässäni pukuhuoneeseen ja haukkui minut pataluhaksi. Tanssi ja pukeutuminen ei van olleet/ole minun juttuni.

    VastaaPoista
  10. Toisesta blogista tänne eksyneenä huokailen samaa. Minun esikoisellani on nämä juhlat edessä kahden vuoden päästä. En todellakaan haluaisi hänen erottuvan joukosta asunsa vuoksi - siis siksi, että se ei olisi samaa tasoa kuin toisten. Onneksi ei tyttöni kuulu siihen joukkoon, jotka vaatimalla vaativat erikoisuuksia. Silti, jos hän haluaa kauniin asun ja kampaajakäynnin, haluan, että hän saa sen. Limousinet ja suihkurusketkset ovatkin sitten sellaista ylimääräistä, jota ei mielestäni ole tarpeellista kustantaa.
    Silloin kun itse tanssin vanhojen tanssit, minulla oli oikeasti vanhan mummon asu 100-vuotta vanhoine silkkihuiveineen. Koska se peitti pääni, ei ollu tarpeellista käydä kampaajalla... Enkä muista, että kukaan muukaan olisi loistanut laitettuna, enemmänkin kekseliäisyys oli valttia silloin. Tosin, olen maalta kotoisin, en tiedä, vaikka jo silloin olisi täällä pk-seudulla jo panostettu tuohon päivään ihan eri tavalla.
    Ihana tuo poikasi massasta poikkeava ruokailupaikka :)!
    Painiskelen nuoren mieheni kanssa tuosta "pienen elämän ihanuudesta"... siitä miksi hän ei tarvitse Nokia Lumia puhelinta, vaikka joillakin kavereilla sellainen olisikin. Miksi en osta hänelle taulutelevisiota, jos hän haluaa sellaisen, hän säästää siihen itse rahat ja ostaa sen ( niinkuin tekikin, tosin nuristen, sillä ei muiden kavereiden tarvitse itse ostaa...). Ja vaikka hänen vanhempansa eivät ostakaan hänelle kaikkea, mitä toisilla, ei hänen elämänsä ole silti yhtään huonompaa kuin muilla. Häneltä ei puutu mitään olennaista. Hän saa uusia vaatteita, hänellä on alle vuoden vanha puhelin, hän saa harrastaa mieleistään harrastusta, meillä tilataan välillä pitsaa kotiin, käymme lomalla ulkomailla ( vaikkakaan emme joka vuosi, niinkuin monet kaverinsa).
    Kasvattajana ei ole helppoa, voimia meille!

    VastaaPoista
  11. Minäkin luulen, että jos ja kun ainoa tyttöni joskus tanssii vanhojen tansseja, hän saa vaikka kuun taivaalta, jos vain onnistun sen suinkin hänelle hankkimaan.:) Pojat pääsevät koko hommasta tosi helpolla ja halvalla, ja tyttöjen paineet koko tilaisuuden suhteen ovat ihan toista luokkaa. Eilen meillä kulisseissa, ennen sisäänmenoa, kuulemma oksenneltiinkin tyttöjen kesken jännityksestä. Mutta nyt on kaikilla voittajaolo!

    Hoo Moilasen ja Pony Riderin vinkit ajoissa valmistautumisesta ja rahan säästämisestä ennakkoon ovat hyviä. Tuossa vaiheessa nuori tietysti vielä kasvaa ja muuttuu niin, ettei pukua voi alkaa itse ompelemaan esimerkiksi jo vuotta aiemmin. Ompelutaitoiset pääsevät (tässäkin) paljon halvemmalla. Osatapa ommella! Kun tyttö on vasta kahdeksan, vielä on tietysti aikaa opetella...

