Sipulikupolien kultaajana

Mies alkoi, kirkostaeroamisbuumin innoittamana, laskemaan miten paljon säästäisimme jos eroaisimme kirkosta. Me säästäisimme luterilaisiakin enemmän, kuulummehan ortodoksiseen kirkkoon, jonka kirkollisvero on vielä korkeampi.

Kaikki lapsemme ovat jo kastettuja, ortodoksiset häät kruunauksineen kaikkineen vietimme jo vuonna 1990 – mistä me aikuiset enää maksamme? Jonkun kirkon kupolien kultauksestako?

Ei sekään ihan turha syy ole. Kauhea on ajatuskin, että maailmassa olisi esimerkiksi vain kauppakeskuksia eikä yhtään pyhyydelle omistettuja tiloja. Ja ortodoksiset kirkot ovat, ainakin minusta, pyhistä tiloista huikeimpia, ohittaen kauneudessaan jopa minareetit.

Kyseenalaistetaan silti. Mitä vastinetta me tarkkaan ottaen saamme kirkollisverosta itsellemme nykyisinä passiiviortodokseina?

Maallemuuton myötä yhteys omaan seurakuntaan (poikkeuksellisen suvaitsevaiseen ja muutenkin mukavaan) katkesi. Lähin uusi seurakunta on kaukana emmekä ole tunteneet sitä omaksemme. Pari kertaa vuodessa,  jouluna ja pääsiäisenä, ajamme pidemmän matkan siihen entiseen seurakuntaan. Maailman viisain vanha rippi-isäni jäi hänkin matkojen taakse, eli koko ripittäytymisperinnekin on katkennut. Vaikka keskustelut olivatkin aina terapeuttisia ja opettavaisia (ja huom. hyvin halpoja, vaikka laskisikin mukaan kirkollisveron… jos vaikkapa vertaa mihin tahansa New Age-konsultaatioon, josta saa aina maksaa itsensä kipeäksi), olen kokonaan etääntynyt sellaisesta ajatuksesta, että minun pitäisi pyytää Jumalalta anteeksi jonkun viranhaltijan kautta. Muutenkin omaan henkiseen ajatteluun on vaikea enää mahduttaa mitään suorittamis-tuomitsemiskuviota.

Seurakunnallisuutta – jos sillä tarkoitetaan esimerkiksi erilaisia kerhoja ja kirkkokahveja – en enää erakkona kaipaa. Ortodoksinen uskonnonopetus on monissa kouluissa kauhistuttavan jälkeenjäänyttä kun vertaa luterilaiseen uskonnonopetukseen tai elämänkatsomustietoon. Arvelisin ainakin omien lasteni saavan paljon enemmän irti elämänkatsomustiedon tunnista kuin jälleen yhdestä tunnista, jossa väritetään ikoninkuvaa.

Entä voinko seisoa ortodoksisen kirkon julistaman opin takana – siis joka pikku pykälän? No en todellakaan, lähtien jo uskontoni nimestä (ortodoksinen = oikeauskoinen), koska en usko oikeisiin tai vääriin uskoihin. Mutta se, mihin aikoinaan ortodoksisessa kirkossa parikymppisenä miellyin oli sen nöyrä ja suvaitsevainen henki. Ortodoksinen kirkko ei ihan samalla vimmalla kuin moni muu paukuta ihmistä päähän Raamatulla, eikä muutenkaan röyhistele tietävänsä lopullista totuutta mistään.

”En tiedä” on ilahduttavan usein kuultu lause jopa pappien suusta. Keskustelua nykymaailman ajankohtaisista kysymyksistä (homouteen asti ei olla vielä edes päästy, eikä oikeastaan naispappeuteenkaan) käydään niin savolais-slaavilaisilla kiemuroilla, ettei siitä ota selvää Erkkikään. Mutta kirkossa on aina jätetty tilaa enkeleille, ihmeille, pyhimyksille, mysteereille sekä kaikenlaisille originelleille tyypeille, kuten Kristuksen tähden houkille  (tämä erityisesti Venäjällä suosittu vallitsevan järjestyksen kyseenalaistaja voisi muuten olla kaikkien itsensä irti oravanpyörästä tempaisseiden nimikkopyhä).

Tänä päivänä olen kuin ne salahörhöt luontouskovaiset mummot Vienan karjalan peräkylissä, jotka papin (harvoin) käydessä ovat kunnon ortodokseja – mutta jotka sitten kuitenkin papin poistuttua kylästään uskovat täsmälleen mihin lystäävät. Esimerkiksi metsään. Tai vaikka intuitioon.

Hörhönäkökulmasta on oikeastaan se ja sama, jos joku hullu ortodoksi jossain suurkaupungissa sanoo jotain älytöntä (aika usein muuten sanookin, onhan kirkkokunnan jäsenmäärä sentään 220 miljoonaa, eli siihen mahtuu monenlaista vipeltäjää). En siltikään kiirehdi painamaan Eroa kirkosta-palvelun painiketta. Passiivinen ulkojäsenyys sopii minulle hyvin.

Meidän perheen lapset muuten mieltävät kirkot eräänlaisiksi uskomisen harjoittelupaikoiksi. Heidän mielestään kirkoissa käyvät harjoittelemassa uskomista sellaiset ihmiset, jotka ”ei vielä älyä, että Jumala on joka puolella”. Lapsille kaikki henkisyyteen liittyvä tuntuu muutenkin olevan aivan uudella tavalla itsestänselvää. Me vanhemmat tarvitsimme itsellemme turvarakenteiksi ja kainalosauvoiksi vielä yhteisöjä, rituaaleja ja dogmeja, mutta tarvitsevatko niitä enää tulevaisuuden aikuiset? Aika näyttää.

Ai niin, mutta miksi itse kuitenkin haluan pysyä ortodoksina? Tietysti siksi, että saan itselleni ortodoksiset hautajaiset. Sen kauniimpaa, hoitavampaa ja syvällisempää lähtötilaisuutta tästä elämästä eteenpäin ei ole minun mielestäni toistaiseksi vielä keksitty yhdenkään kuppikunnan piirissä.

Maria Magdalena on sekä tyttären että minun suojeluspyhä. Magdalena-ikoneita ja kuvia on tullut keräiltyä pitkin maailmaa.

