Tenavaterapiaa

Olen aina fanittanut Tenavia ja monistellut parhaita paloja ympärilleni elämänohjeiksi. Kaksi ensimmäistä löytyvät työpaikalta, työpisteeni ilmoitustaululta. Ensimmäinen lohduttaa silloin, kun kamppailee writer´s blockin kanssa (eli aika usein):

Tämä taas auttaa suhteuttamaan asioita silloin, kun saa jutuistaan ikävämpää lukijapalautetta:

Seuraava tuntuu niin kauhistuttavan tutulta, että olen liimannut sen itselleni muistutukseksi kylppärin peiliin. Täydellinen ei tarvitse olla, eikä tehdä kaikkea itse!

Mies kokee tämä itselleen läheiseksi. Se löytyy siksi makuuhuoneen ovesta.

Tehoaakohan Tenavaterapia eläimiin? Tämä on liimattu meillä oven lähelle rohkaisemaan pikku raukkiskoiraamme, jonka vartiointitaidoissa on parantamisen varaa.

Loppuun vielä yksi jääkaapin oven Tenavista kera parin tärkeän jääkaappimagneetin. Tuo I´ve Found Jesus-magneetti on ehdoton lempparini: vastaukset monennäköisiin asioihin tosiaan löytyvät usein lähempää kuin voisi ikinä kuvitella. Oikean yläkulman magneetista löytyy taas vastaus aivan kaikkiin avioliitto-ongelmiin. Jos miehet tämän tajuaisivat, kaikki olisi niin paljon yksinkertaisempaa... (niin, nyt ymmärrätte varmaan senkin, miksi koen tuon kolmannen sarjiksen itselleni läheisimmäksi).

Pieniä hetkiä

Eri ikäisten lasten erot huomaa parhaiten tällaisina aamuina: pienillä on jo kukonlaulun aikaan valmiina nukketeatteriesitys, jonne on valmistettu äidille hienot pääsyliput ja tehty mukava katsomo. "Asiattomilta pääsy kielletty"-ukaasin takana nukkuu seitsemäntoistavuotias.
Pitkään nukkuukin, koska hänhän on tottakai valvonut aamun pikkutunneille.

Lasten huomattava eri-ikäisyys ja erirytmisyys tuntuu rasittavalta esimerkiksi sellaisina aamuina kun kolmevuotias herättää puoli kuudelta ja seitsemäntoistavuotias on pitänyt hakea bileistä samaisena yönä kello kahdelta. Enimmäkseen se on kuitenkin niin rikasta, että tekisi mieli muistiinpanna, kuvata ja videoida joka hetki. Näitä voisi sitten katsella niinä vuosina, kun tämä lapsista tyhjentynyt talo on hiljainen (ja siisti?).

Seitsemäntoistavuotiaan vihdoin herättyä saamme tuotapikaa aikaiseksi kipakan debatin aiheesta Earth Hour (josta 17 vee käyttää nimitystä "Hippie Hour"). Tämä kalkkis on tiukasti sitä mieltä, että kaikenlaisia sähkösäännöstelyjä on oikein hyvä harjoitella, sillä tulevaisuudessa ne tulevat olemaan useamminkin kuin kerran vuodessa toistuvia, eivätkä taatusti enää niin vapaaehtoisiakaan. Meidän huushollissa viikottaiset tai sitäkin useamminkin toistuvat katkokset eivät olisi mikään ongelma. Sekään ei tuntuisi pöllömmältä, että meidän kylällä vähennettäisiin katuvalaistua aikaa (nykyään meillä syttyvät katuvalot kello 5, ja ne sammuvat kello 23). Valoisimpina kuukausina katuvalot voisi sammuttaa pieniltä teiltä kokonaan ja talvellakin tuntia aikaisemmin.

Viikkosiivous tuli äsken tehtyä Manu Chaon musiikin avustuksella ”kunhan vähän pölyä pois jostain” –asenteella. Illalla katsotaan kynttilänvalossa isompien lasten kanssa ihana uusi velhojuttu Merlin.

Koiralla on ollut Tosi Huono Päivä. Aamulla se ehti juuri ja juuri pelastautua taaperon kaataman tuolin alta. Sitten seurasi kynsien leikkuu ja harjaus, ja lopulta se pelätyin ja inhotuin: imurointi. Vähemmästäkin sitä pieni koira vetäytyy keittiön alahyllylle maailmanloppua odottelemaan.