    VastaaPoista
  12. taidankin laittaa pienen purkin sivuun sitä varten ja pistää sinne joskus ylimääräiset kolikot pussin pohjalta... :)

    VastaaPoista
  13. Tanssin omat vanhojen tanssini -76 ja tyttäreni tanssit olivat -00. Minulla oli tänään hupaisa tarkkailupaikka, kun olin näistä tansseista tietämättömänä toisen aikuisten tyttärien äidin kanssa lounaalla samassa paikassa kuin nämä "vanhat". Puvut olivat kauniita,samasta muotista, nyöritys selässä ja olkaimettomia. Iltapukuihin tottumattomat typykät nostelivat mekkojaan rinnuksista etteivät tisuliinit olisi pudonneet liian tiukasta korsetista. Ehostukset olivat ammattilaisen käsialaa ja kampaukset myös. Arvokasta ja rahakkaan näköistä, kaikki muu paitsi kielenkäyttö. V....,sa....,vi...., puhe oli kuin satamajätkillä satavuotta sitten ja pöytätavat myös. Koko kaksikymmenpäinen joukko oli sitä mieltä, että nyt valloitetaan maailma. Omia pikku pulloja oli käsiveskoissa ja niistä kaadeltiin colajuoman sekaan, saapa nähdä miten tanssit sujuivat nyt illalla. Omat eväät kai lisäsivät rohkeutta, koska yleinen, isoon ääneen puhuttu aihe oli "pari läskiä" jotka yrittivät muka ahtautua mekkoon ja yhellä vielä "mummo kengät, kun norsunilkka ei mahu piikkareihin".
    Minua säälitti. Ei ne "läskit", vaan nämä varakkaiden vanhempien lellikit, joilla oli oikeus arvioida, kuka saa olla oman päivänsä prinsessa ja joiden päänsisäinen elämä vaikutti jotensakin vaahtokarkin ja onkilieron symbioosilta.
    Olimme istuneet lounaalla tunnin verran kun ovesta sisään tuli kuuden nuoren ryhmä. Pojat olivat tummissa puvuissa ja he kauniisti auttoivat takit daamien päältä. Tytöt olivat kauniita kuin kesäinen tuulahdus talven keskellä. Tukat laitettuna ja hillitty ehostus kasvoilla, kaunis käytös ja mukava ilonen rupattelu. Tyttöjen puvut olivat kauniita, mutta ei mitään amerikan tyyliä, varmaankin osa oli jo aiemmin käytettyjä, itse ommeltu,tai lainattu, mutta kauniisti ja arvokkaasti kannettu. Tuli jälleen hyvä mieli ja olin iloinen näiden tyttöjen puolesta, heidän kavaljeerinsa olivat silminnähden ylpeitä daameistaan ja kohtelivat heitä kuin kukkaa kämmenellä.
    Sama päivä ja saman koulun oppilaita ja niin eri tunnelma.

    VastaaPoista
  14. Ihana tuo eka kuva! Kauniit värit, vaikka vanhaa ideaa ei olekaan mukana. Vanhojen tanssit ovat kyllä pukujen puolesta muuttuneet paljonkin. Enää ei hihallisia pukuja näy.

    Tänään hiukan säpsähdin, kun frakkiin pukeutuneita nuoria miehiä tuli ravintolasta ulos. Kunnes muistin, mikä päivä on tänään. Lapseni päiväkodissa olivat käyneet muutamat tanssimassa ja 4v poikani kertoi herrasmiesvaatteista sekä kauniista mekoista, jotka ylettyivät lattiaan saakka. Elämyksiä pienille.

    Hanna

    VastaaPoista
  15. Mikä on kohtuullista? Vaatimattomuudella erottuminen voi olla tosi hienoa, mutta minusta ei ole kohtuullista vaatia sitä nuorelta hänen tärkeänä päivänään. Toisaalta kohtuullista ei myöskään ole olla kiihdyttämässä kilpavarustelua. Keskitieksi jäisi siis mielestäni kohtuullinen panostus. Siis sen verran panostaminen, että varustelu on suunnilleen samantasoista kuin muillakin.

    Olisiko jossain vaiheessa tilaisuus miettiä yhdessä, miltä tällainen päivä tuntuu niistä nuorista joiden perheillä ei ole varaa panostaa suuria summia ja arkipäivän epätasa-arvosta? Vähävaraisia vanhoja on varmasti Suomessa paljon. Onko ihan oikein että he saavat tuntea osattomuuden nahoissaan samaan aikaan kuin ne joilla on varaa leveilevät (enimmäkseen) vanhempien kustannuksella? Vain yksi voi olla koulun kaunein prinsessa, mutta jos kilpailumentaliteettia yritettäisiin korvata hauskanpitoajattelulla, kaikilla voisi olla hauskaa.