 

Esikoisen kanssa pääsiäisyön palveluksessa keväällä 1996.



Juuri nyt olen onnellinen

Viime vuonna kun minulla oli vaikeaa ystäväni antoi hyvän ohjeen: vaikeina aikoina kannattaa riippua hyvissä hetkissä aivan erityisellä päätöksellä. Hyvistä hetkistä pitää nauttia tietoisesti. Niitä pitää juhlia, niistä pitää tiristää irti jokainen onnen murunen.

Tämän ystävän kohdalla tiesin, ettei kyse ollut ulkoa opetellusta neuvosta, vaan harvinaisen tiukassa paikassa omaksutusta elämänasenteesta. Hän kun oli kolme ja puoli pitkää vuotta seurannut oman pikku tyttärensä taistelua syöpää vastaan.

Urhoollinen pikku potilas oli opettanut ystävälleni hetkessä elämisen taidon konkreettisemmin kuin yksikään Eckhart Tollen opas. Kun eletään niinkin pitkän ja ennustamattoman taudin kuin syövän ehdoilla, ei elämään voi ottaa sellaista asennetta, että ilon hetkiä on luvassa vasta parantumisen jälkeen.

Onni on löydettävä juuri nyt, tästä hetkestä. Tai viimeistään heti seuraavasta hetkestä, joka ei ole suorastaan sietämätön.

Näin hienosti  ystäväni kirjoittaa Suomen syöpäsairaiden lasten hyväksi julkaistavassa Sylva-lehdessä:

Silloin kun asiat ovat hyvin, on aika iloita ja silloin, kun on huono olla tai itkun aika, on aika itkeä. On turha suunnitella huomista, sillä se ei ole vielä täällä, eikä tässä elämäntilanteessa muutenkaan tiedä, missä olemme huomenna.

Aika tuntuu aivan kuin hidastuvan jollakin tavalla, ja jokainen päivä eletään uudella tavalla vain ja ainoastaan tässä hetkessä. Juuri nyt olen onnellinen ja kiitollinen elämästä!

Hyvään hetkeen tarttumisen mallia näyttää seuraavissa kuvissa kuopuksemme, joka kaikkien lasten tavoin on samaisen elämänasenteen ekspertti. Kun postilaatikosta putkahti uhkaavasti lähestyvän joulukauden ensimäinen leluluettelo, mitä teki lapsi? Alkoi vängätä itselleen tyytymättömänä leluja, jotta voisi - ne saatuaan - olla onnellinen ”sitten joskus”?

Ei, hän alkoi saman tien sommitella kuvaston leluista omia lauluja. Harmi ettei tullut otettua äänitallennetta, sillä erityisesti rekkalaulut murinoineen olivat aika hurjia!

ps. Olipa ihanaa lukea tämä arvostelu Hidasta elämää-sivustolta. Ihan parasta palautetta kirjailijalle on kuulla, että on pystynyt oikeasti tarjoamaan vertaistukea ja ratkaisuja:

http://hidastaelamaa.fi/2010/10/ai-enko-olekaan-ainoa-joka-ei-pysty-tahan-kaikkeen/

No nyt on kettuja!

Blogin pitämisen suurin ilo on samanhenkisten löytäminen. Etenkin näin maalla asuvana puolierakkona on ollut mahtavaa verkostoitua muiden oravanpyörää maalle paenneiden kanssa ja lukea heidän arjestaan. Eräs näistä uusista tuttavuuksista löytyi Pellon pientareella -blogista.

Olen jo pidempään ihaillut blogin sisällön lisäksi sen raikasta ulkonäköä, joka tuntui omanhenkiseltä. Luettuani kirjoituksen siitä, miten tämän blogin pitäjä teki Irti oravanpyörästä -kirjan kirjoittajalle Kaarina Davisille kotisivut, rohkaistuin kyselemään josko Pellon pientareen emäntä haluaisi avittaa minuakin oman blogini uudistamisessa. Pitäisihän kirjailijan sivuilta löytyä edes vähän taustatietoa kirjailijasta ja kirjastakin. Vielä mahtavampaa, jos sivut olisivat omannäköiset ja ainutlaatuiset.

Itsehän olen aivan toivoton tekninen tumpelo, jolle oli haaste saada löydettyä edes lukemiskelpoinen fontti. Hieman edistyttäni osasin hakea valmiita taustakuvia, mutta suomalaistyyppisten maisemien löytäminen olikin oma haasteensa. Tämän vuoksi blogissani oli pitkään sama tylsä amerikkalaisen maissipellon kuva kuin tuhansilla muillakin.

Mutta ei ole enää. Nyt blogi näyttää siltä kuin pitääkin, koska Pellon pientareen Kengu-tuotanto uudisti nämä sivut. Oli tosi helppoa ja mutkatonta olla yhteistyössä toisen slow-ihmisen kanssa, joka ymmärsi puolesta sanasta mitä sivulle pitäisi saada ja miksi. Ja joka ei esimerkiksi kummastellut sitä, miksi blogissa pitää ehdottomasti näkyä voimaeläimeni kettu.Tai mielummin useampikin!

Kengu on tehnyt myös maamaa.fi-verkkokaupan ja toteuttaa kaikenlaisia projekteja verkkopalveluista, verkkokaupoista ja blogeista graafiseen suunnitteluun, konsultointiin, tekstien tuottamiseen. Kysykää vain mitä tämä yli kymmenen vuotta IT-alalla ollut emäntä ei osaisi!

Voin lämpimästi suositella Kengua kaikille, myös niille, jotka haluavat nettijuttuihinsa katu-uskottavuuden sijasta maalais-uskottavuutta tai slow-henkeä.

Lipsahduksia

Taas tein sen. Menin mukaan kuoroprojektiin vain sen takia, etten pystynyt vastustamaan ihanaa teosta. Seuraava repsahdus tapahtui jo viikkoa myöhemmin. Ilmoittauduimme tyttären kanssa innokkaiksi osallistujiksi tanssikoulumme tämän vuoden produktioon. Vasta jälkeenpäin tuli mietittyä tanssiteoksen ajankohtaa. Sehän on juuri samaan aikaan kun palaan töihin. Typerin mahdollinen hetki täyttää viikonloputkin.

Nytkään ei oikeastaan ehtisi lauleskella. Juttudeadlineja pukkaa ja muutakin touhua riittää.

