Here comes the sun

Päässä soi tämä. Mahtavaa nähdä pitkästä aikaa maa. Ja tuntea, ja haistaa. Koskeakin.

Käytiin steinerkoulun myyjäisissä vanhoja tuttuja tapaamassa ja värikylläydestä nautiskelemassa. Nautittiin turistifiiliksistä; siitä, että voitiin ensimmäistä kevättä vain olla ja ihailla, ei itse olla talkootyön raskaan raatajina. Joku ahkera oli pitkinä talkootunteina värkännyt hienot kierrätys-ovikranssit. Me saatiin vaan ostaa ne.

Tämä taitaa olla sitä elämän yksinkertaistamista.

Kasvimaa paljastuu lumen alta, taimet venyvät pituutta sisällä. Vielä ei tarvitse huhkia, vaikka mielessä pyörivät jo komposti- ja multalastit, joita kohta pitää kärrätä ja kanniskella. Hyvä viikonloppu.

 

Matkailua ekomaailmoissa

Tässä viikon Selviytyjä:

Tämän Virkkukoukkusen napin ostin joulukuussa Vanhan myyjäisistä. Viikon sisällä se putosi laukustani ja katosi. Lumien sulettua se löytyi pihalta. Hyvin oli rintanappi kestänyt koko talven lumikinoksen alla!

Minulla on ollut onni seurata viime ajat työnkin puolesta sitä kaikkea kiinnostavaa, mitä tapahtuu juuri nyt luomu- ja ekokosmetiikassa. Kyseessä on todella innovatiivinen ala jossa vaikuttaa paljon hienoja, aivan uudenlaiseen eettisyyteen pyrkiviä yrityksiä. Koska lehtemme luomupalsta ilmestyy varsin harvoin, sain pomolta luvan bloggata joskus tännekin ekokosmetiikasta ja muista luomuaiheista. Tänään kävin ekaa kertaa kokeilemassa ekokampaajaa. Bloggaan siitä perusteellisesti myöhemmin, mutta sanottakoon vain, että on ihana fiilis lähteä kampaajalta hiukset hennalta ja yrteiltä (ei siis pahismyrkyiltä) tuoksuen ja siinä tietoisuudessa, että on tehnyt hiuksilleen ja koko keholleen hyvää.

Työhuoneeni ikkunalla lepäilevä buddha muistuttaa minua siitä, että parhaat ideat syntyvät pysähtymällä, hengittelemällä syvään ja kuuntelemalla.

Onnea Martin koululle!

Voi miten iloiseksi tulin, kun luin tämän. Vihdin steinerkoulu on vihdoinkin saanut opetusluvan!

"Me teimme sen!", tekisi mieleni hihkaista, vaikka omat lapsemme eivät enää käykään kyseistä koulua. Silti tuntuu hienolta, että minunkin vähäpätöinen pikku panokseni Martin koulun eteen ei mennyt hukkaan niinä kolmena vuonna, kun lapsemme tätä koulua ja päiväkotia kävivät.

Jokaisen uuden steinerkoulun perustaminen on sen tasoinen urakka, että siitä pitäisi jokaisen vanhemman saada tasavallan presidentin mitali. Täältä voi lukea parin vuoden takaisen tunnelmakuvan siitä, millaista Martin koulun vanhempien elämä on opetusluvattomina vuosina ollut. Kyseessä ei ole ollut mikään pikku sivuharrastus, vaan palkaton kakkostyö. Mahtavaa kuulla, että tilanne nyt helpottuu!

Omat lapseni ovat käyneet sekä Espoon että Vihdin steinerkouluja, ja haluaisin mainostaa Vihdin steinerkoulua parin faktan verran. Vihdin steinerkoulu on Suomen ainoa maalla toimiva kylärakenteessa kiinni oleva steinerkoulu. Ainoa toinen steiner-maalaiskoulu on Sammatin Vapaa kyläkoulu, joka sijaitsee keskellä maaseutua. Tämä taas tarkoittaa vanhemmille koulukuskausrumbaa, sillä yksityiskoulua käyvän lapsen koulumatkojahan kunta ei maksa. Vihdin steinerkoulu sijaitsee taas ihan keskellä kyläämme, kävelymatkan päässä vanhassa meijerissä ja luokat ovat ihan toista kokoa kuin kaupunkien isoissa steinerkouluissa.

