perjantai 1. huhtikuuta 2011

Joutilaan vanhemman lapsi onkin pinko

Esikoinen kertoilee mielellään kauhujuttuja kavereiden vanhemmista, jotka antavat mukamas hirveitä rangaistuksia elleivät kouluarvosanat ole huipputasoa. Näiden kertomusten jälkeen hän muistaa aina huokaista: - Onneks sä et ole niinkuin ne!

Jostain se urputuksen aihe on meilläkin kuitenkin kaivettava. Eräänä iltana lukiolaisnuorukainen alkoi valittaa, miksi aina hoen hänelle, että ”kyllä se ammattikoulukin on ihan harkitsemisen arvoinen vaihtoehto” tai että ”autonkorjaajilla on muuten aika hyvin töitä”.

- Sä et usko muhun! julisti nuori mies melodramaattisesti. - Sä et yhtään arvosta sitä, miten paljon töitä mä teen koulun eteen! Sä vaan dissaat mua! Usko jo, että mä en halua vaihtaa amikseen, siellä on ihan junttia porukkaa!

Julman ”dissaamiseni” takana oli kyllä hyväntahtoisia syitä: halusin vain osoittaa nuorelle, että hänen ei tarvitse ”tulla miksikään”, vaan hän riittää jo omana itsenään. Halusin tarjota hänelle paineettoman lapsuuden. Kun itselle ei ole koskaan väläytelty mitään muita mahdollisia vaihtoehtoja kuin lukio ja yliopisto, ja kun omaa minää on arvostettu lähinnä suoritusten kautta, haluaisi toki omalle lapselleen itsetunnon, joka ei perustu tekemisiin vaan sellaiseen ajatukseen, että hän on mainio tyyppi vain omana itsenään.

- Mä vaan halusin osoittaa, että arvostan sua muutenkin kuin kouluarvosanojen kautta, yritin selitellä.
- Joo, no jos sitä tota kautta ajattelee..., hän tuumiskeli. Mutta oli edelleen selvästi tyytymätön.

Tässä vaiheessa vanhemmuutta on ainakin oppinut sen, että teet niin tai näin, se on kuitenkin väärin päin. Varmaan kaikesta tästä slow-elämästä on lopulta seurauksena se, että lapsistani tulee kuin tuleekin super-kunnianhimoisia suorittajia. Ellei muusta syystä, niin kapinaksi äidilleen.

Ahkera lukiolaiseni muuttaisi kuulemma kotoa välittömästi jos rupeaisin julkaisemaan hänestä blogissa kuvia, joten tässä sen sijaan tämän kevään taimikasvatuksen alkuhetkiä. Miten nopeasti tomaatintaimien pitäisi muuten itää...?



9 kommenttia:

  1. Minäkin olen huomannut lukiolaisen, 17v, tuon tuostakin katsovan itseäni sillä ilmeellä että miten tuo voi olla noin tyhmä... En ymmärrä miksi.

    Meillä iti viikossa vaikka pussissa taisi olla pitempi aika.

    VastaaPoista
  2. Vai jo viikossa tomaatit iti? Meillä ei viikko sitten kylvetyissä tomaateissa näy vielä minkäänlaista elämää... 17 on meidänkin kaveri. Kai tuossa iässä kuuluukin ajatella, että vanhemmat on "noloja nevareita" (nevari = never heard of)?

    VastaaPoista
  3. Mitenkähän mun lapseni voivat aikanaan suhtautua äitinsä koulutukseen, kun olen käynyt sekä ammattikoulun, että yliopiston (tai mahtaako se edes kiinnostaa heitä).
    Ammattikoulu oli muuten näistä vaihtoehdoista se selvästi vaikeampi suoritus. Epäkäytännöllisen ei kannata hankkiutua opiskelemaan alaa, jossa vaaditaan kädentaitoja... ainakaan jos on suorittaja, joka vaatii itseltään näyttäviä lopputuloksia.

    Unohdin nuo tomaatit... vieläkö ehtii?

    VastaaPoista
  4. Itse suoritin koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Kaksvitosena paloin loppuun ja nyt opetellaan elämistä hissukseen. Puolisoni on rehellinen duunari ja pieni poikani onkin ilmoittanut, että hänestä tulee työmies, kuten isästään. Ihanan tavallista :)

    VastaaPoista
  5. Laitoin ne tomaatit itämään aurinkoiselle ikkunalle ja a vot. Ennen olen laittanut kylmälle kuistille, heikommin tuloksin.

    VastaaPoista
  6. Itse olen opiskellut aika paljon ja nykyään olen ihan kotosalla. Lapseni ovat ylioppilaita, mutta sen jälkeen hommanneet käytännölliset ammatit ammattikoulussa ja amk:ssa.
    Tyttäreni väitti, että olen painostanut häntä ylioppilaaksi sillä etten itse ole arvostanut amislaisia kuin puheissa. Olen kuulemma väittänyt, etteivät kaikki ammattikoululaiset ole juntteja ja samalla osoittanut oman ennakkoluuloisuuteni. Kai äiti on syyllistynyt siihenkin, niinkuin kaikkeen muuhunkin, mikä elämässä mättää.
    Oma kokemukseni on kolmen ammatin omaavana, että korkeakoulututkinnot (ainakin 70 ja 80-luvulla)olivat ulkoa opettelemista ja omasivat hyvin vähän yhtymäkohtia työelämään. Maisterin tittelillä en vielä osannut yhtään mitään.
    Olen jopa hieman kateellinen lasteni moninaisista taidoista, he osaavat tehdä ja toimia, eivätkä vaan lukea miten pitäisi tehdä.
    Toivoisin osaavani sanoa tämän lapsilleni, arvostan heidän taitojaan ja tapojaan elää suunnattomasti.

    VastaaPoista
  7. Ai niin, tomaateista en tiedä, mutta pitänee kysäistä luonnonvara-alaa opetelleelta ja puutarhassa työskennelleeltä.

    VastaaPoista
  8. Jipii, nyt näkyy tomaattilaatikossa elämää, eli ensimmäiset taimet nousseet! Mutta vielä ehtii varmasti vielä istuttaa uusiakin.
    Hei sinä kolmen ammatin omaava anonyymi - minulla on sama kokemus siitä, että kaikki koulutus on muuttumassa, ja siinä pitäisi vanhempana osata vain pysytellä kärryillä. Kun itse vaivalla pakersin oman graduni minulle oli yllätys, että esim. yksikään työnantaja ei edes kysynyt mistä aiheesta sen tein. Tai oliko se ylipäätään tehty.:) Silti tästä ns. turhasta humanistisesta koulutuksesta on omassa ammatissani ollut hurjasti hyötyä. Kunpa sitä osaisi kannustaa omia lapsiaan juuri siinä, mitä he ITSE pohjimiltaan haluaisivat täällä tehdä!

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi, valoa päivääsi!

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.