Mitä näissä tilanteissa oikein tapahtuu? Miksi sanon automaattisesti kyllä, vaikka kannattaisi mielummin ensin tarkkaan laskeskella? Automaatio tulee siitä vanhasta muistikuvasta, että kaikki nämä tekemiset ovat vaan tosi lystiä puuhaa. Analyyttisemmin voisi todeta, että kivastihan ne myös pönkittävät sitä omaa vanhaa suorittajaminää. Se aina kummasti buukkaamishetkellä unohtuu, että sitten stressaantuneena, aikataulu täyteen pakattuna, arki ei enää olekaan kivaa.

Maailmassa on niin paljon kaikkea, mihin tekisi mieli osallistua. Ainakin omassa mielessäni pyörii pitkä lista kaikesta siitä, mitä haluaisin tehdä. Haluaisin tanssia ja laulaa paljon enemmän. Haluaisin viettää aikaa Valamossa ja matkustella rajantakaisessa Karjalassa. Haluaisin maalata tauluja useammin kuin kerran vuodessa. Joku harrastajateatteri- tai oopperaporukka olisi kiva. Haluaisin todella oppia raksahommia ja rakentaa vihdoin loppuun tämän talon. Tai edes tapetoida tyttöni nukkekodin, mitä hän on kärsivällisesti anonut jo monta vuotta. Haluaisin myös - nyt kun lasten vuosikausien valvottaminen on ohi – vihdoin nukkua. Niin, ja kirjoittaa lisää kirjoja.

Työ-elämä ei ole ainut alue, missä itsensä voi väsyttää. Oma ongelmani on, kuten näkyy, pikemminkin ”vapaa”-aika.

En usko, että nopeaa elämäntapaa voi hidastaa pelkällä päätöksellä. Ei ole olemassa mitään helppoa kikkaa, millä nopean elämän saisi muutetuksi hitaaksi, sillä puuhien haalimiseen tottuneen toinen käsi yleensä jo täyttää kalenteria kun toinen on muka raivaaavinaan sitä tyhjemmäksi.

Nopeuteen addiktoituneen kannattaa kysyä itseltään yksi hyvä kysymys: miksi minä toimin näin??? – ja sen jälkeen uskaltautua katsomaan itseään rehellisesti. Prosessi, joka tästä käynnistyy onkin sitten usein piinallisen pitkä ja hidas. Siis juuri vastakkainen kuin nopeiden elämysten etsintä.

Itse olen kolme vuotta omistautunut hitaamman elämäntavan opettelulle. Silti koen olevani vasta alussa.

Tähän kuoroproggikseen nyt kuitenkin menen. Kuten ystäväni ovelasti perusteli: ”sehän on varsinaista slow-musaa”. Tervetuloa siis slow-musiikista nauttimaan kaikki Someron suunnalla liikkuvat nyt sunnuntaina kello 18 Someron kirkkoon Hilarius Ensemblen Fauren Requiemin esitykseen. Sama teos samalla porukalla Klaukkalan kirkossa 7.11.

Leppoisaa viikonloppua!

Slow-kylässä

Harmillista, että kansainvälinen Citta Slow-liike keskittyy vain kaupunkeihin. Oma Vihdin kirkonkyläni voittaisi cittaslow-kaupungit hitaudessa koska vain.

Entisen stadilaisen näkökulmasta täällä on epätodellisen hidasta. Kylän raitilla ei väkeä juurikaan liikuskele kuin kerran vuodessa, keskiaikaisten Wuosisatamarkkinoiden aikaan (niiden teema, kestävä kehitys, oli tänä vuonna juuri citta slow-ideologian mukainen). Kylässämme ei ole yhtäkään hypermarkettia, on vain kaksi kauppaa, yksi kirjakauppa, paljon kukkakauppoja, kirkko ja hautuumaa (kolme viimeistä liittyvätkin toiminnoiltaan luontevasti yhteen). Luovaa toimintaa on taideateljeissa, sepän pajassa sekä erään luovan porukan perustamassa käsityöläiskeskus Käpykylässä. Eräs Käpykylän väen innovaatioista, Valituskoppi, pääsi taannoin valtakunnallisiin uutisiin. Kylämme steinerkoulu (hidasta koulutustakin siis löytyy) pyörittää hienoa luomupuotia ja järjestää suuremmoisia myyjäisiä.

Kaupunkilaisena oli totuttelemista siihen, että kaikki tietävät tekemiseni melkeinpä jo silloin, kun ne ovat itsellä vasta suunnitteluvaiheessa. Mutta nyt, neljän vuoden asumisen jälkeen, tuntuu jo tosi viihtyisältä mennä vaikkapa zumbatunnille, jossa tuntee joka naaman: tuossapa näkyy taas olevan kaupan kassa, lasten opettaja, neuvolantäti tai naapurin äitikaveri. Pienessä kylässä, jossa jumpatkin hikoillaan yhdessä, ei kukaan voi ruveta kauheasti tärkeilemään.

Siirilän tunnelmallisessa vanhassa hirsitalossa toimiva aikuisbalettiryhmämme on pysynyt koossa jo monta vuotta. Himosuorittajan vauhdilla eletyn balettinuoruuden jälkeen on uudenlaista tanssia balettia hitaammalla otteella varsinaisessa slow-ympäristössä. Jalka ei enää nouse yhtä korkealle kuin ennen, mutta näin nelikymppisenä sitä on kiitollinen pienestä. Vaikkapa piruetista, jossa ei kaadu suorastaan rähmälleen. Sitäpaitsi harjoituksia tehdessä voi katsella ikkunasta lumoavan kaunista järvinäkymää.

No, oikeastaan ei kylämme mitään slow-prenikoita tarvitse. Arvonimihän voisi tuoda tänne vain turhaa turistihälinää ja vilskettä. Semmoista me slow-tyypit emme ollenkaan kaipaa.



Kylänraitti on hiljainen.





Kukkakauppa ja kirjakauppa. Muttei edelleenkään ristin sielua.



Siirilän taidetalossa tanssivat niin isot kuin pienet. Samoissa tiloissa toimii myös kuvataidekoulu.



Pienet olivat ilot myös Wuosisatamarkkinoilla: kotieläinpihalta oli tuotu ihka elävä lammas!