Läheisellä kummimaatilalla lapset voivat osallistua maatilan töihin, ja koulun isolla pihalla on laajat hyötykasviviljelmät. Marraskuista Martin päivää vietetään aina kiertämällä kylää lyhtykulkueessa. Kulkue huipentuu rannalle, jonne ritari Martti on tullut lapsia tervehtimään joka vuosi oikealla hevosella ratsastaen. Muitakin merkittäviä tapahtumia, kuten koulun aloitusta on tapana juhlistaa pidemmän kaavan mukaan. Nämä ovat niitä juttuja Martin koulusta, joita omat lapsemme edelleen muistelevat.

Jos jonkun mielenkiinto tästä postauksesta heräsi, ensi lauantaina 9.4. kevätmarkkinoiden aikaan kello 10-14 on loistotilaisuus tulla tutustumaan kouluun. Lisätietoja koulun nettisivuilta.

Kuvassa meidän pikkuneiti steinerpäiväkoti Pikkulyhdyn ajoilta. Puulelut olivat simppeleitä, mutta niillä saatiin aikaan mitä parhaimmat leikit.

Ihan niin steineriksi en hurahtanut, että olisin ruvennut rakentelemaan varsinaisia vuodenaikapöytiä. Vuodenaikahahmot tulivat meidän lapsille kuitenkin niin tärkeiksi, että niitä on edelleen vaihdeltava kuistin ikkunalla, muuten lapsilta tulee heti noottia. Nyt on Räntä-mummon aika.

Luomukauppa, kiusausten keidas

Välillä luomupiireissä iskee dinosarus-olo. Kuten viime viikolla, kun minulle esiteltiin väkisin Ruohonjuuressa "uutuustuote" carobia. Olisi tehnyt mieli alkaa jylistä tätimäisesti, että "kuules tyttö, minä olen syönyt carobia jo silloin kun Sinä et ollut vielä edes syntynyt!".

Muutenkin nykyisen ja entisen luomuhössötyksen ainoa ero tuntuu olevan se, että tänä päivänä siitä on innostunut vähän useampi kuin ennen. Nuoruuden työpaikassani Kasviksen kaupassa intoiltiin jo 80-luvulla ihan samoista tuotteista kuin luomupiireissä nykyään. Terveellisen ruokavalion suosituslinjat olivat jo 80-luvun Voi Hyvin-lehdissä samat kuin esimerkiksi Noora Shinglerin vastailmestyneessä kirjassa nyt ikäänkuin uutuutena esitellään. Tällainen ruokavalio on oikeastaan aika yksinkertainen, periaatteessa halpakin. Mutta siitä voi tehdä halutessaan (lue: langetessaan kauppojen houkutuksiin) myös niin kalliin, että elämäntapa vie konkurssiin.

Olisi metka tietää, löytyykö maksuhäiriöisistä paljonkin ihmisiä, joiden rahaongelmien syy piilee luomuruoan ja luontaistuotteiden ylettömässä shoppailussa (iltalehden otsikkona se hätkähdyttäisi: "Godji-marjat veivät velkahelvettiin"). Aina Ruohojuuressa käydessä mieleen tulee, miten helppoa olisi pistää tuosta vaan pari sataa sileäksi, enkä silläkään saisi hamstrattua kuin pienen osan siitä kaikesta, mitä mieli tekisi.

Koska olen ollut luontaistuotekaupassa töissä lukioikäisestä, luulen tunnistavani sen asiakastyypin, joka tulee hulluksi nimenomaan luomukaupassa, jolla syttyy se tietty shoppailukiilto silmiin. Jonka on ihan pakko saada superkallis vehnänorasmylly vaikkei oikeasti olisi rahaa edes leipään. Ei yhtään hävetä tunnustaa, että taatusti kuulun tähän ryhmään itsekin. Luomushoppailussa on jotain erityisen, hekumallisen tyydyttävää. Hoidathan sillä hyvin konkreettisesti itseäsi ja omaa terveyttäsi - ja olet siihen vielä päälle päätteeksi vielä parempi ihminen; tiedostava, eettisempi kuluttaja.

Pari vuotta sitten innostuin ystäväni (suorastaan uskoontuloa muistuttavan) hurmoksen innoittamana pitämään tämän kuurin. En tiedä nuorruinko kymmenen vuotta, mutta köyhdyin kyllä hurjasti. Metodi kun käsitti kaapillisen verran lisäravinteita, joita kaikkia piti mukamas vedellä. Muuten kuurin peruspalikat olivat aika samanlaiset kuin ruokavaliossani aina on ollut: vähähiilihydraattisuus, maitotuotteiden ja sokerin välttely.

