Onni

Eilen raivasimme siskon kanssa isän sivuasuntoa; yksiötä, jonne hän on viime vuodet lukkiutunut juomaan, ja josta hänet on jo monta kertaa kiidätetty sairaalaan. Kun isä kotiutetaan sairaalasta ensi viikolla ja sama meno mitä todennäköisimmin jatkuu, ajattelimme vähän siivota. Asunnosta on kerätty pulloja jo säkkikaupalla, mutta vielä niitä löytyi yksi iso säkkikassillinen.

Päätin viedä säkin pulloineen Kalasataman romanileiriin. Ajoimme lasten kanssa leirin liepeille, läheiselle bensa-asemalle. Nolotti viedä kerjäläisille isän ällöttäviä viinapulloja. Nolotti jokin muukin. Ehkä hyväosaisena ”hyväntekijänä” esiintyminen? Mutta kassikin oli erityisen hyvä ja käytännöllinen, ajatellen Romaniasta saapuneiden romanien pääelinkeinoa, pullojen keräystä. Itse en halunnut sitä pitää, se muistuttaisi minua vain isän juomisesta.

Hipsin nopeasti autosta ja jätin säkin muina naisina leirin viereiselle nurmikolle. En katsonut taakseni, mutta lapset katselivat sitäkin tarkemmin.

– Ne meni heti katsomaan, mitä kassissa on!
– Ja nyt ne vilkuttaa meille!

Vasta auton ratissa, käynnistettyäni auton (hätävarjelua: kas kun ajattelin, että jospa ne vaikka ryöstävät meidät) katsoin leiriin päin. Kaunis, nuori romaninainen vilkutti meille silmät sädehtien, niin vilpittömän iloisena, että alkoi itkettää. Hänelle isäni pullot ja kassi olivat aarre. Samaan rintamaan liittyi kaksi vanhempaa naista vilkuttamaan ja hymyilemään.

Heitä ei yhtään hävettänyt. Eikä yhtäkkiä minuakaan. Tässähän me vaan oltiin, ihmisinä, yrittämässä selvitä jotenkuten tästä elämästä. Minä sain meistä sen suuremman lahjan; välähdyksen elämästä, jonka haasteet ovat aivan toista tasoa kuin omani.

– Kun auttaa oikein köyhiä tulee sydämeen semmoinen onni, pohdiskeli kotimatkalla vakavana kymmenvuotias.

Helsingin Kalasatamassa on romanileirin lisäksi hienoja graffiteja