Kauppakeskus, sikahuono paikka

Olen jo pitkään onnistunut välttelemään kauppakeskuksia. Kaiken tarvittavan saan lähikaupoista, nettikaupoista tai kirppareilta. Vihtiläisenä minulla on myös se etu, että ihan lähellä sijaitsee mitä kannatettavimman Globe Hopen tehtaanmyymälä.

Joskus harvoin kauppakeskukseen on kuitenkin pakko raahautua. Kun tytön lähes kaikki sukat, sukkahousut, kintaat, alusvaatteet ja hatut (näitä ei löydy paljoakaan kirppareilta ja jos löytyykin, en välttämättä halua niitä sieltä ostaa) olivat loppu ja lähikauppojen valikoimat olivat huonot,  kerroin hänelle viikonloppuna, että nyt lähdetään tyttöjen shoppailupäivälle Espoon Isoon Omenaan.

- Mennään vaan, mut mikä se on? tyttö kiinnostui.

No kauppakeskus!

Ekaluokkalaisella löi tyhjää. Mikä on kauppakeskus? Tyttö oli viimeksi vieraillut citymarkettia suuremmassa ostoskompleksissa joskus alle kaksivuotiaana. Mutta tyttö lähtee toki innolla mukaan mille tahansa ajomatkalle, jos vain saa kuunnella reissussa Indicaa tai Värttinää.

Ajomatka sujuikin iloisissa tunnelmissa, mutta sisällä kauppakeskuksessa herkkä tyttö synkistyi ja puhkesi melkein itkuun.

- Täällä on jotenkin peloittavaa ja surullista!

Teimme pakolliset ostokset nopeasti ja keskityimme sitten huviin (jäätelö, eläinkaupan pupujen sekä marsujen ihailu ja loppukliimaksina liukuportailla ajelu). Lapsi oli helpottunut päästessään kauppakeskuksesta pois ja takaisin maaseudulle.

Ihmettelen aina nähdessäni ihmisiä (aivan erityisesti lapsia), jotka vaikuttavat ihan oikeasti nauttivan kauppakeskuksissa oleskelusta. Meidän perheessä kauppakeskuksia eivät ole meinanneet kestää lapset eivätkä aikuiset.

Vanhimman lapseni huonosta kauppakeskuskestävyydestä olin aikoinaan huolissani. Tuntui epänormaalilta, kun edes pakollisista vaateostoksista ei meinannut tulla kauppakeskuksessa mitään, lapsen vajotessa vielä päälle kymmenvuotiaana lattialle voimattomana, kalpeana kuin lakana, mumisten jotain siitä, miten häntä ahdistaa. Samainen lapsi ei käyttäytynyt näin esimerkiksi metsässä. Siellä hän taivalsi kilometrikaupalla ollenkaan valittamatta.

Nyt tajuan, että lasteni reaktio oli luonnollinen. Se johtui heidän kyvystään havaita enemmän kuin aikuiset.

Vähemmän herkkäkin tietysti huomaa, että kauppakeskus on keinomaailma, epäluonnollinen ympäristö, joka vain vie voimia eikä energisoi ihmistä mitenkään. Enemmän luulen lasteni kuitenkin reagoivan kauppakeskuksen ihmisjoukkojen tunnelmaan, jonka he herkemmin aistivina nappaavat. Ihmisjoukon tyytymättömyys, jonkin kivan uuden, mielialaa piristävän juttusen etsinnän kiihkeys, myymiseen ja ostamiseen sekä rahojen tuhlailuun liittyvät innon, pelon ja ahdistuksen tunteet…. kauppakeskusten energia on aivan omanlaisensa.

Tyttö totesi, jätskillä istuessamme:

- Mä en tiedä mitä täällä on, mutta mulle tulee siitä vatsa kipeäksi.

Isoveljensä (myös kauppakeskusten vihaaja) osasi paremmin selittää tämänpäiväisellä kävelyllämme:

- Kauppakeskuksissa on siis vaan niin sikahuono tunnelma!

Lapset, jotka eivät vielä välitä kuluttamisen statuksesta, vaan katsovat ihmisiä ihmisinä näkevät kauppakeskukset varmaan aika samasta näkökulmasta kuin slow-guru Tom Hodgkinson:

Kun seuraavan kerran huomaat uskovasi, että shoppailu ja brändien välillä valitseminen ovat osoitus vapaudestasi, mietipä niitä zombielokuvia, joissa eläviksi kuolleiksi muuttuneet vaeltavat mykkinä sisään ja ulos kaupoissa ja ajavat ylösalas rullaportaissa.Mikä visionääri niiden ohjaaja olikaan.

Ostosreissun merkittävin anti oli kolmen euron keijukorvisten löytäminen. Kylläpä niitä onkin ihailtu.

Slow-bloggausta

Sattuipa silmiin kaksi hyvää englanninkielistä blogikirjoitusta, jotka ottivat kantaa siihen, mikä erottaa hitaan blogin niistä muista. Tästä postauksesta löytyy kymmenkohtainen slow-bloggauksen manifesti. Hienoa zen-näkökulmaa bloggaukseen tarjoaa tämäkin kirjoitus, jossa tämä (vasta 19-vuotias!) bloggaaja tiivistää hienosti zen-blogin idean:

Zen-bloggaaja luo omat sääntönsä. Hän kirjoittaa vain silloin kun haluaa, niin pitkiä kirjoituksia kuin haluaa ja ainoastaan omista syistään.

Molempien kirjoittajien mielestä bloggauksen ilon suurin sabotoija on takertuminen palautteeseen: kommenttien määrään, lukijoiden määrään tai erilaisiin listautumisiin blogiluetteloissa. Slow-blogin kirjoittamisen tärkein periaate on, että sitä kirjoitetaan itselle. Tällöin se myös todennäköisimmin tavoittaa muut samanhenkiset. Sillä ei ole väliä onko heitä yksi vai tuhat. Blogi pysyy slow-käytössä, jos unohtaa kokonaan yleisöt ja käyttää sitä luovuustyökaluna itselle. Ja kun yhden blogin aika on ohi, sen voi vain lopettaa.

