torstai 1. syyskuuta 2011

Matkalla äidiksi

Ehkä joskus paljon myöhemmin näen näiden odotusvuosien kaaren:malttamatonta pulppuilevaa iloa, sitten hiljenevää, avuttomuutta byrokratian edessä, tahmeaa itsesääliä ja itsekkyyttä, vähistä voimista sikiävää ymmärrystä, tyyniä pilkahduksia. Kaikki kasvattamassa aivan erilaista äitiä kuin olisin ollut, jos olisin saanut lapsen silloin kun hänet alun perin toivoin saavani.
Toivottavasti valmiimpaa.

Olen vähän arkaillut kirjoittaa Anna Pihlajaniemen kirjasta Adoptiomatka (Tammi, 2011). En vähiten siksi, että Anna on tällä hetkellä lähin työtoverini. Jaan hänen kanssaan työhuoneen melkein joka arkipäivä.

Siksikin arastuttaa tarttua tähän kirjaan, että olen itse tullut äidiksi aivan eri tavalla: pikemminkin vähän liian nuorena, enkä todellakaan ”valmiina”. Olen lähes koko aikuiselämäni ollut äiti. Minulla ei ole kokemusta pitkästä odottelusta ja äitiyteen valmistautumisesta. Sen sijaan kokemusta piisaa riittämättömyydentunteista äitinä, erityislapsen äitiydestä ja romahtaneista (vai pitäisikö sanoa: kohtuulliseksi alentuneista) ihanteista. Siksi oli melkein vaikeaa lukea Annan suunnitelmia ja unelmia siitä, millaiseksi hän äitiysarjen kuvitteli.
Adoptiotarina kertoo erään adoption aivan kohtuuttomaksi venyneestä odotusvaiheesta. Pihlajaniemen adoptioprosessi kesti viisi vuotta. Viidessä vuodessa ehtii miettiä paljon, vuoroin haaveilla, vuoroin järkeistää.

Lapsella ei ole velvollisuutta tuoda mukanaan onnea.
Me emme saa asettaa hänen pienille harteilleen sellaista taakkaa.
Sillä siitä seuraa suru.
En halua olla äiti, joka tiedostamattaan syyttää lasta, kun kaikki ei olekaan unelmien veroista perheeksi päätymisen jälkeen.
En äiti, joka hämmästyy huomatessaan olevansa joskus onneton myös lapsen saatuaan. En ”niinkuin sinua odotettiin”-marttyyriäiti.
Tavoite: etten kehräisi liikaa odotuksia, joiden tasolle arki ei koskaan yllä.
Mutta: jostainhan on haaveiltava, aikaa on niin paljon.

Ensimmäiset vuodet ovat vielä täynnä innostunutta odotusta ja varovaista valmistelua, sitten Kiinan adoptiojonot tuntemattomasta syystä jymähtävät paikoilleen. Pariskunnan ”sitten kun lapsi saapuu”-puheet vaihtuvat muotoon ”jos lapsi tulee”. Mieliala painuu. Kirja kuvaa tarkkanäköisesti, poikkeuksellisella tunnetaidolla viiden vuoden tunnemyrskyä, joka lopulta päättyy onnellisesti.

Ennen sitä Annan on kuitenkin pitänyt romahtaa ja kerätä itsensä uudestaan.

Omassa kirjassani kirjoitan uskovani, että lapset ovat opettajiamme, elämämme tärkeimpiä guruja. Tämän kirjan luettuani tajusin, että joskus jo matka lapsen luo voi olla opetuksista suurimpia.

Adoptiolapsen tultua kotiin eletään tietysti jo seuraavaa kertomusta, seuraavaa haastetta. Harvoin sitä toivoo millekään kirjalle niin kovasti jatkoa kuin tälle. Tarina jatkuukin kakkosadoption merkeissä täällä, mutta minua kiinnostaisi lukea myös siitä, millaista arki on nyt ensimmäisen adoptiolapsen kanssa. Miten näin suuren täyttymyksen odotus ja arki mahtuvat samaan elämään? Tuliko pettymyksiä, haasteita? Miten niistä selvittiin?

