Minuakin vähän vihlaisi, enhän itsekään pidä Viljelijä-Villen, Pertti-Poliisin ja Kierrätys-Kimmon seikkailuja kovin laadukkaana viihteenä. Aivan erityisesti vihlaisi sen takia, että olin juuri lukenut Jukka Laajarinteen loistokirjan Leikkiminen kielletty! Kontrolliyhteiskunnan lapset (Atena 2011). Siinä Laajarinne suomii esimerkiksi nykyistä lastenkulttuuria, joka on vesittynyt merkillisen moralistiseksi, opettavaiseksi ja turvallisuushakuiseksi. Mistä aikuiset ovat saaneet päähänsä, että lapsille pitää hyssyttää, sössöttää ja puhua varovaisesti? Missä viipyvät uudet, aikuisten valtaa kyseenalaistavat Peppi Pitkätossu-tyyppiset kirjat?
Laajarinne pureutuu kirjassaan terävästi suosittuihin uskomuksiin hukassa olevasta vanhemmuudesta ja lasten ja nuorison pahoinvoinnista. Miksi näitä mantroja niin innokkaasti toistellaan? Miksi kasvatuskysymyksen ympärillä pyörii niin pelonsekainen ilmapiiri? Olisiko aika hellittää huolehtimis- ja hyysäämiskulttuurista, uskoa lapsen omaan viisauteen ja vaihteeksi kuunnella heitäkin?
Olin tosi iloinen luettuani Laajarinteen kirjan, kirjoitinhan omassa kirjassani samasta ilmiöstä: miksi vastuuntuntoisen vanhemman rooliin kuuluu nykyään kuristua huoleen? Ovatko argumentit hukassa olevista vanhemmista, riittämättömästä vanhemmuudesta ja pahoinvoivista lapsista ylipäätään tosia? Miksi ylisuojelemme, mistä kumpuaa koko tämä lasten ympärillä pyörivä hysteria?
Laajarinne mainitsee esimerkkinä lasten huostaanotot tai kasvatuksen erityistoimet. Näiden palvelujen ruuhkautumista pidetään todisteena siitä, että niitä tarvitaan enemmän, että tilanne on vakava, todella huolestuttava. Tämä on kuitenkin kehäpäätelmä, joka ei ota huomioon sitä, että kynnys puuttua lapsen tai nuoren ongelmiin (esimerkiksi oppimisvaikeuksiin) on nykyään tosi matala. Mahdollisesti liiankin matala, ellei toisinaan jopa täysin turha? Laajarinne pohtii:
Aivan kuin järjettömän suureksi kasvanut metelöivien muovilelujen kulutus olisi perustelu sille, että muovileluja myös tarvitaan yhä enemmän.
Sitäkään argumenttia en ole koskaan ymmärtänyt, jossa nuorison pahoinvointia perustellaan masennuslääkkeiden käytön kasvulla nuorison piirissä. Kertooko tämä nuorten kasvaneista masennustilastoista vaiko siitä, että nykyään lääkitään jo lievää masennusta uusilla, paremmin siedetyillä lääkkeillä? Vielä vuosikymmen sitten lääkeapua saivat lähinnä suljetuilla osastoilla majailevat, syvimmin masentuneet nuoret.
Laajarinteen kirja kiertää myös itselleni tärkeää kasvattamisen ja suorittamisen kysymystä:
”Jos hyväksyisimme lapsemme sellaisina kuin he ovat, emme kasvattaisi heitä. Mutta me rakastamme heitä sellaisina, joiksi heidän on tultava. Tämän ajatuksen istuttaminen lapsen päähän on kasvatustyön ydintä. Lapsen on ymmärrettävä keskeneräisyytensä. Hänestä on tultava jotakin muuta, toisenlainen. Hänestä on tultava tehokkaampi, tietävämpi, rohkeampi, itsenäisempi [sic!], muut huomioon ottava, älykkäämpi, rauhallisempi, tunteensa hallitseva, uuttera, keskittymiskykyinen…
Keskeisimpien kasvatustavoitteiden luettelo on loppumaton vaatimusten sarja, ja niinpä onnistuneesti kasvatettu ihminen ei koskaan eläessään ole sitä, mitä hänen pitäisi olla. Jotta saamme lapset hallintaamme, jotta heistä ajallaan kasvaisi kaltaisiamme nöyriä ja kuuliaisia kansalaisia, täytämme heidät riittämättömyyden tunteella.”