Slowblogs-blogin kirjoittaja Monna, joka tunnustaa olevansa addiktoitunut erilaisiin oman blogin seurantamenetelmiin kuten Feedburneriin (ei aavistustakaan mikä se on), on huomioinut, että aina, kun hän postaa tietystä aiheesta, kävijämääriin tulee piikki. Blogioppaat korostavat seurannan tärkeyttä juuri tällä ajatuksella: kun on saanut selville, mikä aihepiiri blogiyleisöön ”iskee”, tämänkaltaista sisältöä pitäisi ruveta pikaisesti tuottamaan blogiin lisää.

Tämä tuo mieleeni sen, mitä meille toimittajille on jo pidempään toimintaohjeena tyrkytetty: ihmisille pitää tarjota sitä, mitä he haluavat. Juttujen on muka aina oltava lyhyitä, kaikkien ymmärrettäviä, helposti sulatettavia ja sellaisia, että myyttinen ”viimeinenkin peräkylän täti” ne tajuaa. En ole koskaan uskonut tähän. Itse ainakin ostaisin mielummin lehden, jossa on kaksi pidempää, ajatuksella kirjoitettua reportaasia kuin kaksikymmentä pinnallista pätkäjuttua.

Edellistä, niinikään slow-aiheista blogia pitäessäni huomasin suosituimman postaukseni käsitelleen Lindexin lastenvaate-alessa repsahtamistani. Mitä tästä pitäisi päätellä? Olisiko minun pitänyt kirjoittaa lisää Lindexistä, tai jopa siirtyä kokonaan lastenvaatebloggauksen puolelle (mikä on meikäläiselle täydellinen EVVK-aihe)? Monet omasta mielestäni paljon paremmat postaukseni eivät saaneet yhtään kommenttia, mutta päätyivät sitten lopulta kirjaani.

Yksi lapsistani halusi vastikään aloittaa blogin. Aluksi bloggaaminen oli hänestä innostava ja hauska keino keräillä mietteitään. Blogi oli minustakin hurjan hieno. Sitten hän keksi bloggerin tilastotyökalun ja alkoi seuraamaan kuinka moni lukee hänen kirjoituksiaan. Italianserkkua lukuunottamatta ei kukaan! Intonsa sammui siihen.

Tänään, sairaspäivällä (jo kaksi lapsistamme kipeänä), voisin yrittää houkutella lasta jatkamaan blogiuraansa. Tällä kertaa vain ja ainoastaan omaksi ilokseen.

Tuli palaa takassa ja luntakin satelee, pikkuhahtuva kerrallaan. Lämmintä viikonloppua kaikille!

ps. Parin kuukauden takaisesta aloittamisestani kävijöitä on osunut tähän blogiin jo lähes 4000, hip hei! Mutta nyt kyllä unohdan kokonaan nämä seurailut…:-)

Sairaspäivänä kaikki on hidasta.

Saat sen, mitä tarvitset

Kuvittele, että Jumala ilmestyy eteesi ja sanoo ”Lupaan, että kaikesta mitä sinulle tapahtuu tästä hetkestä eteenpäin, koituu sinulle mitä suurinta hyötyä ja menestystä.Vaikka se, mitä tapahtuu, voi joskus tuntua onnettomuudelta tai loukkaavalta, saat lopulta elämääsi suuren siunauksen ja hyödyn kaikesta siitä, mitä on tapahtunut.”

Tällaiseen  ajatusleikkiin kehoittaa Chris Prentiss kirjassaan Zen ja onnellisuuden taito (Basam Books 2008). Ajatus on aika lailla päinvastainen kuin suositussa aarrekartta/ vetovoiman laki-ajattelussa, jossa ihminen itse etukäteen päättää millaisia asioita itselleen haluaa ja sitten manifestoi ne itselleen. Prentiss taas uskoo, että ihmisen ei kannata tehdä itselleen tarkkaa toivelistaa. Hän kun ei näe elämänsä koko kuvaa eikä siten tiedä, mitä hän kehittyäkseen tarvitsee.

Otin juuri pois seinältä viimeisimmän aarrekarttani enkä usko tekeväni enää uutta. Jotain siinä on toteutunut, suurin osa ei. Mutta luultavasti toivoin vääriä asioita.

Tuulevi ja Henrik Aschanin hienossa kirjassa Selviämistarina – alkoholi parisuhteessa (Minerva 2010) törmäsin samaan ajatukseen. Kirjan lopussa Tuulevi, raitistuneen alkoholistin vaimo, siteeraa Tommy Hellsteniä, joka hänkin on todennut, että kun ihminen pyytää sitä mitä hän kaipaa, hän saattaakin saada sitä mitä hän tarvitsee.

Tuulevi, myös aarrekarttametodin ystävä, kirjoittaa kirjassa toivoneensa ikävistä tunteista vapautumista, luottamusta, intohimoa, harmoniaa sekä rakkautta. Sen sijaan hän sai alkoholistin vaimona kokea täydellisen luottamuksen puutteen ja intohimottomuuden. Harmonian sijaan tuli kaaosta ja kestämättömältä tuntunutta epämääräisyyttä, rakkauden sijaan rakkaudettomuutta, lohduttomuutta ja yksinäisyyttä. Vasta näitä ikäviä tunteita (tunteita, joita hän ei alunperin nimenomaan halunnut kokea) läpielämällä alta paljastui kuitenkin aikanaan jotain uutta, parempaa ja aidompaa.

Koskettava kirja, suosittelen!

Miten hidastaa, jos ei voi hidastaa?

Tätä kysymystä mietin joka päivä omassa arjessani, joka sisältää neljä nopealiikkeistä lasta ja koiran, valtavan määrän kotitöitä, keskeneräisen omakotitalon sekä sairaan mummon ja ukin, joiden voinnista kannan jatkuvaa huolta. Ai niin, ja työnkin vielä (kirjoitan lehtijuttuja niinä neljänä aamupäivänä, jolloin nuorimmainen on puolipäivähoidossa). Omakotitalo saa rauhassa olla kesken, mutta kaikki muut puuhat ovat ns. pakollisia.

Joskus on ihan pakko piikitellä marttyyrinuotilla 17-vuotiastamme, joka elää juuri sitä meissä vanhemmissa kateutta herättävää ihanan löysää elämänvaihetta, jossa heräillään viikonloppuisin ja lomilla vasta neljältä eikä muutenkaan stressata vielä yhtikäs mistään:

- Katsohan poika, nyt äiti istuutuu tähän nojatuoliin. Mistä lyödään vetoa, etten ehdi laskea kymmeneenkään ennen kuin pitää taas nousta?

