Ilo riittää

Joku vuosi sitten tein jutun entisestä luokkatoveristani jonka pieni tyttö sairasti leukemiaa. Lapsen sairaus oli uusinut, perhe oli seilannut toivon ja epätoivon aallokossa eestaas jo monta vuotta.

Poikkeuksellisen valoisan perheenäidin tärkein selviytymiskeino pitkässä, tummasävyisessä ja ennustamattomassa elämänjaksossa oli ollut tietoinen ilon hetkiin tarttuminen.Kun oli esimerkiksi tullut päiviä, jolloin lasta ei akuutisti sattunut eivätkä vanhemmatkaan rypeneet epätoivon alhossa, ystäväni pisti sairaalahuoneessa pirskeet pystyyn. Hyvästä hetkestä otettiin kaikki irti.

Juhlan aiheeksi kelpasi se, että sillä hetkellä ei akuutisti sattunut. Että sai olla hetken iloinen.

Tässä perheessä ilon hetkiin takerruttiin, niillä suorastaan mässäiltiin - sillä tiedossa oli, että vastapainona tulossa oli myös synkempiä hetkiä. 

Ajatus tuntui minusta hienolta jo silloin juttua kirjoittaessani. Vaikken silloin oikeasti tajunnut sitä ollenkaan. Jos itse ei ole kokenut vastaavanlaisia surujaksoja, tällainen puhe menee yli samalla tavalla kuin muutkin ylevät "tartu hetkeen"-ideat.

Jos on joutunut olemaan pidempään surun riepoteltavana, alkaa toisella tavalla herätä niihin hetkiin, jolloin tuntuukin tavallisen hyvältä. Alkaa ymmärtää miten mahtava asia on ihan tavallinen olotila, josta suru sillä hetkellä puuttuu.

Tänä vuonna olen ymmärtänyt, että pelkkä ilo on iloinen asia.

Syyslomalla sienestettiin tytön kanssa

ps. Katsokaa miten kaunista! Jos tätä videota näytettäisiin maapallon ulkopuolisille olennoille ne eivät ikinä uskoisi, että samainen ihmislaji kykenee myös kaaokseen ja pahaan.

Kiitos, Anne Fried!

Ystävän kanssa pohdittiin esikuvallisia naisia; kenestä olisi oman elämän idoliksi? Kun mietittiin naisia, joiden oli pitänyt aloittaa alusta monta kertaa, ja jotka olivat silti onnistuneet muuttamaan suuretkin vastoinkäymiset valoisuudeksi, ystävä muisti Anne Friedin.

Olin unohtanut koko Friedin vuosikausiksi, mutta tällä viikolla tulin keskustelumme takia lukeneeksi elämänkertansa Elämän värit, "kakkoselämänkertansa" Lisälehtiä sekä mietekokoelman Anne Friedin ajatuksia.

Erityisesti viimeisimmässä kirjassa tiivistyy Friedin ajatusmaailma, joka on herättävän vastakohtainen tämän hetken minäminä-ajattelulle.

Kyllä elämän tarkoitus on antaa muille, ei vain jäädä pyörimään oman navan ympärille. Kiitos sinne jonnekin, Anne Fried, kun muistutit!

Yleensä ajattelemme vain itseämme: Mitä olen tehnyt, mitä minulle on tapahtunut ja mitä se merkitsee minulle: Kaikki on minä ja minä. Kuitenkin on välttämätöntä sanoa: Nyt en ajattele itseäni vaan koko maailmaa. Suljen pois itseni, keskityn kuuntelemaan hiljaisuutta ja ottamaan vastaan, mitä se antaa, mitä se opettaa ja puhuu.

Mitä voisin tehdä kohdalleni tulevan ihmisen puolesta, että hänen olisi hyvä olla? Jos ajattelisimme enemmän toisten hyvinvointia, elämä olisi paljon parempaa. Kun ajattelemme vain itseämme ja omaa hyvinvointiamme, ei elämä voi olla hyvää.

Hiljaisuus on tila, jossa ihminen voi kuljeskella omassa syvyydessään. Voin olla yksin oman itseni kanssa ja tuntea, kuka olen. Olenko tyytyväinen siihen, mitä olen juuri nyt? Onko jotain sellaista, mitä minun täytyy tehdä voidakseni olla se, joka haluan olla? Olla yksin itsensä kanssa ja ajatella, mitä haluaa olla ja tehdä. 

(Anne Friedin Ajatuksia. Sanat kuin kosketus. toim. Harri Markkula WSOY 1999)
 

ps. Tällaiseen postaukseen ei tietystikään voi sopia musiikiksi mikään muu kuin tämä.

