maanantai 12. syyskuuta 2011

Jos ei syyllistyisikään?

Helsingin Sanomien sunnuntaisivuilla ilmestyi eilen Asta Lepän hieno kirjoitus Syyllisyys ei tee äidistä parempaa. Asta kuvaa oivaltavasti nykyvanhempia ohjailevaa, massiiviseksi paisunutta pedagogista koneistoa, joka vanhempien varoittelulla ja peloittelulla myy omaa tuotettaan:

Mitä syyllisempiä erilaisiin laiminlyönteihin ja virheisiin vanhemmat tuntevat olevansa, sitä mahtavammaksi tuo koneisto paisuu.
Yhä uusia asiantuntijoita virtaa kentältä kertomaan, mitä vanhempien kuuluisi tehdä ja miten toimia oikein. Kun vanhempi taipuu yhteen neuvoon, tulee jo toinen, joka neuvoo aivan muuta, mahdotontakin.
Pedagogiaan näyttää hiipineen sama logiikka, joka pätee meitä ympäröivään kulutuskulttuuriin. Kun ihminen saadaan tuntemaan itsensä riittämättömäksi ja epätäydelliseksi, hän ostaa tuotteen. Ostettuaan tuotteen hänestä löytyy taas uusi vika, johon tarvitaan uusi tuote.


Itselleni on ollut pitkä tie oppia luottamaan omaan äidinvaistooni ja harkintakykyyni vanhempana. Vauvojani hoidin täsmälleen vauvakirjaohjeiden mukaan. Ihmettelin kovasti ystäviä, jotka tekivät omalaatuisia kasvatuspäätöksiä argumenttinaan jokin niin epämääräinen kuin "tää nyt vaan sopii meille". Erilaisten asiantuntijoiden ei tarvinnut kuin mulkaista ankarasti, kun jo syöksyin syyllisyyden syövereihin.

Vuosien varrella tilanne on muuttunut.Enimmäkseen jo luotan siihen, että olen äitinä kyllin hyvä. Uskallan jopa sanoa asiantuntijoille vastaan, jos sieltäpäin pesee erityisen älyttömiä neuvoja lasteni suhteen (vuosien mittaan niitäkin on tullut kuultua). Kasvatus ei minulle enää ole ulkopuolelta saneltu metodi. Se on yhteiseloa, jonka suuntaviivaksi riittää sama kuin aikuistenkin kanssa: toinen toisensa kunnioitus ja kuuntelu.

Eilisiltana katsottiin seitsemän- ja kymmenvuotiaiden kanssa ensin Hercule Poirot (heistä on tullut tosi taitavia arvaamaan kuka on murhaaja), sitten pidettiin seuraa kahdeksantoistavuotiaalle, joka halusi siunailla ja päivitellä BB:n toimintaa.

Joku jossain on taatusti nyt sitä mieltä, että Hercule Poirot on sopimatonta katsottavaa alakouluikäisille. Jonkun toisen mielestä taas lukiolaisen pitää päntätä eikä tuhlata aikaansa ala-arvoiseen telkkariviihteeseen. Meidän perheellä oli kuitenkin oikein hyvä ilta, kaukana pedagogisten neuvojen ulottumattomissa.

Kuvissa kolmevuotias leikkii "Mika autokonemiestä". Nämä lapsen mielikuvitusta torpedoivat muoviautot eivät takuulla ole ainakaan steinerpedagogien mieleen. Mutta sekös Valon leikkiflowta häiritsisi.


8 kommenttia:

  1. hahahaaa, " lepsen mielikuvitusta torpedoivat muoviautot..." Kiitos jälleen :)

    Luin samaisen jutun ja hyvälle tuntui. Ensin pitäisi kaikkien äitien lukea jostain se, että mitään painettua metodia ei sitten ole tarkoitus noudattaa kirjaimellisesti eikä edes ohjeellisesti, jos se ei tunnu hyvältä, omalta.
    En minäkään kantanut vauvojamme kantoliinoissa enkä käyttänyt kestovaippoja, vaikka painetta oli :) ja muoviset legopalikat päihitti puukalikat mennentullen. Ja juu, meillä tuijotettiin Paluu tulevaisuuteen 2 leffaa sipsien kanssa kolmen alakoululaisen puhkuessa innosta.

