Pyhä velttous

Heräsin harmaaseen viikkoon. Mieleen tulvi iso määrä harmaita aavistuksia.  

Yritin lukea kirjaa, mutta nukahdin.

Pitäisi siivota, tyhjentää astianpesukone, slammata talon kivijalka, korjata ja pakastaa kasvimaan satoa. Kuitenkin vaan nukuttaa.

Tällaiset päivät saivat minut ennen hermostumaan. Epämääräiselle, epätuotteliaalle olotilalle piti tehdä jotain, piti ryhdistäytyä ja äkkiä. Piti aloittaa inspiroiva kirja, kuunnella vauhdikasta musiikkia,mennä leffaan, lähteä kuntoilemaan tai bailaamaan, jotain! Kaikista pahinta oli olla tilassa, missä mikään ei liikkunut, missä olo oli hauras, heikko eikä ollenkaan energinen ja pätevä.

Nykyään tällaisen harmaan päivän tullessa olen vaan.

Ihminen tarvitsee aikaa.



ps. Todella helppo resepti laiskalle, jolla sattuu olemaan liikaa kesäkurpitsaa:

Keitä kokojyväpastaa. Mausta mustapippurilla ja kurpitsaöljyllä. Raasta pastan sekaan runsaasti raakaa kesäkurpitsaa ja parmesania. Bonus: kesäkurpitsa-vastaiset lapset eivät eroita kesäkurpitsan ja parmesanin makuja toisistaan ja kuvittelevat syövänsä vain parmesanilla maustettua makaronia.

Marraskuuksi räntäkuntoon

Kollega julisti taannoin, isoäitinsä notkuvasta herkkupöydästä poistuessaan ”massakautensa” alkaneen: ”Marrakuuksi räntäkuntoon!”  Tiedän, että kyseinen kollega on oikeasti loistokunnossa oleva astangajoogailija, joten kyse taisi olla vitsailusta.

Jospa näin voisi oikeasti ajatella! Jospa voisikin kokonaan unohtaa tavoitteet siitä, että pitäisi olla sen tai sen painoinen? Voisi syödä mitä mielii ja olla hyvillä mielin jokaisesta kertyvästä kilosta. Iloita siitä, että on ruokaa eikä tarvitse olla nälissään. Hyväksyä sen, ettei ole täydellinen.

Omassa päässäni on nuoresta asti rullannut piiskurilaskuri, joka laskee kalorimääriä, kulutuksia, sallittujen ja kiellettyjen nautintojen suhdetta, eri liikuntalajien tehokkuuksia. Tämä on ensimmäinen vuosi, jolloin sen ääni on hiukkasen vaimentunut, tosin vain siksi, että keväällä minulta meni ensin nilkka (baletissa), sitten ranne (astangajoogassa). Kesän olen lomaillut kaikesta liikunnasta hyvällä omallatunnolla. On ollut tosi rentoa, mutta sillä on ollut seurauksensa.

Viime viikolla heräsin siihen tosiasiaan, että koirani valjaat eivät menneet mahan alta kiinni. Minäkään en mahtunut enää farkkuihini. Pitkänä, kuumana kesänä pitkiä lenkkejä ei tullut käveltyä, kun pitkäkarvainen koira oli aina lämpöhalvauksen partaalla.

Nyt pitäisi siis ryhdistäytyä, lenkkeillä enemmän ja laihduttaa takaisin entiseen vaatekokoon. Jokin tässä ikuisessa sodassa omaa kehoa vastaan on kuitenkin alkanut tökkiä.

Lapsistani näen, että he jakautuvat fysiikaltaan kahteen ryhmään: niihin, jotka ovat perineet isänsä geenit eivätkä liho vaikka söisivät mitä - ja sitten niihin meidän sukuun tulleisiin, jotka lihovat jo ruokaa ajatellessaan. Eivät nämä jälkimmäiset kuitenkaan rajattomiin, terveydelle vaarallisiin mittoihin liho, heidän normaalipainonsa nyt vaan on eri kuin luonnostaan kuikeloilla. Olisipa mahtavaa, jos luonnostaan pulleammat voisivat hyväksyä vartalotyyppinsä jo lapsena! Elämänsä voisi käyttää johonkin järkevämpään kuin sitä ikuista viittä ”liikakiloa” vastaan taisteluun.