”Kasvatuksessa nykyisyys ja läsnä oleva uhrataan sille, mitä ei ole. Ihminen kadottaa oman itsensä ja etsii sitä ulkopuoleltaan: esikuvista, mahdollisesti joskus valmistuvista projekteista, kokemusten ja ehkä omaisuuden keräilemisestä. Hyvin kasvatettu ihminen on alati tietoinen keskeneräisyydestään, tulevaisuussuuntautunut ja siksi kiireinen ja levoton.”
Jukka Laajarinteen elokuussa ilmestyvä kirja toi mieleeni toisen äärettömän hienon kirjan Jesper Juulin Viisas lapsesi vuodelta 1995. Lasta puolustavasta ja ymmärtävästä näkökulmasta kirjoitettuja kirjoja tuntuu ilmestyvän todella harvakseltaan. Trendikkäämpää on toki kirjoittaa jokin opas, jossa neuvotaan entistä tarkemmin (mielellään myös: nopeasti) miten muokata mieleisekseen ongelma nimeltä lapsi.
ps. Täällä näyte tämän hetken lastenkulttuurista. Näin sitä väännetään lapsille rautalangasta, miten ”sporttikarkki” (= vihannes) on terveellinen juttu. Tyttäreni sanoi tästä viljelykohtauksesta, että ”täähän on ihan kuin sä”. Itse en kyllä aerobikkaa kasvimaalla...
Meidän lapset on kasvatettu rajoilla ja rakkudella, mutta ovat saaneet touhuta ja tehdä omat virheensä korkeintaan äidin huokaisujen saattelemana. Ovat syöneet hiekkaa ja kiivenneet puissa, ajaneet mopolla navetan ympäri ennen ajokorttia ja olleet kirkolla yötä ilman jatkuvaa perään soittelua. Mutta sitten kun tehdään töitä, niin sitten kanssa tehdään. Ollaan opetettu, että ilmaista rahaa ei ole eikä tule, kotityöt kuuluvat kaikille ilman eri palkkaa ja opiskelu suoritetaan kunnialla. Äiti on jo koulut käynyt, joten lapsen velvollisuus on huolehtia omasta opiskelustaan. Ja hyvin on mennyt, vaikka totta kai ongelmia on ollut. Joskus tiristään kovastikin, mutta ulkona voi vaikka puille huutaa niin paljon kuin jaksaa!!
VastaaPoistaLiika höösääminen on minusta ihan turhaa!! Ehkä se täällä maalla eläinten kanssa telmiessä on tuo kasvattaminen edes vähän helpompaa. Ei tarvita sitä tavarapaljoutta ympärille, kun ei ole jatkuvasti houkuttimia ympärillä!
Ja epäilen - vaikka totta kai kiusaamista on paljon ja se on epäterve ilmiö - että osa kiusaamisesta on ns. herkkänahkaisuutta. Poikani sai kerran lapun koulusta, kun oli sanonut leikkitelinettä kaatavalle pojalle, että hulluko oot. Oli kuulemma kiusannut. No, en tiedä tarkasti, mikä tilanne on ollut, mutta meidän poika (silloin 10 v.) ei vaan ollut ymmärtänyt, miksi leikkiteline olisi pitänyt kaataa...
Voi, kiitos paljon kirjavinkistä. Vietin juuri viikon loman lapseni kanssa vanhempieni luona, ja jos ei muuta, niin äitiys ainakin on kriisissä -- kyllähän oma äitini tietenkin parhaiten tietää, miten lapsia tulee kasvattaa... Olen miettinyt kovasti tätä "kasvattamista" viime aikoina, miten siitä on tullut se juttu, semmoinen mitä äitikavereiden kesken ja ihan outojenkin äitien kanssa leikkipuiston penkeillä puidaan, miten se otetaan jotenkin niin hirveän tosissaan. Että jos ei nyt sentään vielä päiväkotipaikkaa varata vastasyntyneelle että varmasti saadaan oikeanlaiseen, niin ainakin jo tulevat harrastukset on mielessä valittuna, jotta saadaan kasvatettua kunnon lapsi. Että luetaan päivästä toiseen kasvatusoppaita jotta nyt saataisiin kasvatettua paras mahdollinen tyttö tai poika -- sen sijaan että oltaisiin sen lapsen kanssa, kuunneltaisiin mitä hänellä on sanottavana.