Lasku kevääseen

Kevään viimeinen pulkkamäki omalla pihalla. Vaikka sää vaihtelee oudosti lähes kymmenen minuutin välein sateesta lumisateeseen, siitä paisteeseen ja tänään täälläpäin jopa ukkoseen (!), räystäät tippuvat ja lumi sulaa.

Kasvimaasta ei näy lumikinosten alta vielä vilaustakaan. Tänään se kuitenkin alkaa: sain kaupasta istustusmullan ja viikonloppuna pistän siemenet kasvamaan. Pöydällä odottaa iso kasa kiinnostavia romaaneja. Nelipäiväinen työviikko on maailman paras keksintö!

Näihin uusiin loistokirjoihin (Raimo Flinkin "Ekopuutarhuri" ja Riku Cajanderin "Luontopiha -Ympäristöystävällinen piha ja puutarha" ) palaan perusteellisemmin myöhemmin.

Leppoisaa viikonloppua!

Mitä meistä jää?

Tästä on tullut lempimagneettini. Olokin on tänään just tämmöinen:

Eilen olin katsomassa sairaalassa isää. Tällä kertaa hän näytti hetkittäin muistavan kuka olen. Muuten jutut olivat yhtä erikoisia kuin ennenkin.

Olisi kiva kuulla jotain tieteellistä dataa siitä mitä aivoissa oikein tapahtuu kun ihminen dementoituu. Mitkä asiat unohtuvat ja mitkä taas jäävät? Onko siinä joku logiikka tai peräti systeemi?

Muistan miten myönteinen ja koko ympäristöään valaiseva mummoni oli ihan loppuun saakka, vaikka tosifaktojen suhteen olikin jo ihan kuutamolla. Hänelle viimeiseksi asiaksi mieleen jäivät kiitollisuus kaikesta, se miten hyviä kaikki ihmiset ovat - ja valtava innokkuus lähestyvän kuoleman edessä. Mummolla kun oli jo aiemmin ollut kuolemanrajakokemus, eli häntä ei kuolema peloittanut. Hän oli jo iloisesti luovuttanut, unohtanut onnellisesti kaiken epäolennaisen.

Isä taas vain miettii stressaantuneena ikuisuusprojektejaan (vintin ja asuntovaunun siivoamista), leuhkii juoksevansa "pitkiä lenkkejä" ja jumppaavansa "tuntikausia" (oikeasti on eristyshuoneessa eikä juurikaan pysty kävelemään ilman rollaattoria), hautoo kaunoja, arvottaa sairaanhoitajia ulkonäköjärjestykseen ja miettii vieläkin lihomis-laihtumis-kysymyksiä. Tuomani suklaalevy herättää hänessä joka kerta ihastusta, mutta jo parin palan päästä hän alkaa huolestuneesti miettiä, miten suklaan syöminen ei kyllä tee yhtään hyvää kropalle.

Tuntuu jotenkin masentavalta, että sinänsä monipuolinen ihminen on supistunut näin pinnalliseksi. Siksi mietinkin: jos omakin muistini alkaa jossain vaiheessa mennä (todennäköisyyshän on suuri, sillä olen perinyt joka ainoan isäni terveysvaivan), mitä minusta jää? Mitkä ovat ne viimeiset jutut, mitä ääneen mietin? Toivottavasti en ainakaan laihdutusta. Vai onko dementiassa vain kyse aivorappeumasta, johin ei vaikuta siihen asti eletty elämä mitenkään?

Nyt kun taas työn puolesta luen kaikki aikakauslehdet osuipa silmiini huhtikuun uudesta Sara-lehdestä tämmöinen:

Arvoitukseksi minulle jäi, mikä teki näistä vaatteista (kuvan leninki 269 e) slow-vaatteita. Mahdollisesti se ajatus, että ostamalla yhden näin laadukkaan vaatteen et muka tarvitse muita. Hmm...

Samaisen lehden kansitekstissä omaan liialliseen kunnianhimoonsa herännyt Jari Sarasvuo muuten julisti seuraavaa: "Pieni elämä ei (aina) tarkoita huonoa elämää."

Jep jep.

Tom Hodgkinsonin jalanjäljillä

Nettiin on tullut tänne, vähän lyhennettynä, viime kesänä Meidän Perhe-lehdessä ilmestynyt juttuni. 

Herättikö juttu teissä ajatuksia?

Tämä Lauri Mannermaan ottama kuva on saman jutun kuvituksesta. Ilo oli alkukesällä vielä näin pikkuruinen pentu.