Itse pysyn (itse ihanteeksi määrittelemissäni) mitoissa vain tosi tiukalla kurilla ja paljolla liikunnalla. Tässä vaiheessa elämää on alkanut leikitellä sellaisellakin ajatuksella, että jospa hyväksyisikin sen vähän lössömmän minän? Jos kerran lihon 5-7 kiloa heti lopettaessani tosi tiukan elämän, luonnollinen ominaispainoni voikin olla paljon korkeampi kuin mitä joskus parikymppisenä määrittelin.

Toisaalta ensi viikolla palaan takaisin niiden balettipeilien eteen. Baletti on vihoviimeinen ohjattu liikuntaharrastukseni. Jospa nilkkani ei enää kuntoudu ja joudunkin sanomaan hyvästit baletille?

Ajatus ei ole mitenkään musertavan surullinen. Tässä tapauksessa pääsen marraskuussa (ehkä jo aiemmin) täydelliseen räntäkuntoon.

Pitääkö elämän olla taistelua?

"Ne käyttävät vielä rahaa!"

Viisas ja valoisa ystäväni Italiasta kommentoi taannoin Facebookissa, talouskaaos-aiheisessa keskustelussa, "odottavansa ja toivovansa, että joku kehittyneempi sivilisaatio pian puuttuisi ihmiskunnan älyttömyyteen".

Vastineeksi tähän ajatusleikkiin haluaisin uudestaan nostaa luettavaksi tämän viime syksyn kirjoitukseni, siinä kun on hyvä elokuvavinkki juuri tälle maanantaille, jota niin yhteistuumin maalaillaan mustaksi. Postauksen linkkien kautta pääsee myös katsomaan tämän hienon ja harvinaisen elokuvan.

Elokuva Green Beautiful kertoo juuri tällaisesta kohtaamisesta ihmiskunnan ja niiden kehittyneempien välillä.

Mitäpä Green Beautifulin permakulttuuriin palanneet kehittyneet eniten kummastelivat? Sitä, että maapallolla on käytössä vielä se rahaan liittyvä peli, joka heidän systeemissään hylättiin jo ajat sitten.

"Ainoa, mikä täällä merkitsee jotain ovat nämä paperinpalat", raportoi kauhistunut vihreän planeetan asukas kotijoukoilleen.

Jos joku muuten luulee, että kepeyteni talous-aihetta kohtaan juontuu siitä, että istun täällä kodissani suurten omaisuuksien päällä, turvassa kaikelta keikunnalta, pitää erikseen mainita, että meillä on jättimäinen asuntolaina. Tulevat perintörahanikin ovat (no, siis: olivat) suurelta osin kiinni Nokian osakkeissa.

Silti kaikki on hyvin.

Pörssikurssit syöksyssä, olo huoleton

Suuri kiitos kaikille viljelyvinkeistä ja blogikommenteista! Niiden voimalla jatkan bloggausta entistä innostuneempana. Vaikka toiveeni on ollut pitää tämä painevapaan bloggaamisen blogina (s.o. ei minkäänlaista kommentointipakkoa), on silloin tällöin mahtavaa kuulla keitä te olette ja mitä tämän tarinan seuraamisesta saatte. Täällä saa siis edelleenkin käydä vaan lukemassa, kommentteja jättämättä, ilman mitään Lauran hienosti kuvaamia morkkiksia ”tirkistelijyydestä”.  

Kirja-arvonta suoritettiin äsken pihallamme, juuri ennen sadetta, perinteisellä lappumetodilla. Onnettarena toimi Valo Velimir, kolme vuotta. Kaikkien kommentoineiden nimien joukosta Valo nosti Wihtorin nimen.

Onnea! Pistä Wihtori minulle osoitteesi, niin saat paketin ensi viikolla.

