Sipulikupolien kultaajana

Mies alkoi, kirkostaeroamisbuumin innoittamana, laskemaan miten paljon säästäisimme jos eroaisimme kirkosta. Me säästäisimme luterilaisiakin enemmän, kuulummehan ortodoksiseen kirkkoon, jonka kirkollisvero on vielä korkeampi.

Kaikki lapsemme ovat jo kastettuja, ortodoksiset häät kruunauksineen kaikkineen vietimme jo vuonna 1990 – mistä me aikuiset enää maksamme? Jonkun kirkon kupolien kultauksestako?

Ei sekään ihan turha syy ole. Kauhea on ajatuskin, että maailmassa olisi esimerkiksi vain kauppakeskuksia eikä yhtään pyhyydelle omistettuja tiloja. Ja ortodoksiset kirkot ovat, ainakin minusta, pyhistä tiloista huikeimpia, ohittaen kauneudessaan jopa minareetit.

Kyseenalaistetaan silti. Mitä vastinetta me tarkkaan ottaen saamme kirkollisverosta itsellemme nykyisinä passiiviortodokseina?

Maallemuuton myötä yhteys omaan seurakuntaan (poikkeuksellisen suvaitsevaiseen ja muutenkin mukavaan) katkesi. Lähin uusi seurakunta on kaukana emmekä ole tunteneet sitä omaksemme. Pari kertaa vuodessa,  jouluna ja pääsiäisenä, ajamme pidemmän matkan siihen entiseen seurakuntaan. Maailman viisain vanha rippi-isäni jäi hänkin matkojen taakse, eli koko ripittäytymisperinnekin on katkennut. Vaikka keskustelut olivatkin aina terapeuttisia ja opettavaisia (ja huom. hyvin halpoja, vaikka laskisikin mukaan kirkollisveron… jos vaikkapa vertaa mihin tahansa New Age-konsultaatioon, josta saa aina maksaa itsensä kipeäksi), olen kokonaan etääntynyt sellaisesta ajatuksesta, että minun pitäisi pyytää Jumalalta anteeksi jonkun viranhaltijan kautta. Muutenkin omaan henkiseen ajatteluun on vaikea enää mahduttaa mitään suorittamis-tuomitsemiskuviota.

Seurakunnallisuutta – jos sillä tarkoitetaan esimerkiksi erilaisia kerhoja ja kirkkokahveja – en enää erakkona kaipaa. Ortodoksinen uskonnonopetus on monissa kouluissa kauhistuttavan jälkeenjäänyttä kun vertaa luterilaiseen uskonnonopetukseen tai elämänkatsomustietoon. Arvelisin ainakin omien lasteni saavan paljon enemmän irti elämänkatsomustiedon tunnista kuin jälleen yhdestä tunnista, jossa väritetään ikoninkuvaa.

Entä voinko seisoa ortodoksisen kirkon julistaman opin takana – siis joka pikku pykälän? No en todellakaan, lähtien jo uskontoni nimestä (ortodoksinen = oikeauskoinen), koska en usko oikeisiin tai vääriin uskoihin. Mutta se, mihin aikoinaan ortodoksisessa kirkossa parikymppisenä miellyin oli sen nöyrä ja suvaitsevainen henki. Ortodoksinen kirkko ei ihan samalla vimmalla kuin moni muu paukuta ihmistä päähän Raamatulla, eikä muutenkaan röyhistele tietävänsä lopullista totuutta mistään.

”En tiedä” on ilahduttavan usein kuultu lause jopa pappien suusta. Keskustelua nykymaailman ajankohtaisista kysymyksistä (homouteen asti ei olla vielä edes päästy, eikä oikeastaan naispappeuteenkaan) käydään niin savolais-slaavilaisilla kiemuroilla, ettei siitä ota selvää Erkkikään. Mutta kirkossa on aina jätetty tilaa enkeleille, ihmeille, pyhimyksille, mysteereille sekä kaikenlaisille originelleille tyypeille, kuten Kristuksen tähden houkille  (tämä erityisesti Venäjällä suosittu vallitsevan järjestyksen kyseenalaistaja voisi muuten olla kaikkien itsensä irti oravanpyörästä tempaisseiden nimikkopyhä).

Tänä päivänä olen kuin ne salahörhöt luontouskovaiset mummot Vienan karjalan peräkylissä, jotka papin (harvoin) käydessä ovat kunnon ortodokseja – mutta jotka sitten kuitenkin papin poistuttua kylästään uskovat täsmälleen mihin lystäävät. Esimerkiksi metsään. Tai vaikka intuitioon.