Eipä kulu minuuttiakaan ennen kuin äitiä huudetaan, ja sitten taas mennään; kohti seuraavaa lasten kriisiä tai potan tyhjennystä. 17-vuotiaan kunniaksi tosin täytyy todeta, että poika tekee (ainakin omien sanojensa mukaan) enemmän kotitöitä kuin yksikään ikätoverinsa. Silti tekemistä meillä riittää ja hiljaiset, rauhalliset hetket ovat ikuisesti kortilla.

Siis miten hidastaa, jos ei voi hidastaa? Tätä mietin erityisesti kirjoittaessani kirjaani viime vuoden aamuina järjettömään aikaan, kello viidestä kahdeksaan. Oli selvää, että sillä hetkellä en oikeasti voinut muuttaa arkeani. Vain ajatuksiani voin.

Tilanteessa jossa liikaa vastuuta kaatuu omaan niskaan ei liene muuta keinoa kuin hidastaa ajatuksiaan ja samalla luopua, luopua ja vielä kerran luopua. Siis ajatella, että enpäs pese ikkunoita tänäkään vuonna. En edes ajattele kellarin rakentamattomia huoneita. Enkä takuulla mene yhteenkään vanhempaintoimikuntaan tai järjestä yhtiäkään perfektionistisia kestejä. Sen sijaan yritän tietoisesti nauttia jokaisesta harvinaisesta rauhallisesta hetkestä.

Tärkeää on myös onnitella itseään joka päivä hyvästä päivästä.  Tämä päivä oli paras, mihin minä tänään pystyin. Eikä sen ihmeellisempi yhden päivän elämästä tarvitsekaan olla.

Onneksi mindfulnessia voi yrittää harjoittaa vaikka perunoita kuoriessa. Ja uhmaikäisen raivarin aikana (erityisesti silloin!). Hetken ehtii ehkä meditoida illalla sängyssä ennen kuin uni vie.

Mielellään kuulisin, miten muut hitaan elämän ystävät selviytyvät (liian) kiireisestä arjesta.

Koira tietää vastauksen, muttei kerro.

Paikallaan vai matkalla? Vai paikallaan matkalla?

Pakkohan se oli mennä katsomaan, karseista arvosteluista huolimatta. Siis Eat, Pray, Love. Onhan toki merkkitapaus, että edes lievästi henkisiä ajatuksia sivuava tarina läpäisee Hollywood-seulan. Jotta tähän Elizabeth Gilbertin tarinaan on uskallettu syytää vaadittavia miljoonia, Hollywoodin on pitänyt saada varmaa todistetietoa siitä, että elämän syvemmän tarkoituksen etsintä on nyt trendi.

LOHAS-kohdeyleisölle (Lifestyle of Health and Sustainability) tehtaillusta leffasta oli siivottu pois kaikki matkustamisosuudet. Lentokoneen siipeäkään ei elokuvassa vilahtanut, mikä lienee tietoinen valinta aikana, jolloin mantereelta toiselle suhailu on muuttunut epäeettiseksi, ympäristöä saastuttavaksi toiminnaksi ja koko tarina sitä myötä ikään kuin vanhentuneeksi.

Julia Robertsin esittämän Elizabeth Gilbertin maailmanympärilaukkaa katsoessa tälle downshiftarille tuli mieleen olisiko saman matkan omaan itseen voinut toteuttaa vaikka lähimökillä tai omassa kodissa, lompakkoa ja ilmakehää vähemmän rasittaen? Tietenkään tavallisessa välivuodessa ei olisi ollut samanlaista hohtoa kuin Italian, Intian ja Balin reissussa, mutta samoihin oivalluksiin siellä olisi voinut päätyä (Javier Bardemia tosin ei ehkä olisi tullut kohdattua).

Kristillisessä henkisessä perinteessä, etenkin itselleni tutuimmassa ortodoksisessa mystiikassa, on tunnustettu kaksi eri henkisen etsimisen tietä, vaeltaminen ja kammiossaan pysyminen. Vaeltaminen ei tarkoita lentokoneessa kököttämistä, shoppailua ja seikkailua, kuten Eat, Pray, Lovessa, vaan pyhiinvaellusta: rukousta jalkaisin liikkuen. Kammioon vetäytymisen idea on taas ollut minimoida ulkoiset vaikutteet niin, että ihminen pystyy keskittymään paremmin sisimpäänsä. Sekä vaeltaja että kammiossaan pysyjä ovat kuitenkin molemmat yhtä lailla matkalla kohti mahdollisia oivalluksia.

Lapsuudessani 70-luvulla hyvin harva tuntemani ihminen kävi muilla mantereilla. Sitten seurasi vaihe, jolloin kaikki loikkivat ympäri maailmaa itseään etsien. Alettaisiinkohan ilmastonmuutoksen myötä vähitellen arvostaa taas sisäisiä matkoja ja kotona pysyttelyä?

On kiistämätöntä, että sisäisistä matkoista ei saa tehtyä maisemallisesti näyttäviä Hollywood-tuotantoja, mutta mikäpä Eat, Pray, Lovestakin parhaimpana antina jäi mieleen? No tietysti se elokuvan ainoa substanssityyppi, jolla oli viisasta sanottavaa, Intian ashramissa tavattu Richard Texasista. Sitä miestä olisin kuunnellut pidempäänkin, vaikka maisemat eivät olisi ollenkaan vaihtuneet.

Sorry kaikille, jotka toivoivat näkevänsä kuvassa Julia Robertsin ja balilaisia maisemia. Minä se tässä vaan kotipihalla, viimeisiä mangoldeja maasta kiskomassa.

Kohtuus kaikessa

Simplicitas-blogin pitäjä Ritva arvioi taannoin oman kirjani ja ilolla arvioin nyt hänen tuoreen downshifting-kirjansa Kohtuus kaikessa - enemmän elämää vähemmällä (Minerva 2010).

Kohtuus kaikessa on hienosti tutkittu ja taustoitettu kirja downshiftingistä ilmiönä. Olemme kirjan kirjallisuusluettelosta päätellen käyneet läpi Ritva Rajander-Juustin kanssa paljon samaa ulkomaista taustakirjallisuutta, mutta Ritva ankkuroi monien kotimaisten tutkimusten kautta ilmiön hienosti suomalaiseen yhteiskuntaan. Tässä mielessä voi varmasti hehkuttaa, että kyseessä on ensimmäinen laajempi kartoitus suomalaisesta downshiftingistä.

