Suuri osa kavereista suositteli etten mene. Että katuisin karvaasti. Televisio kun on julma väline, jossa mokaaminen käy helposti ja jää i k u i s i k s i ajoiksi ihmisten mieleen (vähän niin kuin edellisen kirjoitukseni netti). Mailasin ainoalle tuntemalleni henkilölle, joka oli vastaavanlaisessa ohjelmassa käynyt puhumassa hyvinkin henkilökohtaisista asioista - paljon vaikeammista kuin ne, joista minua pyydettiin puhumaan.
Kaduttiko häntä? Oliko elämä nyt pilalla? Näin hän vastasi:
Ohjelmassa reilusti kerroin että tässä olen keskeneräinen - ja keskeneräisenä ei tarvitse yrittää näyttää, suorittaa ja lunastaa arvoaan samalla tavalla kuin olen koko ikäni tehnyt. Se on ihanaa!
Mietin etukäteen ammatillista uskottavuuttakin. Kissanviikset. Ei ole tuottanut mitään ongelmia. Olisiko niin, että astelin läpi sen ennakkoon pelkäämäni häpeäkylvyn ja totesin sen jälkeen, että tätähän tämä on koko maailma ja kanssaihmisten elämä täynnä?
Ihanaa saada olla minä itse, tällaisena kuin olen.
Tämä sähköposti tietysti ratkaisi asian. Lämmin kiitos sen rohkealle lähettäjälle!
Täytin juuri 42 vuotta. Nuorempana kuvittelin, että tässä iässä olisin perillä. Vaan kuinka ollakaan, olen edelleen kesken. Alkaa entistä enemmän tuntua siltä, että elämä ei ehkä olekaan ongelma, joka olisi hienosti ratkaistava. Se on joukko hetkiä ja kohtaamisia. Niissä voikin olla kesken.
Keskeneräisenä on hyvä soudella lähijärvellä ja kuunnella haikaroita.
Hyvä kirjoitus ja lohduttava! Keskeneräisyys kuuluu elämään ja silti elämä voi olla täysipainosta ja hyvää.
VastaaPoistasiitä vaan Marikka. Sinulla on paljon tärkeää sanottavaa, ja se on se tärkein juttu tässä. Olen itse ollut monta kertaa radiossa ja televisiossa työni puolesta ja oppinut sitä kautta, että suurimmassa osassa tapauksista panokset ovat paljon pienemmät kuin etukäteen kuvittelee. Elämään jää yleensä nimenomaan se hyvä ja tärkeä jos mikään.
VastaaPoistaNaiset tuntuvat muuten suhtautuvan omaan asiantuntemukseen paljon miehiä kriittisemmin. Olen kuullut tämän havainnon useammaltakin alan ihmiseltä.
Vilma
Kiitos taas herättelevästä postauksesta. Nimenomaan on tärkeää (ja vapauttavaa) ymmärtää, miten keskeneräisiä me ihmiset olemme ja SAAMME olla.
VastaaPoistaEhkä muut ovat meitä kohtaan armollisempia kuin mitä itse olemme itseämme kohtaan? Vaikka jonkin hölmön virheen esimerkiksi tuossa telkkariohjelmassa tekisitkin, muut tuskin jäisivät elämään sitä, se elämään jääminen on vain oman muistisi varainen asia... kuvittelisin näin...
Tuli tästä mieleen sekin, miten me ihmiset suoritamme elämäämme. EI uskalleta ottaa mitään riskiä, mikä rikkoisi täydellisenä kaarena piirtyvän elämämme teoista ja ratkaisuista muodostuvan jäljen.
Tätä olen paljon pohtinut mm sen yhteydessä, kun olen miettinyt uusien opiskelujen aloittamista. Että tässä iässä pitäisi osata tehdä Ne Oikeat Ratkaisut, valita oikeat aineopintoyhdistelmät ja oikea opiskelupaikka, jotta opinnoista olisi jotain hyötyä eli pääsisi päämäärään, mikä on tulevaisuudessa uusi työmaailma ja uudet mielekkäät työtehtävät, joissa voisi hyödyntää myös elämänkokemusta. Ja tämä estää minua etenemästä asian suhteen... "oikea" ratkaisu olisi kai opiskella sitä, mikä kiinnostaa, mikä vetää puoleensa ja ihan oman tiedonjanon tyydyttäminen ja oman toimintakyvyn varustaminen uuden tiedon avulla.
-junika-
Tärkeää asiaa, joita ajatuksia tulisi kaikin eri keinoin saada eteenpäin. Näkökohtia ihmisen oikeudesta elämänmakuiseen ja ihmisenkokoiseen elämään - nykyisen hektisen ja monesti hyvin tuottamattoman oravanpyöräelämän asemesta...
VastaaPoistaTuttuja ajatuksia nuo, mitä tv-esiintymisen ajatus sinussa ensimmäiseksi herätti. Itsekin olen paininut noiden "jos teen sitä tai tätä, sanon niin tai näin, kirjoitan siitä tai tästä, niin maine menee ja kaikki on ikuisesti pilalla" -pelkojen kanssa, mutta lopulta olen aina lohduttautunut sillä, että loppujen lopuksi ketään ei kiinnosta. :) Tämä nyt ei tietysti ole ihan sovellettavissa sinuun, koska sanottavasi kiinnostaa varmasti tosi monia, ja nimenomaan sanomasi omana itsenäsi, keskeneräisten ihmisten ja pienen elämän sanansaattajana. Hienoa että menet, et varmasti kadu!
VastaaPoistaKiitos kommenteista! Blogger ei edelleenkään anna minun kommentoida muuta kuin anonyyminä, ja harvoin silloinkaan. Teknistä tukea, help...? :)
VastaaPoistaMarikka
Auttaisiko se, että tää kommenttiosio tulisi sellaiseen popup-ruutuun? Löytynee jostain blogin asetuksista... En tiedä siis, onko tästä apua. Muistelen vaan lukeneeni jostain toisesta blogista, että tämän asetuksen muuttaminen olisi korjannut jotain kommentoinnin jättämiseen liittyvää ongelmaa.
VastaaPoista-junika-