keskiviikko 2. maaliskuuta 2011

Jalat maassa

Tämä blogikirjoitus kolahti, osui ja upposi. Yhdyn joka sanaan.

Viimeisen kymmenen vuoden ajan olen varmaan lukenut jokaisen kotimaisen kirjan sekä kaikki merkittävimmät englantilaiset kirjat self help/ihmisenä kasvu/ henkinen kehitys- osastolta. Kaiken tämän tietomäärän jälkeen on oma näkemys löytynyt.

Se on, että en oikeastaan halua aloittaa enää yhtäkään ”uutta elämää”. Haluan olla rauhassa keskeneräinen.
Kaikkien muutokseen kannustavien, huikeaa, ihmeellistä ja taianomaista uutta elämää lupaavien metodien jälkeen minua kiinnostaa eniten paikallaan olo. Itse asiassa aavistan, että juuri arkisen tasapaksun sietämisessä piilee suurin oma haasteeni.
Oivalluksia on tullut isän sairasvuoteen äärellä. Isä on ollut tällä erää sairaalassa melkein kuukauden ja tällä hetkellä näyttää siltä, että peruuttamattomia aivovaurioita on syntynyt. Isä ei mitä luultavimmin palaa ikinä enää kotiin, sillä Alzheimer on sattuneesta syystä edennyt niin, ettei hän tunne enää perheenjäseniä eikä ymmärrä mitä aikakautta elää.
Minusta on aina sanottu, että olen aivan kuin isäni. Sama temperamentti, ulkonäkö, samalla lailla kummallinen musikaalisuus (opimme molemmat musiikin heti ulkoa, mutta olemme nuottisokeita). Isä sanoi aina, että me kaksi olemme samanlaisia, perheemme karjalaisia, kun taas sisko ja äiti olivat isän käsityksen mukaan "hitaita hämäläisiä".

Isä oli laillani kiinnostunut itsensä kehittämisestä ja henkisistä asioista. Hän osasi parantaa käsillä ja oli intuitiivinen. Toisaalta häntä riivasi ihmeellinen levottomuus ja taipumus vuoristoratamaiseen elämäntapaan, jossa kynttilää poltettiin molemmista päistä. Isä tanssi sambaa Rio de Janeirossa, paastosi, joogasi, telinevoimisteli, tanssi capoeiraa, soitti loistokkaasti mustalaisviulua, oli mielellään juhlien sielu ja keskipiste, järjestäen esimerkiksi työpaikallaan sambakarnevaaleja, joihin masinoi satoja innostuneita ihmisiä…
Ehkä hieman tasaisempi elämäntapa oli ollut isälleni hyvä juttu? Ehkä olisi kannattanut aloittaa ”uusi elämä” vähän harvemmin, pyrkiä hurmoksellisesta, huippukokemuksia tavoittelevasta elämästä vähän tylsempään. Pieneen elämään.
Ehkä isän olisi kannattanut pitää parempi huoli esimerkiksi nukkumisesta (lapsuuden öiden äänimaisemaa oli isän vaeltelu ympäri kotia…eihän öitään toki voinut nukkua, jos oli isäni lailla hurahtanut myös radioamatöörijuttuihin), syömisestä tai rentoutumisesta. Ja olla hyvin varovainen alkoholin kanssa. 
Osaan kuvitella millainen nettihirmu isäni olisi ollut, jos hän olisi ehtinyt mukaan nettibuumiin. Hänellä olisi varmana parikin nettisaittia ja lukemattomia blogeja. Facebookkiin hän olisi ladannut itsestään satoja kuvia. Kiitos Luojalle siitä, että isä säästyi netiltä (ja me siskon kanssa myötähäpeältä)!
Isän sairaala-aika on herättänyt minut perusasioiden äärelle: uni, lepo, rauha.
Arki. Arjen hyväksyminen. Sen hyväksyminen, että ihmisen suoritus- ja kestokyvyllä on rajat, ja että näitä rajoja pitää kunnioittaa, vaikka miten olisi taipumusta superihmisyyteen.
Nyt tajuan muuten vähän uudella tavalla senkin, miksi ”vanhukset pumpataan sairaaloissa täyteen lääkkeitä”, kuten moralisoiva hokema kuuluu. Kyse ei ole siitä, että leppoisat vanhukset, jotka haluaisivat vähän jutella, hiljennettäisiin julmasti lääkkeillä. Se levottomuus, joka isäni tyyppisiä vuoristorata- elämän eläneitä dementikkoja riivaa on jotain ihan muuta. Se on sitä, että valvotaan yökaudet, pengotaan roskikset, järjestellään niiden sisältö sängylle, poistetaan itseltä kaikki siteet ja laastarit, ruuvataan irti joka ainoa pikkuruuvi, mikä huoneesta irti lähtee ja piilotellaan kaikki tämä kama ties minne… ja ollaan koko-ajan hurjan huolissaan ja ahdistuneita ”epäjärjestyksestä”. Rauhoittavat lääkkeet ovat ihmisen armahtamista silloin, kun hän ei itse siihen enää pysty.
Isäni lempparikappale viululla oli tämä mustalaismusiikin showstopperi Lintunen. Hän opetteli sen pikkupoikana korvakuulolta lyhytaaltoradion Radio Bukarestin lähetyksistä, ja soitti sitä niin kauan kuin viulu kädessä pysyi.

Eivät innostavat kirjat toki turhia ole. Tämän Sonia Choquetten kirjan kansikuva (ja sisältö!) olivat minulla inspiraationa koko kirjani kirjoitusprosessin ajan. Omankin kirjan kanteen tuli pikkutytön kuva.

1 kommentti:

  1. Hei! Olen myötäelänyt tätä ja jotain aiempaakin kirjoitustasi lukiessani. Oma äitini sairastui Alzheimerin tautiin ja menehtyi 66 vuotiaana. Tällä hetkellä isäni on sairaalassa. Hän joutui sinne tammikuun alussa ja jäi yllättäen sille tielleen. Tällä hetkellä näyttää siltä, että hän ei enää kotiin pääse vaan hänelle haetaan saattohoitopaikkaa. Rakas isä! Itse olen 39 vuotias enkä olisi vielä halunnut vanhemmistani luopua. Ehkä lapsi aina tarvitsee vanhempiaan tavalla tai toisella, vaikka on jo itsekin aikuinen.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi, valoa päivääsi!

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.