Hörhönäkökulmasta on oikeastaan se ja sama, jos joku hullu ortodoksi jossain suurkaupungissa sanoo jotain älytöntä (aika usein muuten sanookin, onhan kirkkokunnan jäsenmäärä sentään 220 miljoonaa, eli siihen mahtuu monenlaista vipeltäjää). En siltikään kiirehdi painamaan Eroa kirkosta-palvelun painiketta. Passiivinen ulkojäsenyys sopii minulle hyvin.

Meidän perheen lapset muuten mieltävät kirkot eräänlaisiksi uskomisen harjoittelupaikoiksi. Heidän mielestään kirkoissa käyvät harjoittelemassa uskomista sellaiset ihmiset, jotka ”ei vielä älyä, että Jumala on joka puolella”. Lapsille kaikki henkisyyteen liittyvä tuntuu muutenkin olevan aivan uudella tavalla itsestänselvää. Me vanhemmat tarvitsimme itsellemme turvarakenteiksi ja kainalosauvoiksi vielä yhteisöjä, rituaaleja ja dogmeja, mutta tarvitsevatko niitä enää tulevaisuuden aikuiset? Aika näyttää.

Ai niin, mutta miksi itse kuitenkin haluan pysyä ortodoksina? Tietysti siksi, että saan itselleni ortodoksiset hautajaiset. Sen kauniimpaa, hoitavampaa ja syvällisempää lähtötilaisuutta tästä elämästä eteenpäin ei ole minun mielestäni toistaiseksi vielä keksitty yhdenkään kuppikunnan piirissä.

Maria Magdalena on sekä tyttären että minun suojeluspyhä. Magdalena-ikoneita ja kuvia on tullut keräiltyä pitkin maailmaa.

 

Esikoisen kanssa pääsiäisyön palveluksessa keväällä 1996.



Juuri nyt olen onnellinen

Viime vuonna kun minulla oli vaikeaa ystäväni antoi hyvän ohjeen: vaikeina aikoina kannattaa riippua hyvissä hetkissä aivan erityisellä päätöksellä. Hyvistä hetkistä pitää nauttia tietoisesti. Niitä pitää juhlia, niistä pitää tiristää irti jokainen onnen murunen.

Tämän ystävän kohdalla tiesin, ettei kyse ollut ulkoa opetellusta neuvosta, vaan harvinaisen tiukassa paikassa omaksutusta elämänasenteesta. Hän kun oli kolme ja puoli pitkää vuotta seurannut oman pikku tyttärensä taistelua syöpää vastaan.

Urhoollinen pikku potilas oli opettanut ystävälleni hetkessä elämisen taidon konkreettisemmin kuin yksikään Eckhart Tollen opas. Kun eletään niinkin pitkän ja ennustamattoman taudin kuin syövän ehdoilla, ei elämään voi ottaa sellaista asennetta, että ilon hetkiä on luvassa vasta parantumisen jälkeen.

Onni on löydettävä juuri nyt, tästä hetkestä. Tai viimeistään heti seuraavasta hetkestä, joka ei ole suorastaan sietämätön.

Näin hienosti  ystäväni kirjoittaa Suomen syöpäsairaiden lasten hyväksi julkaistavassa Sylva-lehdessä:

Silloin kun asiat ovat hyvin, on aika iloita ja silloin, kun on huono olla tai itkun aika, on aika itkeä. On turha suunnitella huomista, sillä se ei ole vielä täällä, eikä tässä elämäntilanteessa muutenkaan tiedä, missä olemme huomenna.

Aika tuntuu aivan kuin hidastuvan jollakin tavalla, ja jokainen päivä eletään uudella tavalla vain ja ainoastaan tässä hetkessä. Juuri nyt olen onnellinen ja kiitollinen elämästä!

Hyvään hetkeen tarttumisen mallia näyttää seuraavissa kuvissa kuopuksemme, joka kaikkien lasten tavoin on samaisen elämänasenteen ekspertti. Kun postilaatikosta putkahti uhkaavasti lähestyvän joulukauden ensimäinen leluluettelo, mitä teki lapsi? Alkoi vängätä itselleen tyytymättömänä leluja, jotta voisi - ne saatuaan - olla onnellinen ”sitten joskus”?

