Laatokka, sielunmaisema

Tämä postaus on pitänyt tehdä jo pitkään, vastauksena Wihtorin haasteeseen esitellä joku itselle tärkeä vanha kuva. Lisäksi toinenkin haaste on tainnut kiertää joissain blogeissa, kysymys omasta sielunmaisemasta. Tässä kaksi haastetta yhdellä iskulla. Ja kaksi kuvaa.

Rajantakainen Laatokka on minun mielenmaisemani. Matkustin sinne ensimmäistä kertaa vuonna 1992. Osallistuin Konevitsa ry:n työleirille, jolla rakensimme luostarin rantaan uuden hirsisen rantasaunan. Talkooporukkamme koostui meistä, Helsingin OOL:in (Ortodoksinen opiskelijaliitto) jäsenistä sekä muutamista venäläisistä pyhiinvaeltajista.

Kesä oli 1992 viimeinen vapaa kesäni,  seuraavana kesänä olin jo äiti. Ensimmäisessä kuvassa istun kyseisellä saunalla parhaan ystäväni kanssa. Takana näkyy rannaton Laatokka.

Projektin mielekkyyttä ei meistä ollenkaan haitannut se, että joku huolimaton tulenkäsittelijä kuulemma poltti saunamme maan tasalle lähes heti sen valmistuttua.

Tältä laidalta Laatokkaa mieleen on jäänyt Sortanlahti, josta luostarin yhteysalukset lähtivät. Se sattuu olemaan myös ukkini kotipitäjä. Tapasin vähän aikaa sitten Leppoistaminen- blogin Heikki Honkalan, ja kävi ilmi, että hänenkin sukunsakin on Sortanlahdelta. Ilmankos!

Leppoistaminen, iisisti ottaminen liittyy ihmisen ei-tuottavaan yöpuoleen, rajamaiden mustalaismaiseen runon ja musiikin maailmaan. Siis Karjalaan!

Seuraavan kerran pääsin Laatokan Karjalaan vuonna 1998. Osallistuin pressimatkalle, jossa meitä kierrätettiin pienellä veneellä Sortavalan-Valamon saarten alueella. Tällä matkalla olin askeleen lähempänä Karjalan mummoni kotipaikkaa Tervua. Tunnistin oitis sen luontokuvaston, josta mummo oli tarinoinut minulle koko lapsuuteni: rannattomat ulapat, jotka näyttivät luostarisaaret kuvajaisina, kolmikymmenpäiset, laulavat hyljelaumat, peloittavat ristiaallot...

Tämä kuva on otettu Honkasalon Vahtimäellä, jota kutsutaan Laatokan katoksi. Kuvan on ottanut Haukiniemen Neruda, Juha ”Norppa” Taskinen, jonka kirja Laatokan seitsemän merta on oman aikamme hienoin Laatokkakirja. Suosittelen!

Myös tässä venäläisessä diaesityksessä on kömpelyydestään huolimatta juuri sitä tarkovskimaista, vähän alakuloista, nostalgista Konevitsan tunnelmaa, jota rakastan. Laatokan kahdesta luostarisaaresta suosittelen ehdottomasti Konevitsaa. Siellä ei ole hälinää eikä levottomuutta, vain näitä mielettömiä hiekkarantoja, männikköjä ja vapaina käyskenteleviä hevosia.

Laatokan alue ei ole vieläkään kohonnut suureen suosioon Venäjällä mökkeily- tai lomanviettoalueena. Se on villiä aluetta, jossa pääosaan on ihmisten pois lähdettyä noussut luonto. Ihmisten unohdus on ollut luonnon pelastus.


Laps olen köyhän, kauniin Karjalan,
nyt vaikka vierahissa vaellan.
Siell äiti tuuditti mun kehtoain
ja laulut Laatokan ma kuulla sain.
Kun tyyni milloin oli pinta veen,
ma kuulin niinkuin soinnut kanteleen.
Kun myrsky sai, löi aallot rantoihin.
Ma niitä pelkäsin ja rakastin.