Erityisen kiinnostavia olivat oli Rajander-Juustin viiden eri kohtuullistajatyypin määrittelyt (nuoret kohtuullistajat, perheen hyvinvoinnin edistäjät, keventäjät, uranvaihtajat ja irtiottajat), sekä tavarapaljouteen ja kuluttamiseen liittyvät ajatukset.

Kirja tarjoaa hyviä, konkreettisia neuvoja downshifting-elämänratkaisuista haaveileville. Tällainen oli esimerkiksi kehoitus testata downshiftingiä etukäteen elämällä puolesta vuodesta vuoteen alentuneella (esim. osapäivätyöstä saatavalla) tulotasolla. Näin voi sekä säästää puskuria että saada realistista käsitystä siitä, onnistuisiko elämä vähemmällä tulotasolla.

Monipuolinen työ-elämäosuus oli mielestäni kirjan parasta antia. Rajander-Juusti pohtii laajalti ja ammattitaidolla nykyisen työ-elämän haasteita: työn ymmärrettävyyden, hallittavuuden ja mielekkyyden puuttumista, työ-uupumusta, työ-addiktiota. Näin se antaa keinoja lukijalle sanoittaa oman työn mahdollisia ongelmia.

Sen sijaan kirja ei käsittele suoritushulluuden problematiikkaa laajemmin eli ei selitä sitä outoa ilmiötä, miksi monen ihmisen slow-elämän projektit päätyvät entistä hirmuisempaan suorittamiseen. Esimerkkinä vaikka töistä irtisanoutunut maallemuuttaja, joka uupuu täydellisen talon rakennusprojektiinsa tuunatessaan talostaan jonkin tietyn epookin onnelaa. Tai johtajan pallilta kotiäidiksi siirtynyt nainen, joka palaa kotonakin loppuun perfektionistista äitiyttä suorittaessaan.

Downshifting tai hitaampi elämä ei mielestäni tuo automaattisesti mukanaan elämänlaatua tai onnea, ainakaan siinä perinteisimmässä mainosmielessä. Pienen elämän etsijä on pikemminkin sitä mieltä, että jokainen downshiftaaja tarvitsisi tielleen etukäteisvaroituksen: elämäntahdin hidastuessa omat käsittelemättömät möröt voivat hyvinkin hyökätä kimppuun. Toisaalta niiden kanssa kamppaillessaan voi hyvinkin päästä elämän ytimeen.

ps. Myös leppoistamisesta voi tehdä itselleen stressaavan Projektin. Aiheen tiimoilta käytiin hieno keskustelu taannoin täällä.

Miten hypervanhemman lapsesta tuli slow-aikuinen

Harmi, että tämä Carl Honorén luotsaama ohjelma hypervanhemmuudesta juuri poistui Ylen Areenalta. Satuin katsomaan ohjelman, ja touhu tuntui kovin tutulta. Sitä väitettä, että Honorén nimeämä hypervanhemmuus olisi uusi ilmiö en ollenkaan usko. Omasta kokemuksesta voin näet kertoa, että kyseisen vanhemmuustyylin pioneerit olivat täydessä vauhdissa jo 70-luvulla.

Monella tavalla lahjakas ja aikaansa edellä oleva isäni oli lukenut edistyksellisimmät kasvatusoppaat ja päättänyt tehdä minun kanssani kaiken juuri oikein. Syntymästäni asti isä (ammatiltaan englanninopettaja) kommunikoi kanssani vain englannin kielellä, sillä kieli oli saatava täydellisesti haltuun ennen viisivuotiaana alkavaa englantilaista koulua.

Englannin tultua natiivikuntoon isä siirtyi ranskaan. Jostain hän oli lukenut aivotutkimuksen, jonka mukaan oppiminen on tehokkainta nukahtamista edeltävässä puolivalvetilassa.Vuosikausia nukahdin siis avokelanauhoilla pyörivän ranskankurssin lörpötykseen. Kun tuli tutkimuksia siitä, että barokkimusiikin tasainen sointi tukee oppimista, isä nauhoitti minulle erillisiä Bach/Vivaldi- oppimiskasetteja, joita oli määrä soittaa kokeisiin luvun taustalla.

Musiikkiopistoputki tuli luonnollisestikin käytyä läpi soittimena piano, viulu ja myöhemmin laulu. Paljon aikaa isä pisti kohdallani kärsivällisesti sekä viulunsoiton että matematiikan opetukseen.

Multilahjakas, seitsemää kieltä hallitseva isäni oli myös perehtynyt mm. pikalukemiseen, pika-opiskeluun, sekä (elämän eri suoritustasoja edistäviin) vitamiineihin ja hivenaineisiin. Isällä oli sekä sambayhtye että mustalaismusiikkia soittava kokoonpano ja kodissamme soivat kaikkien mahdollisten maailman musiikkikulttuurien levyt. Isän tyttönä menin joka juttuun innolla mukaan.

Isän tarkoitusperät olivat kovin hyvät: minusta piti tulla uusi, kansainvälinen ihminen, jolle olisi pedattu ”kaikki mahdollisuudet”. Mutta mihin nämä mahdollisuuteni sitten käytin? Pyrkimällä aikuisena kaikin voimin ei-suorittavaan slow-elämään.

Matkustelukaan ei, koko lapsuuden matkustelun ja kansainvälistämisen jälkeen enää kiinnosta. Siskostakin tuli muuten taiteilija, joka ei ole ”oikeista töistä” ikinä perustanut.

Koska vauvasta asti aloitettuun suorittamiseen väsyy viimeistään nuorena aikuisena, ja koska maailman sivu nuoret ovat halunneet elää täsmälleen päinvastoin kuin omat vanhempansa uskon tämän hetken hypervanhemmuudella olevan herkulliset seuraukset. Hypervanhempien  ansiosta meillä tulee olemaan tulevaisuudessa paljon nuoria aikuisia, joille suurin arvo tulee mitä luultavimmin olemaan kiireettömyys ja rento elämä.