Viime Ruohonjuurireissulla jäin tuijottamaan vegaani-proteiinijauhopussia, joka maksoi yli kuusikymppiä. Ensin en uskonut silmiäni: kuusikymppiä proteiinijauheesta!! Jo seuraavana hetkenä aloin pohtia pitäisikö tämä sittenkin ostaa, kun nyt kerta aloitan aamuni aina smoothiella, johon lisään proteiinijauhetta. Oma jauheeni on maksanut parikymppiä, mikä on sekin jo hirveä hinta - mutta entä jos tämä onkin jotenkin ratkaisevasti parempaa?

Ylpeänä voin kertoa, etten ostanut sitä. Enkä paljon muutakaan. Hei, voin ehkä kohta jo lukea itseni toipuvien luomuaddiktien ryhmään!

Kun tänä aamuna heräsin, keittiön pöydältä löytyi tällainen tulitikuista tehty taideteos. Minusta tuo kettu on erityisen hieno.

Pian taideteoksen luomisen jälkeen pikkuneiti taiteilijatar on löytänyt leikkimeikkinsä pikkuveljen tuhoamana. Sen seurauksena pöydältä löytyi myös tällainen tiedotus.

Itse syyllistä ei lappu hetkauta (ei kai, kun ei osaa lukea) eikä teko kaduta. Valolla on ollut hyvä päivä, koska eräästä unohdetusta laatikosta päälle löytyi isoveljien vanha Tyrannosaurus Rex-huppari.

Joutilaan vanhemman lapsi onkin pinko

Esikoinen kertoilee mielellään kauhujuttuja kavereiden vanhemmista, jotka antavat mukamas hirveitä rangaistuksia elleivät kouluarvosanat ole huipputasoa. Näiden kertomusten jälkeen hän muistaa aina huokaista: - Onneks sä et ole niinkuin ne!

Jostain se urputuksen aihe on meilläkin kuitenkin kaivettava. Eräänä iltana lukiolaisnuorukainen alkoi valittaa, miksi aina hoen hänelle, että ”kyllä se ammattikoulukin on ihan harkitsemisen arvoinen vaihtoehto” tai että ”autonkorjaajilla on muuten aika hyvin töitä”.

- Sä et usko muhun! julisti nuori mies melodramaattisesti. - Sä et yhtään arvosta sitä, miten paljon töitä mä teen koulun eteen! Sä vaan dissaat mua! Usko jo, että mä en halua vaihtaa amikseen, siellä on ihan junttia porukkaa!

Julman ”dissaamiseni” takana oli kyllä hyväntahtoisia syitä: halusin vain osoittaa nuorelle, että hänen ei tarvitse ”tulla miksikään”, vaan hän riittää jo omana itsenään. Halusin tarjota hänelle paineettoman lapsuuden. Kun itselle ei ole koskaan väläytelty mitään muita mahdollisia vaihtoehtoja kuin lukio ja yliopisto, ja kun omaa minää on arvostettu lähinnä suoritusten kautta, haluaisi toki omalle lapselleen itsetunnon, joka ei perustu tekemisiin vaan sellaiseen ajatukseen, että hän on mainio tyyppi vain omana itsenään.

- Mä vaan halusin osoittaa, että arvostan sua muutenkin kuin kouluarvosanojen kautta, yritin selitellä.
- Joo, no jos sitä tota kautta ajattelee..., hän tuumiskeli. Mutta oli edelleen selvästi tyytymätön.

Tässä vaiheessa vanhemmuutta on ainakin oppinut sen, että teet niin tai näin, se on kuitenkin väärin päin. Varmaan kaikesta tästä slow-elämästä on lopulta seurauksena se, että lapsistani tulee kuin tuleekin super-kunnianhimoisia suorittajia. Ellei muusta syystä, niin kapinaksi äidilleen.

Ahkera lukiolaiseni muuttaisi kuulemma kotoa välittömästi jos rupeaisin julkaisemaan hänestä blogissa kuvia, joten tässä sen sijaan tämän kevään taimikasvatuksen alkuhetkiä. Miten nopeasti tomaatintaimien pitäisi muuten itää...?