Viimeksi eilen juteltiin Annan kanssa lounaalla kirjoista, jotka vanhempi on kirjoittanut lapsestaan. Suvi Aholan adoptioaiheinen Iljan äidiksi, Märta Tikkasen Sofia-kirjat ADHD-lapsen elämästä ja aikuiseksi kasvamisesta sekä Liisa Laukkarisen ja Marius Rufenachtin asperger-aiheiset kirjat ovat kaikki olleet itselleni äitinä tärkeitä, terapeuttisia lukukokemuksia. Erityisen tärkeitä ne ovat olleet minulle siksi, että ne ovat kuvanneet myös äidin väsymystä, neuvottomuutta ja pettymystä. Annan kanta tuntuu olevan, että lapsen asiat ovat lapsen omia asioita, ei julkistettavia asioita. Siksi hän on lopettanut oman kirjansa tietoisesti adoption jälkeiseen alkuhuumaan.

Annan kirja ja käymämme keskustelut ovat haastaneet minut pohtimaan, mitä aikuisen on oikeutettua kertoa lapsestaan julkisesti ja mitä taas ei. Omassakin kirjassani kerroin joitain asioita omista lapsistamme, tarkistettuani kyseiset kohdat ensin heidän kanssaan. Silti asia ei ole mielestäni ollenkaan yksinkertainen, ja sama rajanvedon ongelma koskee myös blogeja.

Miten paljon omasta lapsesta saa julkisesti, kirjallisuudessa tai blogeissa teidän mielestänne kirjoittaa? Onko lapsen iällä väliä? Millaisista asioista vanhempi saa kirjoittaa, millaisista taas ei?

Annan kirjasta on hieno arvio myös mm. täällä.

Viena ja Anna

6 kommenttia:

  1. Minustakin tuo "lapsen asiat ovat lapsen omia asioita" kuulostaa hyvältä. Sekä Tikkasen että Laukkarisen kohdalla kyse on ollut neuropsyk. probleemeista ja koska olen 10 vuotta tehnyt töitä ko. kohderyhmän kanssa, on nuokin kirjat tulleet opiskeltua. Jotenkin niistä on jäänt paha maku, koska en usko että kummassakaan tapauksessa täysin on ymmärretty mitä ihmisen identiteetin kehityksen kannalta tarkoittaa kun hänestä tehdään "erityislapsen/aikuisen ikoni". Erityisyys leimaa ja määrittää niin kauan kuin kirjoja luetaan. Ihan eri asia on kun aikuinen kirjoittaa omista kokemuksistaan vaikkapa jonkin sairauden / selviytymisprosessin kohdalla. Silti ne ovat hyviä kertomuksia ja ovat varmaan osaltaan auttaneet viemään erityisihmisten asiaa eteenpäin. Toivottavasti heillä on elämässään muutakin kuin se erityisyys, joka usein on vanhemmalle isompi ongelma kuin henkilölle itselleen (etenkin jos hän on saanut riittävästi tukea ja hyväksyntää erilaisuudestaan).

    VastaaPoista
  2. Ymmärrän, mitä tarkoitat. Toisaalta mietin, millaista on, jos vanhemmuuden vaikeammat kokemukset määritellään asioiksi, joista vastuullinen vanhempi ei vain saa kirjoittaa. Esimerkiksi erityislapsen vanhemmat jäävät valtavan yksin, jos eivät mistään kuule miten muut vanhemmat ovat vastaavista tilanteista selvinneet. Minulle esimerkiksi Barbara LaSallen kirja "Finding Ben", joka on em. kirjoja vielä paljon rankempi, oli todella suuri lukukokemus. Sitäkin kirjaa oli aikuistuva lapsi itse ollut kirjoittamassa, ja hän itse halusi kertoa tarinansa.