    VastaaPoista
  16. Itsekkin tätä päivittelin uutisissa, kun yksi tyttö kertoi tonnin palaneen. Ehkä pienellä kohtuullistamisella ja järkiperäistämisellä voisi silti saada ihan kelpo lookin ja juhlapäivän; puvun voi hankkia varmasti myös käytettynä, ehkäpä suihkurusketus ja ripsen pidennykset ja permanettaukset menevät liiallisuuksiin, kuin myös limusiinit. Pahinta on se, että kaikki tämä kilpailuhengen vuoksi ja näyttämisen halusta.

    VastaaPoista
  17. Kilpailuhan on tätä päivää, samoin ulkonäön mukaan pisteyttäminen. Kaikki emme vaan mahdu siihen hoikkien, kauniiden ja rikkaiden ryhmään, joilla on oikeus juhlia ja jopa päättää siitä, kuka saa olla juhlissa mukana. Tuttavani kertoi jo vuosi aikaisemmin alkavasta kilpailusta. Ensin jaetaan pojat, sitten järjestys rivissä, kampaajani kertoi varauksien olleen täynnä jo syksyllä ja puvut menevät kaupaksi riippumatta hinnasta.
    Tavallisen tallaajan, vaatimattoman näköisen, pullukan,köyhän tai ujon on turha edes haaveilla pääsevänsä kilpaan mukaan, he putoavat tässä tosi elämän kilpailussa jo ensi metreillä.
    Elämän tosiasiat läsähtävät päin näköä tässäkin, vain kauniit ja rikkaat pärjäävät.
    Miksiköhän yhä useampi jää pois näistä kemuista????

    VastaaPoista
  18. Ihan mahtavia pohdintoja ja huomioita, kiitos teille kaikille! Minulla ei ole näihin oikeastaan mitään lisättävää.:)

    VastaaPoista
  19. Ei kauneuden ja ylellisyyden tarvitse maksaa omaisuuksia, jos on käytettävissä aikaa ja mielikuvitusta - ei siis kannata jättää puvun hankintaa viime tippaan. Me tyttären kanssa tuunattiin hänelle persoonallinen puku lähes ilmaiseksi, ja sama puku meni myöhemmin vielä hääpukunakin! :) Kampauksen teki ystävätär tyttären villin idean mukaan, ja meikin tyttö itse. Tyttäreni on hyvin omaperäinen ihminen eikä varmasti olisi edes tyytynyt tavanomaiseen asuun. Kuvia (valitettavan huonoja kylläkin) käsityöblogissani: http://rumanelsanneuleet.blogspot.com/ helmikuun 4. päivänä 2011. Joskus vielä saan parempia kuvia!

    VastaaPoista
  20. Olen samaa mieltä Saran kanssa tuosta kultaisesta keskitiestä. Kerron teille tositarinan:

    olipa kerran tyttö, jonka vanhemmat olivat sitä mieltä, että mihinkään ylimääräiseen "turhaan" ei saanut laittaa rahaa. Tämä oli periaatteellinen, ei taloudellinen kysymys. Hän yritti itse tienata rahaa, mutta asui pienellä paikkakunnalla missä mitään työtä, ei edes siivousta tai mainosten jakoa ollut alaikäiselle, koska täysi-ikäisiäkin oli tulossa näihin tehtäviin jonoksi asti. Siispä hän joutui jättämään väliin aivan kaikki: luokkaretket, leirikoulut, vanhojen tanssit, penkkarit jne. Muistan kerran, että hän kertoi annelleen polvillansa vanhemmiltaan rahaa erääseen tällaiseen juttuun, mutta rahan sijaan hän oli saanut arestia!

    Lopputulos: tyttö oli ulkopuolinen, koulukiusattu ja muutenkin täysin nollaitsetunnon omaava tyttö, joka lukion jälkeen päätyi tekemään erilaisia sekalaisia hanttihommia (siivousta, lehdenjakoa ja kaupan kassalle). Vasta löydettyään puolison hänen itsetuntonsa alkoi pikkuhiljaa kohota ja hän rohkaistui tekemään sen tempun, mitä oli aina sisimmässään haaveillut ja pyrki lääkikseen. Hän pääsi sisälle ensimmäisellä yrittämällä ilman mitään valmennuskursseja tms. Ja aiemmin hän ei ollut edes harkinnut pyrkivänsä huonon itsetunnon vuoksi!

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi, valoa päivääsi!

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.