VastaaPoistaMuistan ikuisesti au pair -kesäni Englannissa, hyvin perinteisen ylemmän keskiluokan perheen lastenhoitajana. Sen miten poika kävi yksityiskoulua mutta tytöt ei, harrastukset olivat vanhempien valitsemia (piano, jalkapallo, miekkailu, kriketti), ja tiettyjen koulukavereiden kanssa ei oikein saanut leikkiä kun ne olivat väärältä laidalta kotikaupunkia. Olin tästä kontrolloidusta lapsuudesta niin järkyttynyt, että teki mieli sanoa lapsia kesken työpäivän harrastuksiin kuskaavalle uraäidille että etkö mieluummin pitäisi pitempää paussia iltapäivällä ja olisi lastesi kanssa itse. Koska silloin kun äiti ja isä olivat kotona (varhain aamulla ja myöhään illalla sekä viikonloppuisin) au pairien kasvattamat lapset eivät oikein ehtineet tehdä muuta kuin kilpailla vanhempiensa huomiosta.
Muistan ajatelleeni silloin, että onneksi Suomessa ei sentään ole tuommoista lasten elämä, koska meidän kotona ja kotikylässä oli vähän tuommoista kuin Pami edellä kuvailee. Olin väärässä, kyllä sitä oli muualla Suomessa vaikkei meillä ollutkaan, ja nykyäänhän tuo on oikeastaan kaikkien sellaisten lasten elämää, joilla on "vastuuntuntoiset" ja "hyvät" vanhemmat...
Mitenhän kävis, jos kasvattamisen sijasta antais omansa kasvaa vaan?
Tärkeän aiheen nostit esille.
VastaaPoistaMinä olen taas huolissani nuorten ja lasten pahoinvoinnista, joka on seurausta siitä, että heitä ei "kasvateta". Kasvattamisella en tarkoita sitä, että valmennetaan lapsia jo pienestä pitäen tulvaisuuden menestyjiksi, vaan sitä, että autetaan lasta kehittymään paitsi persoonalliseksi itsekseen, myös elämässä pärjääväksi yksilöksi osana yhteiskuntaa (ja tarkoitan ihan perustaitoja alkaen omien jälkien korjaamisesta jne. -- ja tämä tapahtuu siis olemalla lasten kanssa, elämällä arkea yhdessä ja tietotaidon välittämistä sen tekemisen, elämisen ja olemisen ohessa).
Näen paljon lapsia, joiden annetaan huseerata vapaasti ja suurin piirtein määräillä perheen toiminnoista. Siellä on taustalla pelkääviä ja hukassaolevia vanhempia, jotka eivät uskalla tai jaksa asettaa rajoja ja jotka ovat kasvaneet vanhemmuuteen istuttamalla lapsensa viihtymään telkkarin, videoiden jne äärelle ja jotka antavat lasten jatkaa myöhemmin viihtymistä tietokoneen ja pelien äärellä. Lapsista on vähän vaivaa, kun pysyvät hiljaa viihteensä äärellä! Nämä vanhemmat monesti ovat yhteiskunnan ja työelämän arvojen vuoksi aika piippuun ajettuja itse ja ihan yhtä tyytymättömiä oloonsa.
Ja kun lapset sitten joskus nostavat mekkalan, vanhemmat eivät kestä sitä, eivätkä uskalla ainakaan olla "hankalia vanhempia", joten seurauksena he hiljentävät mekkalan tyydyttämällä lastensa kaikki toiveet uusista viihtymisvälineistä ja perheenkin ajankäytön suhteen. Nämä lapset ovat levottomia, hankalia ja myös ahdistuneita -- tyytymättömiä. Tyytymättömyyttä yritetään fiksata ostamalla kaikki mahdollinen, mitä hetken aikaa himoitaan, mutta eihän se korjaa sitä aukkoa, mikä on syntynyt rajojen ja rakkauden puutteesta, yhteisen ajan puutteesta ja itsensä "tarpeelliseksi" tuntemisen puutoksesta.
On tosiasia, että "vanhemmuus on hukassa" ja lapset ja nuoret voivat laajassa mittakaavassa aika huonosti.
-junika-
Taas kerran niin tärkeä aihe kirjoituksessasi. Niin usein tunnutaan lapsuutta pitävän vain odotushuoneena aikuisuuteen :/ En kannata itse mitenkään rajatonta vapautta lapsille, meillä on enemmän niin että raja on tiukka siinä kohti missä se menee mutta niiden tiettyjen rajojen sisällä lapsi sitten saa sitten vapautta. Ohjatun toiminnan määrän kanssa ollaan hyvin varovaisia ja maltillisia, toisaalta koetetaan antaa mahdollisuuksia tehdä sitä mikä milloinkin kiinnostaa.