    Kaikista näistä kirjoista on minulle välittynyt päällimmäisenä äärettömän suuri rakkaus ja kiinnostus lapseen (kuka lapsestaan välittämätön vanhempi ylipäätään innostuisi kirjoittamaan kirjaa lapsestaan?). Kirjojen motiivi ei ole ollut paljastella lapsen asioita muuten vain, vaan ajatuksena on kuitenkin ollut kirjoittaa muita vanhempia ja lapsia tukeva selviytymiskertomus. Laukkarisen ja jo aikuisen Rufenachtin toista, "Pakko juoda?"-kirjaa ehkä lukuunottamatta. Toisaalta kaikki perhetarinat eivät päädy happy endiin, ja niistäkin asioista pitäisi saada voida puhua. Harkinta siitä, miten ja koska on kai asian avain.

    VastaaPoista
  3. Tärkeitä asioita mietit. Olen myös pohtinut, miten paljon ja millaisia asioita ja kuviakin omista lapsista tohtii julkaista. Olen päätynyt suht niukkaan linjaan. Ensinnäkin siitä syystä, että kovinkaan paljon tylsempää luettavaa en tiedä kuin vanhemman liirumlaarumit omista kullanmuruistaan. Se on sitten eri asia, jos on nimenomaan esim. lapsiblogi ja lukijat tietää mitä odottaa. Sitäkin mietin, että nämä säilyy ja on jo nyt lastemme luettavissa ehkä aina. Toisaalta se voi olla heistä aikuisena erittäin avartavaa ja mielenkiintoista luettavaa. Jos saisin kasiini esim. oman äitini tekstejä minusta silloin kun olin lapsi, olisin todella onnellinen ja innoissani.
    Kirjat on asia erikseen, kyllä puoltaa paikkaansa, nimenomaan juuri sen vertaistuen tarjoamisen näkökulmasta.
    Itsellänikin olisi paljon sanottavaa lasten saannin odotuksesta, 20 vuoden harkinnasta ja 8 vuoden aktiivilapsettomuudesta. Ja sitten vielä näiden kullanmurujen saapumisesta keskelle alkavaa keski-ikää ;) siitä olinko kypsä vai en...jahas, pitäiskö kirjoittaa kirja, hah.

    VastaaPoista
  4. Wihtori, minustakin olisi ihanaa, onnellista ja avartavaa saada käsiini oman äidin minusta kirjoitettuja mietteitä. En osaa kuvitella mitään sen arvokkaampaa. Tuntuu, että jos sellaisia olisi ja saisin ne lukea, ymmärtäisin itseänikin paremmin.:)

    VastaaPoista
  5. Nimetön blogi on hyvä tapa suojata lapsen yksityisyyttä. Tai kirja jota ei kirjoiteta omalla nimellä, tekeekö kukaan nykyään niin? Vertaistukea saa järjestöistä ja perhekuntoutuksesta (ehkä olen sokea kun olen ensin ollut 7 vuotta omaisjärjestössä ja sitten pari vuotta perhekuntoutuslaitoksessa, eli vertaistuki on tullut siinä aika tutuksi käsitteeksi). Kirjan julkaiseminen vertaistuen takaamiseksi on varmaan aika äärimmäinen ilmiö.

    VastaaPoista
  6. Hei taas Villiina. En tarkoittanutkaan, että kukaan kirjoittaisi kirjaa vertaistuen saamiseksi itselleen, vaan muille vanhemmille, jotta tietoisuus jostain asiasta leviäisi. Sekä Tikkasen että Laukkarisen kirjat olivat lajissaan ensimmäisiä Suomessa, ennen sitä kys. neurologisista jutuista ei tiedetty ison yleisön parissa ollenkaan. Nyt, avoimemman keskustelun ansiosta esimerkiksi asperger on niin tunnettu juttu, että jopa suositussa nuorisosarjassa Skins on asperger-nuori, ja hän on siinä vain yksi hyvä tyyppi muiden joukossa. En muutenkaan usko, että nuoret itse kokevat nämä kirjajutut - tai erilaisuuttaan ylipäätään - ihan yhtä järkyttävinä kuin aikuiset, mutta tämä on tietysti vain oma kokemukseni. Olen tavannut Aholan Iljankin, ja hän tuntui olevan ihan sinut hienon kirjansa kanssa. Aholan kirjahan on mainitsemistani kirjoista ainoa, joka on kirjoitettu lapsen ollessa vielä pieni. Muut on laadittu nuoren aikuisen itsensä kanssa.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi, valoa päivääsi!

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.