Isä on kertonut ylpeänä, miten jo pikkuruisena huhuilin täydellisellä brittiaksentilla ”Daddy, hand!!” käteni juututtua pinnasängyn pinnojen väliin.

Paluu permakulttuuriin

Kati Sarvela ounastelee, että syntymässä olisi uusi uljas ihmisrotu, jonka elämän ykkösarvo ei olekaan enää kuluttaminen. Samaa toivon minäkin, ja olen sen verran idealisti, että uskon sen myös jossain vaiheessa toteutuvan. Mutta millainen se olisi?

Erään vastauksen antaa hieno, vähän tunnettu ranskalaiselokuva La Belle Verte (The Green Beautiful) vuodelta 1996, jonka trailerin voit katsoa täältä. Omituisten levitysvaikeuksien takia elokuva joutui aikoinaan kielletyksi koko EU:n alueella, mistä syystä sitä on mahdotonta saada dvd:llä. Lataus netistäkin on sen vaikeustason juttu, että siinä onnistui lopulta suurten ponnistusten jälkeen vain meidän perheen 17-vuotias. Koska elokuville harvemmin käy näin, ei voi olla miettimättä josko levitysongelmien rattaissa olisi ollut ihan tietoisiakin kapuloita. Poliittisesti arka elokuva toki on, koska siinä ällistellään länsimaista kulutusyhteiskuntaa tavalla, jota harva elokuva on tehnyt.

Elokuva kertoo maaplaneettaamme huikeasti kehittyneemmästä kulttuurista, jonka edistyksellisyys (päinvastoin kuin ”edistyneemmistä” avaruuskulttuureista kerrotuissa tarinoissa yleensä) näkyy yhteisön sisäisenä kehittyneisyytenä, ei teknisinä saavutuksina. Vihreän planeetan asukkaat ovat palanneet takaisin permakulttuuriin ja rauhanomaiseen, henkisesti painottuneeseen yhteisöelämään. Kulttuurille on ominaista hitaus, leikki ja luovuus sekä lasten ja eläinten kunnioittaminen.

Elokuvan alun planeettakokouksessa tullaan siihen tulokseen, että jonkun pitäisi uhrautua matkustamaan Maahan ja katsomaan, miten siellä - kaikkien planeettojen murheidenkryynissä - tällä vuosisadalla oikein pärjäillään. Vain yksi nainen, jolla on omia intressejä pelissä, suostuu lähtemään reissuun ja kauhistuu Maan takapajuisuutta. Että täällä on vieläkin autoja, lihansyöntiä ja rahaa: juttuja, jotka omalla planeetalla heitettiin romukoppaan ympäristölle vaarallisina jo vuosisatoja sitten! Ettäkö ihmiset eivät vieläkään itsestäänselvästi pyri rauhaan ja korkeampaan tietoisuuteen?

Myös ihmissuhteet kummastuttavat: miten mies ja nainen eivät vieläkään ole tasa-arvoisia, ja mitä ihmettä on tuo ”seksikkyys”, josta kaikki puhuvat? Miksi vauvoja pidetään yksin sängyissään huutamassa eikä kanneta äidin sylissä? Miksi ihmiset kommunikoivat kömpelösti sanoilla, eivätkä vain yksinkertaisesti lue toistensa energioita? Ja, ennen kaikkea, missä ihmeessä on luonto?

Elokuvan voi katsoa tekstityksillä Youtubesta pätkinä vaikka täältä. Suosittelen!

Vihreän planeetan lapset kommunikoivat telepaattisesti Maassa matkalla olevan äitinsä kanssa elokuvassa La Belle Verte.

Kiitos Richard Scarry!

Koko kesä meni arvaillessa mihin vartensa kohtaan ihka ensimmäistä kertaa viljelemäni maissi tekee tähkän. Omistan peräti viisi eri palstaviljelyn opasta, mutta maissinviljelyä oli kuvitettu kaikissa vain lähiksellä, joka oli otettu valmiista tähkästä. Näin alkeellisia juttuja kuin minne se tähkä sitten tulee ei kehtaa kysyä edes netin puutarhapalstoilla salanimellä. Siispä ei auttanut kuin odotella.

Eräässä vaiheessa kesää näin jotain tähkän tapaista, mutta seuraavana aamuna ”tähkä” oli hajonnut joka puolelle harottavaksi oudoksi töyhdöksi. Päättelin lintujen syöneen tähkäni ja pistin maissit mielessäni kasvimaani (muiden) menetettyjen tapausten joukkoon.

Eräänä päivänä luin kuopukselle Richard Scarryn Iloista autokirjaa ja törmäsin tähän kuvaan:

Heureka! Tumpeloviljelijän päässä alkoi raksuttaa. Possulan mummon maatilan maissit olivat samalla lailla ”linnunsyömiä”, mutta satoa korjattiinkin yllättävästi paljon alempaa. Outoa, etten ollut koskaan rekisteröinyt tätä kuvaa, vaikka luin tätä (tosi puuduttavaa) kirjaa jo neljännelle lapselle. Ryntäsin heti pihalle katsomaan.

Minunkin maisseissanikin oli tähkät! Tosin liian pienet, sillä taimikasvatus tuli tottakai tehtyä liian myöhään. Myönteisesti ajateltuna tässä kuitenkin ikään kuin edistytään, sillä nyt sentään tunnen kyseisen kasvin rakenteen.

Parsakaali oli toinen mysteeri. Se teki valtavat, lehtevät puskat, mutta kaivattua kaalia ei näkynyt missään, kunnes se yhtäkkiä tällä viikolla vain putkahti jostain. Eikä hetkeäkään liian myöhään, sillä yöpakkaset jo alkoivat.

Tässä vaiheessa syksyä pitää todeta Inge Löökin viisaita mummoja myötäillen, että tuotto ei koskaan ollutkaan pääasia. Pääasia oli elää täysillä jokainen ihmettelyn hetki:

”Mummojen mielestä elämästä tulee sitä vaikeampaa, mitä kovemmin vääntää rautakankea. He kyllä kunnioittavat toisten ruusutarhoja, mutta hyväksyvät oman rajallisuutensa. Onni löytyy minän sisältä eikä mistään ulkopuolelta, ei mainosten tai katalogien mallipihoilta.”

Rentoa viikonloppua kaikille ja lämpimästi tervetuloa kaikille uusille lukijoille!