VastaaPoistaJanikan kanssa olen samaa mieltä siitä että kyllä lasten pahoinvointi on ihan todellista kuitenkin, ja sitä esiintynee yhtälailla niillä joita kasvatetaan "liikaa" kuin niillä joita ei kasvateta ollenkaan. Kumpikaan ääripää ei ole hyväksi.
Kirjan löysin jo kirjastomme listalta mutta vielä ei saanut varata, täytyy muistaa elokuussa ehdottomasti hankkia tämä käsiini.
Ihanaa, keskustelua!:) Vaikutelma nykyvanhemmuudesta varmaan riippuu paljon piireistä, missä itse pyörii. Oman työni ja muun elämäni kautta tunnun itse törmäävän enemmän siihen liian kunnianhimoiseen ja tiukkaan kasvatustapaan, jossa lapsi nähdään projektina kuin siihen "liian kivaan" vanhemmuuteen. Suuri osa näkemistäni vanhemmista ovat oikein hyviä ja vastuullisia vanhempia. En itse asiassa muista 18 vanhemmuusvuodeltani kuin pari hassua selkeästi liian lepsua perhettä, jotka ostavat lasten suosiota peleillä jne. Toisaalta lepsuja, lapset pilalle hemmottelevia vanhempia on ollut kautta aikojen. Laajarinteen kirja antaa mielestäni kuitenkin mutu-tuntumaa selkeämpää tutkimusnäyttöä siitä onko vanhemmuus kadonnut vai ei.
VastaaPoistaJos nimittäin puhutaan katoamisesta, siihen sisältyy oletus, että oikeanlaista vanhemmuutta on joskus ollut. Kirja valaisee mielestäni aika kattavasti menneiden aikojen vanhemmuustyylejä, joihin verrattuna nykyajan vanhemmuus on mielestäni yleisesti ottaen kyllä kymppi plus-tasoa.
Minä puolestani olen ihmetellyt sitä miten sana "kasvatus" tuntuu olevaan nykyään ahdistava ja pelottava asia ja tarkoittavan ylikunnianhimoista, aikatauluttavaa ja hössöttävää tapaa olla vanhempi.
VastaaPoistaMielestäni "kasvatus" on sitä miten elämäämme elämme yhdessä lasten kanssa. Vanhempi on opettaja, joka opettaa lapselle arvonsa ja miten elämää eletään, halusi tai ei. Lapsi sitten iän karttuessa arvioi sitä ja tekee omia valintojaan.
Itselleni hyödyllinen arviointikysymys on ollut ja on edelleen: Mitä (oikeasti) opetan lapsilleni?
En esimerkiksi haluaisi opettaa kiirettä ja stressiä, mutta miten mahtaa käytännössä oikeasti käydä...
Se on varmaan totta, että vanhemmuutta on nykyisin äärilaidasta toiseen ja siinä välilläkin melkoinen kirjo -- kasvuympäristön henki (mm. teollisuuskaupunki tai it-painotteinen urbaani ympäristö tai hämäläinen maalaiskylä esimerkiksi lienee vahvoja ja toisiinsa verrattuna aika erilaisia vaikuttajia siihen "henkeen"). Itse oikeastaan elän jossain äärilepsun ja tuon "lapsi projektina" -vanhemmuuden välimaastossa ja lähellä on yllättävää kyllä molemmista äärilaidoista paljon esimerkkejä. Sellaista rentoa ja vastuuntunnosta lähtevää vanhemmuutta olisi ilo nähdä ympärillä enemmänkin.
VastaaPoistaJäinkin miettimään mitä se "oikeanlainen" vanhemmuus sitten olisikaan... hyvä näkökulma tuo, minkä viimeisessä kappaleessa tuot esille!
-junika-
Pakko kommentoida vielä selittämällä, mitä tarkoitin ajatuksella että annettaisiin "kasvaa vaan". Sanaa kasvatus lähestyin juuri tuosta lapsi projektina -näkökulmasta, eli siitä ajatuksesta että lapsi on pikkuruinen valmennettava jonka kasvattamiseen pyritään teoreettisen (lähinnä kasvatuspsykologisen) tiedon/asiantuntijamielipiteiden sekä menestymisvaatimuksen puitteissa.