Tällä viikolla on alkanut jo oudosti tottua siihen, että kun avaa lehden, siellä on kuva pörssimeklarista repimässä viimeisiä hiuksiaan. Tai sitten niitä hyytäviä graafisia syöksykäyriä. Juuri tähän ajan hetkeen tekee mieli lainata omaa kirjaani luvusta Korot nousussa, olo huoleton:

Kun talousrintamalla ryskyy, omaisuudet katoavat ja kokonaiset valtiot ajautuvat konkurssitilaan, helpoimmalla pääsee se, joka uskoo syntyneensä juuri tähän historialliseen hetkeen aivan tietyistä, tarkkaan punnituista syistä. Eckhart Tollen sanoin:

Mitä tahansa läsnä olevaan hetkeen sisältyykään, ota se vastaan niin kuin olisit valinnut sen.

Mitä kannattaa kasvattaa? (+ arvonta)

Viides palstaviljelykesä on edennyt sadonkorjuuseen. Joka vuosi oppii jotain. Vain jotain. Edistyminen on tosi hidasta.

Toista kesää tomaattien kanssa taistelleena olen tullut siihen tulokseen, että enää en rupea kasvattamaan niitä siemenestä avomaalle. Ainakaan ennen kuin omistan kasvihuoneen. Suomen kesä se nyt vaan on liian lyhyt. Jos tomaatit ovat elokuussa vihreitä, niistä ei ole paljoa iloa. Sama tilanne oli sattumoisin viime vuonna vielä syyskuussa.

Kokemusta alkaa kertyä siitä, mitkä kasvilajit menevät meillä syötävänä kaupaksi ja mitkä taas päätyvät kompostiin.

Menestyksiä ovat olleet pinaatti, mangoldi, kesäkurpitsa, perunat, porkkanat, sokeriherne ja muut herneet, vadelmat ja muut puutarhamarjat, palsternakka, kurkut, sipuli (hyvin piilotettuna) ja salaatti.

Näistä taas ei pystytä tehtailemaan ruokaa, joka miellyttäisi meidän lapsia: retiisit, härkäpavut (itse pavut ovat ok, mutta se kuorimisen vaiva…), punajuuri (tämän tilanne voi muuttua, kun lapset mieltyivät Pärnun matkalla borchkeittoon).

Vähän häiritsee se tosiasia, että nämä kaikki ovat (perunoita lukuun ottamatta) ikään kuin lisukkeita; eivät siis suorastaan nälän vievää ruokaa. Jos haluaisi lisätä omavaraisuusastetta, pitäisi varmaan kasvattaa paljon muutakin. Mutta mitä? Te oikeasti omavaraiset, mitä kasvatatte? Missä vihanneksissa on suurin hyötysuhde... jos nyt vastakkaisena, varoittavana esimerkkinä pidetään vaikkapa näitä tomaatteja, joiden kanssa on tullut touhuttua alkukeväästä ja ”hyötytulos” on tämä.

Nyt kun pakastin alkaa olla aika täynnä pitäisi varmaan ruveta perehtymään säilöntään. Se on nyt - maailmantalouden kieppuessa arvaamattomissa syöksyissään - ymmärrettävästi nouseva trendikin.

Tässä vaiheessa kasvimaakautta innostus/voimat alkavat vaan olla miinuksen puolella. Minusta tämä sadonkorjuuvaihe nyt vaan on se tylsin vaihe. Mielellään ottaisin jonkun innokkaan Martan tänne hoitamaan homman loppuun. Itse voisin uudella innolla palata asiaan heti kevään koittaessa.

ps. Nyt, kun bloggeriin ilmoittautuneita tämän blogin lukijoita on yhtä vaille sata, asiaan kuuluu järjestää arvonta. Täällä olisi yksi kappale Noora Shinglerin Marjoja ja maskaraa-kirjaa. Arvontaan voi osallistua kommentin jättämällä. Olisi hauskaa tietää keitä te 5000- 7000 kuukausikävijää oikein olette ja miksi tätä blogia luette.:)

Samalla saa tietysti vastata myös alkuperäiseen kysymykseen, eli suositella hyviä, ruokaisia lajeja kasvimaalle.