Kasvimaaväsymys

Tässä vaiheessa syksyä tuntuu aina tältä: kunpa tänne tulisi joku enkeli, joku hoitaisi loppuun koko kasvimaahomman. Säilöisi kaiken, muokkaisi maan syyskuntoon (saisipa jostain lainaksi jyrsimen, selkä kun alkaa olla koetuksella), kärräisi kompostorista kompostit kasvimaille, istuttaisi valkosipulit ja muut.... jotta itse ehtisin esim. käydä sienessä.

Mutta nyt tehdään se mihin pystytään, ja enempään ei tarvitse pystyäkään.

Kaikkien puutarhurien kärsineille käsille suosittelen tätä maailman parasta käsivoidetta. Olen ihastunut tähän nyt niin, että ilman en suostu elämään. Kaikki täällä käyneet ystävänikin ovat ostaneet itselleen purtilot heti tätä ihanan tuoksuista voidetta kokeiltuaan. Burt´s Beesistä bloggasin aiemmin täällä.

ps. Vinkki lähetyvän kaamoksen torjuntaan: Bollywood-leffat. Tanssi- ja väriterapiaa! Juonensakin ovat niin älyttömiä, että nämä käyvät myös nauruleffoista.

Tädin sienikoulussa

Tätini (joka hyvin mahdollisesti on koko maailman energisin eläkeläinen) teki kanssani viime viikolla metsäretken. Tällä reissulla täti opetti minulle - aiemmin pelkkiä kanttarelleja ja suppilovahveroita poimineelle - paljon uusia lajeja.

Vaikka tattiaika on jo melkein ohi, herkkutatit ja koivunpunikkitatit ehdin vielä oppia. Lampaankääpiä löysimme paljon, samoin rouskuja. Meidän perheessä sienisalaatteja syö vain minä. Tästä syystä en aiemmin ole innostunut poimimaan karvarouskuja tai haaparouskuja, vaikka niitä kasvaakin meilläpäin tuhottomasti. Monesta lamasta neuvokkaasti selvinnyt tätini antoi kuitenkin hyvän vinkin sen käyttöön. Hyvät lama-ajan lihapullat saa laittamalla pulliin vain kolmasosan lihaa, kolmasosan rouskuja ja kolmasosan perunaa. Sieniä vihaavat lapsetkin tulevat näin syöneeksi niitä ihan tietämättään.

ps. Katsoitteko Maj Lind-pianokilpailuja? Me rakastuimme lasten kanssa ihanan introverttiin voittaja Sergei Redkiniin. Tällaiset vilpittömät "mä vaan soitan"-taiteilijat ovat nykyään harvassa. Paljon enemmän liikenteessä on niitä Suuria Taiteilijaegoja. Kunpa Sergei ei koskaan muuttuisi sellaiseksi!

Erityisesti linkin ensimmäinen video eli Prokoffjevin pianokonsertto kannattaa kuunnella, jos haluaa kokea elämyksen. Meidän lapset tanssivat keskiviikkoiltana läpi koko biisin.

Satoa, sittenkin

Eilen luomupuutarhuri Suvi kävi meillä tsekkaamassa sadon: mikä meni tänä kesänä pieleen, missä taas onnistuttiin? Oli lohduttavaa kuulla kokemuksia isommilta viljelykentiltä; tämä kesä oli tosiaankin aika poikkeuksellinen ja sadot ovat monella jääneet odotettua pienemmiksi.

Mutta nyt, kalkkiviivoilla, minulla on ainakin alkanut puutarhassa uusi kukoistus- ja kasvukausi.Kurpitsoja tulee sittenkin, samoin kasvihuonekurkkuja. Valkosipuleista tuli komeita eikä peliä suinkaan menetetty vaikka unohdin kerätä ne ajallaan; ne kuivuvat vielä. Joka puolelle (jopa pihatammeen) tänä kesänä levinnyt harmaahomekaan ei ole esimerkiksi kurpitsoille mitenkään vaarallinen. Kun homeiset lehdet poistaa kasvi jatkaa hedelmien tekemistä eikä suinkaan kuole kuten luulin.

Kiitos innostavasta iltapäivästä Suville! Suosittelen kaikille kotiviljelijöille ammattilaisten osaamisen käyttöä silloin kun oma sormi menee suuhun. Nyt on pää taas täynnä uusia viljelysuunnitelmia ensi vuodelle, jolloin tottakai teen kaiken paljon paremmin ja osaavammin.

ps. Ylen Sari Valto kävi meillä viime viikolla tekemässä päivitystä projektiini. Juttu on luettavissa täältä.