Ilo riittää

Joku vuosi sitten tein jutun entisestä luokkatoveristani jonka pieni tyttö sairasti leukemiaa. Lapsen sairaus oli uusinut, perhe oli seilannut toivon ja epätoivon aallokossa eestaas jo monta vuotta.

Poikkeuksellisen valoisan perheenäidin tärkein selviytymiskeino pitkässä, tummasävyisessä ja ennustamattomassa elämänjaksossa oli ollut tietoinen ilon hetkiin tarttuminen.Kun oli esimerkiksi tullut päiviä, jolloin lasta ei akuutisti sattunut eivätkä vanhemmatkaan rypeneet epätoivon alhossa, ystäväni pisti sairaalahuoneessa pirskeet pystyyn. Hyvästä hetkestä otettiin kaikki irti.

Juhlan aiheeksi kelpasi se, että sillä hetkellä ei akuutisti sattunut. Että sai olla hetken iloinen.

Tässä perheessä ilon hetkiin takerruttiin, niillä suorastaan mässäiltiin - sillä tiedossa oli, että vastapainona tulossa oli myös synkempiä hetkiä. 

Ajatus tuntui minusta hienolta jo silloin juttua kirjoittaessani. Vaikken silloin oikeasti tajunnut sitä ollenkaan. Jos itse ei ole kokenut vastaavanlaisia surujaksoja, tällainen puhe menee yli samalla tavalla kuin muutkin ylevät "tartu hetkeen"-ideat.

Jos on joutunut olemaan pidempään surun riepoteltavana, alkaa toisella tavalla herätä niihin hetkiin, jolloin tuntuukin tavallisen hyvältä. Alkaa ymmärtää miten mahtava asia on ihan tavallinen olotila, josta suru sillä hetkellä puuttuu.

Tänä vuonna olen ymmärtänyt, että pelkkä ilo on iloinen asia.

Syyslomalla sienestettiin tytön kanssa

ps. Katsokaa miten kaunista! Jos tätä videota näytettäisiin maapallon ulkopuolisille olennoille ne eivät ikinä uskoisi, että samainen ihmislaji kykenee myös kaaokseen ja pahaan.