Kirjan nimi ei viittaa riippumattoihin vaan fossiilisista polttoaineista riippumattomaan puutarhanhoitoon. Sellainenkin on mahdollista, ja kirja kertoo konkreettisesti miten. Kaihovaara kirjoittaa heti kirjansa alussa:
En ole taipuvainen uskomaan tuomiopäivän ennustuksiin, mutta tätä kirjaa varten lukemani raportit pysäyttivät. Öljy- maakaasu- ja fosforivarannot ovat käymässä vähiin. Ihan oikeasti. Kun öljy loppuu, nykyisenkaltainen teollinen ruoantuotanto romahtaa.
Öljypiikin lisäksi nyt puhutaan fosforipiikistä. Synkimpien arvioiden lisäksi louhittua fosforia riittää enää noin 50 vuodeksi. Ilman fosforia ei nykyisenkaltaista maanviljelystä voi enää harjoittaa, sillä se on yksi tärkeimmistä lannoitteista aikamme paljon kärsineillä pelloilla. Joillain alueilla maaperä on tehoviljelyn takia jo kärsinyt niin paljon, että edes lannoitus ja keinokastelu eivät saa sitä elpymään. Kaihovaaran mukaan myös kaivannaisten louhiminen, jalostaminen ja kuljetus kuluttavat valtavasti fosiilisia polttoaineita:
Jokaisen kotipuutarhaamme levittämämme lannoitesäkin takana on pitkä ketju rekkoja, koneita ja laitteita.
Eivätkä kemialliset lannoitteet edes tuota hyvälaatuisia satoja; köyhässä maaperässä kasvanut ruoka on ravinneköyhää. Pahimmillaan tehoviljellyt vihannekset ovat Kaihovaaran mukaan: "mineraalilannoitteilla paisutettua kudosta, joka on ravintoarvoiltaan tyhjää täynnä."
Miten tämä kaikki sitten liittyy meidän suomalaisiin pihoihimme? Emmehän me niitä tehoviljele, emmekä käytä pihoillamme"myrkkyjä"? Kaihovaaran kirja avaa silmät tehokkaasti kaikelle sille, mitä meille puutarhaliikkeissä ekologisena ja luonnollisena kaupataan. Tämän kirjan jälkeen en esimerkiksi halua enää ostaa pihalleni turvetta missään muodossa.
Todella toivon, että jokainen luonnonmukaisesta viljelystä kiinnostunut hankkisi itselleen tämän teoksen, siksi en rupea sen sisältöä tässä enempää avaamaan. Täältä löytyy hyvä juttu kirjasta ja rupesinpa kirjan innostamana itse pohtimaan, miten olen onnistunut tähän asti soveltamaan permakulttuurisia periaatteita omalla pihallani.
- lannoitteeni tulee suurelta osin eräältä lähitallilta, lämpökompostoristani sekä lehtikompostista. Jälkimmäinen on, vain osinkin maatuneena, loistavaa pohjaa uusille kohopenkeille. Pidemmälle maatunuttaa lämpökompostorin kompostia levitän viljelyalueet täyteen aina syksyllä kun sato on korjattu.
- kompostoin myös kissan ekopelletit omaan kasaansa. Tämä vaatii pidemmän kompostointiajan syistä joita käsiteltiin aiemmin täällä
- ajan nurmikkoa vain osin, sillä tarvitsen itse keräämiäni pitkiä ruohoja katteeksi ja lannoitteeksi viljelyksille. Olki kun vain peittää, muttei lannoita. Erityisesti tomaatit pitävät ruohosilpusta.
- Pihaltani ei ole kuljetettu pois mitään: kaikki louhitut ja pois kangetut kivet on säilytetty täällä ja niistä on tehty tontille kivimuureja ja kukkapenkkien reunuksia. Tuntuisi ihan hullulta ostaa puutarhaliikkeestä erityisiä koristekiviä
- koska minulla ei ole käytettävissäni jokea tai järveä kasteluun, säästän vesijohtovettä kasvipenkkien kattamisella sekä kastelukannun käytöllä. Olisi tietty helpompaa ruiskuttaa vedet kasvimaalle letkulla tai sadettajalla, mutta vesihävikki on tällöin suuri. Hellepäivän jälkeen kasvikset myös saavat shokkeja liian kylmästä vesijohtovedestä. Seisotan vettä siis ensin kolmessa tynnyrissä ja toisinaan lisään kasteluveteen lannoittavia yrttejä, kuten nokkosta. Vasta yhteen tynnyreistä olen saanut järjestettyä sadeveden keruun.
Permakulttuurin koko idea on lyhyesti se, että jokainen piha tai isompikin maatila rupeaisi pyörittämään itse itseään. Kirjaan haastateltu viljelijä Tuomas Mattila tiivistää:
Permakulttuuri ottaa koko tuotantoketjun, lättää sen jollekin alueelle ja yrittää saada sen koko ketjun toimimaan niin, ettei sieltä tule yhtään käyttämätöntä outputia eli jätettä ja että se ei tarvitsisi yhtään ulkopuolista inputia eli työtä tai resursseja.
Omavaraisguru John Seymour on julistanut, että omavaraisessa huushollissa roska-auton ei ikinä tarvitse käydä, sillä kaikki kiertää talosta puutarhaan ja taas takaisin. Jos puutarha on suunniteltu toimivaksi, se ei tuota jätettä, vaan yhden osan jäte on toisen panos.
Tavallisessa omakotitalossa hullua on esimerkiksi heittää takan tuhkat tuuleen tai kananmunien kuoret roskikseen - ja sitten raahata rautakaupasta kalkkisäkkejä, kun täsmälleen saman kalkin maalleen olisi voinut saada tuhkasta ja kananmunien kuorista. Kaihovaaran kirja antaa lukemattomia tämäntyyppisiä käytännön esimerkkejä. Toivottavasti tämä hieno kirja herättää ja havahduttaa mahdollisimman monet puutarha-ihmiset!
Keräkaalini ovat olleet maassa jo pari viikkoa. Öiksi huputan ne Mehukattipulloilla, joiden pohja on leikattu irti.
Paitsi sinä yhtenä yönä, jolloin unohdin tehdä tämän ja yksi kaaleista kuoli.
Tämän kevään suurin mysteeri on näiden kesäkurpitsojen itämisprosentti: 30 siemenestä vain yksi iti. Siemenet olivat Hyötykasviyhdistyksestä (ja tässä oli kolmea eri kurpitsalajiketta), taimimulta Kekkilältä. Kummassa vika? Ja miksi tämä yksi ainut sitten kukoistaa?
Eräänlaista permakulttuurista kumppanuuslajien rinnakkaineloa tämäkin: lipstikka ja enkeli. Lipstikka on perinteisesti istutettu Suomessa pääoven läheisyyteen, sillä sen uskotaan suojelevan taloa. Samaa virkaa toimittaa enkeli.