VastaaPoistaSillä, että lapsen annettaisiin kasvaa vaan tarkoitin oikeastaan juuri tuota, mitä Ansku sanoo kasvatus-käsitteen määrittelyssään: että eletään yhdessä lapsen kanssa, välitetään lapsesta ja välitetään hänelle arvoja sekä opetetaan tapoja arkipuuhien ja normaalin perhe-elämän puitteissa, ilman että nojataan kaikenlaisiin auktoriteetteihin jotka opettavat miten kasvatetaan rohkea poika tai kiltti tyttö. Siihen sisältyy nimen omaan se ajatus, että lasta ohjataan toimimaan yhteiskunnan ja yhteisön jäsenenä, mutta annetaan tehdä omat valintansa ja muodostaa omat mielipiteensä sitten kun hänellä siihen kykyä on.
Minunkin on pakko kommentoida, että Mirva kiteytti hienosti sen, mitä minäkin asiasta ajattelen.
VastaaPoistaAurinkoista loppuviikkoa!
-junika-
Hyvä kirjoitus! Joo, lasten ja nuorten pahoinvointia varmasti on, mutta onko se niin radikaalisti lisääntynyt, kuten jokapaikassa toitotetaan? Epäilen. Aina on ollut tietty marginaaliryhmä, joka voi huonosti ja aina tulee olemaan. Nykyisin tähän vaan kiinnitetään huomiota enemmän ja pyritään puuttumaan -ja hyvä niin. Joskus väsyttää myös se mantra tuosta "kadonneesta vanhemmuudesta". En minä vaan ole nähnyt yhtään esimerkkiä vanhemmista, jotka eivät osaa asettaa lapsilleen rajoja ja antavat kaikessa periksi.
VastaaPoistaLisäksi on muistettava, että aina on ollut niin, että nuorempia sukupolvia kritisoidaan. Suuria ikäluokkia syytettiin siitä, että saivat kaiken helposti (ei ollut sotaa, taloudellinen kasvu jne.) ja silti valittivat. Sitten tuli valitus minun ikäluokkani "pullamössösukupolvesta", joka ei muka osaa mitään kädentaitoja. Nyt valitetaan, että nuoriso vaan istuu koneen ääressä eikä osaa alkeitakaan sosiaalisista taidoista (paras esimerkki oli, kun joku valitti, ettei nuoret enää edes osaa puhua kunnolla, siis ääntää sanoja koska ovat koko ikänsä vaan istuneet koneen ääressä eivätkä ole oppineet puhumaan). Just joo. Joka sukupolvella on ja tulee olemaan omat vaikeutensa, mutta myös omat vahvuutensa.
Se kulttuuri on tosin minustakin hieman pelottava, että lasten ei anneta itsenäisesti kulkea ja liikkua, vaan vanhempien pelosta kuskataan ja kuljetetaan kaikkialle. Tai jenkeissähän tämä on johtanut siihen, että äiti, joka jätti nukkuvat lapsensa muutamaksi minuutiksi autoon viedäkseen kirjeen postiin, sai syytteen lasten heitteillejätöstä. Tässäkin onneksi tuntuu olevan suomalaisilla vanhemmilla olevan kohtuuteen perustuvaa (kuten monessa muussakin asiassa) ajattelua, joten ehkäpä tämä kasvatustyyli ei koskaan kovinkaan laajasti rantaudu Suomeen.
Olipa asia kuin asia -kasvatus, maahanmuutto, politiikka, koulutus jne. niin aina on näitä päivittelijöitä, joiden mielestä ennen oli aina niin paljon paremmin kaikki. Maailma kun vaan muuttuu ja se on hyväksyttävä.
Oletko tutustunut Lasten Aurinkovuosi - opas ekologiseen lastenkulttuuriin -kirjaan? Kaikilla ei ole tietysti mahdollista "vapauttaa" lasta luontoon, mutta palanen luontoa voi löytyä kaupungistakin. Minusta on surullista, että vanhemmat pelkäävät vääriä asioita. Puuhun kiipeäminen ja paljain jaloin kävely on vaarallista. Ampiaiset pistävät ja kalliit vaatteet likaantuvat. Ovatko lapset sitten paremmassa turvassa virtuaalimaailmassa?
VastaaPoistaMyös aineellisten arvojen korostaminen on surullista, ja monet lapset oppivat tuleviksi kuluttajiksi koko perheen laatuaikashoppailussa jättimarkettien käytävillä.
Sain toisen tyttäreni yli nelikymppisenä, ja pikkutytön kanssa on ihanaa hyppiä lätäköissä ja etsiä aarteita (kiviä, sulkia, ahomansikoita yms.). Yhdessä syödään lunta ja sotketaan vaatteet, painellaan paljain jaloin ja ihmetellään.
Katsoin juuri hienon norjalaisen dokkarin luontofilosofiaa toteuttavasta perheestä, joka löysi enemmän poikkeamalla poluilta.