    VastaaPoista
  2. Hyvää asiaa! Keskimmäisen lapsen kanssa innostuin kantoliinoista ja kestovaipoista (v.2003) ja eksyin aiheista innostuneiden äitien nettikeskusteluihin mukaan. En muista olleeni missään muussa yhtä "pelottavassa" nettiyhteisössä mukana sen koommin. Asioiden (esim. imetys, kestovaippailu, kantoliinailu..) fanaattisuus ja tapa millä niistä puhuttiin ja kritisoitiin toisia äitejä oli todella pelottavaa.. muistan erään äidin kirjoittaneen ettei aio enää olla missään tekemisissä anoppinsa kanssa koska tämä oli nukuttanut vauvan vaunuihin eikä kantoliinaan/riippumattoon ilman lupaa. Lastenvaunujen patjahan on todella vaarallinen vauvan selälle!
    Ehkä näiden naisten hormonit olivat vielä hieman sekaisin, tiedä sitä, mutta itselle olen yrittänyt toitottaa maalaisjärkeä yleensä kaikkeen tekemiseen. Meilläkin ollaan Leena katottu eskarilaisen kanssa Star Wars -elokuvia.. hups.. uskaltaako tuota julkisesti paljastaa ;)

    VastaaPoista
  3. Asiantuntijuusharha on karmeaa. Minä vein joskus neuvolaan WHO:n laatimat rintaruokittujen lasten kasvukäyrät, kun tuli vänkäystä lapsen kasvusta.

    Terveiset toiselta Hercule Poirot -perheeltä, joissa lapset 7, 9 ja 13. Nuorin nukahtaa yleensä kesken kaiken ja aamulla hänen ensimmäinen repliikkinsä on: "Kuka oli murhaaja?"

    VastaaPoista
  4. Pauliina: älä VAAN kerro ko. asiaa eskarin tädeille !!! tosin taitavat hoksata sen muutenkin poikien leikeistä :)
    Pakko vielä kommentoida Katjallekin, että äänneen nauroin täällä tuolle nuorimmaisesi repliikille (meilläkin nämä muksut muuten 7,9 ja hilkun vajaa 12).

    VastaaPoista
  5. Vapauttavaa kuulla, että muutkin pikkulapset ovat Poirot-koukussa.:)

    Pauliina: Samanlaisia kokemuksia itselläkin, myös reaalimaailmasta. Vaikka luomu/steiner/vaihtoehtopiirien ajatuksissa on paljon, paljon arvokasta ja hienoa, fanatismia vierastan. Meillä on aikoinaan ollut steinerpedagogien kanssa kovia vääntöjä mm. siitä, pitääkö lasta ehdottomasti pukea luomuvillaan vielä kesähelteilläkin, lasten telkkarinkatselusta - ja juuri näistä muovileluista. Oikeasti.

    VastaaPoista
  6. Me katsottiin myös Paluu Tulevaisuuteen 2 viikonloppuna 5 ja 6 vuotiaitten kanssa- hups!.

    Mä tykkäsin kanssa tuosta Asta Lepän kirjoituksesta (niin kuin yleensäkin), se oli jotenkin ihanan armollinen. Liimasin jutun parhaat kohdat jääkaapin oveen, jotta muistaisin ne joka päivä.

    Iloa viikkoon!

    VastaaPoista
  7. Kiitos ihanasta kirjoituksesta, miekin samaistuin tähän "no kun tää on vaan hauskempaa näin"- kasvatukseen. Nappailen miekin parhaita paloja erinäisistä kasvatussuunnista ja vaistojen varassa suunnistan niiden kans läpi tämän monimutkaisen kasvatusviidakon viiden vekaran kera.
    Muistan erään kahvituokion vuosien takaa kahden omani, ja kahden ystäväni lapsen kera. Keksitarjoilusta nousi lopulta älytön farssi kun meidän muksut vetivät kolmansia (eli siis varmaan viidensiä) sokerikaakkusiaan, veti yksi äiti pussistaan itseleipomiansa mitälieruisleipäsiä keksien perään kuolanneelle kullanmurulleen ja toisen äidin pikkunuppu huusi lattialla potkien kun "meillä ei syödä valkoista sokeria". Mietin jo silloin nuorena äitinä että miksi ihmeessä? Samaa mietin vieläkin. Kyllä elämä on hauskempaa kun ei kaikkea ota niin vakavasti ja ehdottomasti.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi, valoa päivääsi!

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.