Kolme vuotta on hyvä ikä. Silloin voi koko-ajan olla joku muu.
Joinain päivinä kolmevuotias on Waltsu. Waltsu on moottoripyörämies, jolla on ”kevari” (samoin, sattumoisin, kuin isoimman veljen samannimisellä ystävällä).
Toisinaan kolmevuotias on Timo. Timo on puuha-Petehahmo joka korjailee ja remontoi vaikuttavan laajan työkalupakkinsa kera. Sitten meillä asuu koira, hevonen ja pari muuta tyyppiä.
Oikein hyvällä tuulella ollessaan kolmevuotiaan hellyys on kiihkeää: ”Sä oot äiti niin kiva, että mä en koskaan pistä sua vankilaan, enkä tapata! ” Kun kolmevuotias on pahalla tuulella, koko talo tärisee.
Tämän lapsen kanssa minulla on ollut kaikkein haastavinta. Jos olisin saanut tämän tyypin sijasta sen tilaukseni mukaisen helpon, hyvin nukkuvan ja rauhaisan vauvan, en olisi ehkä koskaan oppinut sitä itselleni tärkeintä. Sitä, että omalla jaksamisella on rajat. Että itseään pitää kohdella kiltisti. Äidinkin.
Miksiköhän nämä pitää aina oppia vaikeimman kautta? Eikä opiskelu ole vielä ohi. Asiaa pitänee tankata loppuelämä.
Kohta pitäisi rakentaa kasvimaalle linnunpelätin. Sateiden myötä iski niin perusteellinen kesäpassiivisuus, että inspiraatiota voi tähän (kuin muutamaan muuhunkin) projektiin joutua odottelemaan vähän kauemmin.
On viimeinen viikko kesälomaa. Tämän (= huippulyhyen loman) siitä saa, kun downshiftailee kotona melkein kolme vuotta. Väsyttää.
Kiitos ihanasta tekstistä ja onnea 3 vuotiaalle. Minä olen tullut siihen lopputulokseen, että asioita pitää oppia vaikean kautta. Ihminen on sen verran kovapäinen otus. Tai ehkä puhun vain itsestäni =)
VastaaPoistaIhanaa kesää Marikka!
Kiitos kommentista ja linkkauksesta Elisa! Kyllä, AIKUINEN on sen verran kovapäinen otus, että tarvitsee opettajaksi juuri lapsen.:) Tästä postauksesta onkin vierähtänyt sen verran aikaa, että tällä viikolla pojan nimi onkin muuten jo Mika...
VastaaPoista