Ei, hän alkoi saman tien sommitella kuvaston leluista omia lauluja. Harmi ettei tullut otettua äänitallennetta, sillä erityisesti rekkalaulut murinoineen olivat aika hurjia!

ps. Olipa ihanaa lukea tämä arvostelu Hidasta elämää-sivustolta. Ihan parasta palautetta kirjailijalle on kuulla, että on pystynyt oikeasti tarjoamaan vertaistukea ja ratkaisuja:

http://hidastaelamaa.fi/2010/10/ai-enko-olekaan-ainoa-joka-ei-pysty-tahan-kaikkeen/

No nyt on kettuja!

Blogin pitämisen suurin ilo on samanhenkisten löytäminen. Etenkin näin maalla asuvana puolierakkona on ollut mahtavaa verkostoitua muiden oravanpyörää maalle paenneiden kanssa ja lukea heidän arjestaan. Eräs näistä uusista tuttavuuksista löytyi Pellon pientareella -blogista.

Olen jo pidempään ihaillut blogin sisällön lisäksi sen raikasta ulkonäköä, joka tuntui omanhenkiseltä. Luettuani kirjoituksen siitä, miten tämän blogin pitäjä teki Irti oravanpyörästä -kirjan kirjoittajalle Kaarina Davisille kotisivut, rohkaistuin kyselemään josko Pellon pientareen emäntä haluaisi avittaa minuakin oman blogini uudistamisessa. Pitäisihän kirjailijan sivuilta löytyä edes vähän taustatietoa kirjailijasta ja kirjastakin. Vielä mahtavampaa, jos sivut olisivat omannäköiset ja ainutlaatuiset.

Itsehän olen aivan toivoton tekninen tumpelo, jolle oli haaste saada löydettyä edes lukemiskelpoinen fontti. Hieman edistyttäni osasin hakea valmiita taustakuvia, mutta suomalaistyyppisten maisemien löytäminen olikin oma haasteensa. Tämän vuoksi blogissani oli pitkään sama tylsä amerikkalaisen maissipellon kuva kuin tuhansilla muillakin.

Mutta ei ole enää. Nyt blogi näyttää siltä kuin pitääkin, koska Pellon pientareen Kengu-tuotanto uudisti nämä sivut. Oli tosi helppoa ja mutkatonta olla yhteistyössä toisen slow-ihmisen kanssa, joka ymmärsi puolesta sanasta mitä sivulle pitäisi saada ja miksi. Ja joka ei esimerkiksi kummastellut sitä, miksi blogissa pitää ehdottomasti näkyä voimaeläimeni kettu.Tai mielummin useampikin!

Kengu on tehnyt myös maamaa.fi-verkkokaupan ja toteuttaa kaikenlaisia projekteja verkkopalveluista, verkkokaupoista ja blogeista graafiseen suunnitteluun, konsultointiin, tekstien tuottamiseen. Kysykää vain mitä tämä yli kymmenen vuotta IT-alalla ollut emäntä ei osaisi!

Voin lämpimästi suositella Kengua kaikille, myös niille, jotka haluavat nettijuttuihinsa katu-uskottavuuden sijasta maalais-uskottavuutta tai slow-henkeä.

Lipsahduksia

Taas tein sen. Menin mukaan kuoroprojektiin vain sen takia, etten pystynyt vastustamaan ihanaa teosta. Seuraava repsahdus tapahtui jo viikkoa myöhemmin. Ilmoittauduimme tyttären kanssa innokkaiksi osallistujiksi tanssikoulumme tämän vuoden produktioon. Vasta jälkeenpäin tuli mietittyä tanssiteoksen ajankohtaa. Sehän on juuri samaan aikaan kun palaan töihin. Typerin mahdollinen hetki täyttää viikonloputkin.

Nytkään ei oikeastaan ehtisi lauleskella. Juttudeadlineja pukkaa ja muutakin touhua riittää.

Mitä näissä tilanteissa oikein tapahtuu? Miksi sanon automaattisesti kyllä, vaikka kannattaisi mielummin ensin tarkkaan laskeskella? Automaatio tulee siitä vanhasta muistikuvasta, että kaikki nämä tekemiset ovat vaan tosi lystiä puuhaa. Analyyttisemmin voisi todeta, että kivastihan ne myös pönkittävät sitä omaa vanhaa suorittajaminää. Se aina kummasti buukkaamishetkellä unohtuu, että sitten stressaantuneena, aikataulu täyteen pakattuna, arki ei enää olekaan kivaa.

Maailmassa on niin paljon kaikkea, mihin tekisi mieli osallistua. Ainakin omassa mielessäni pyörii pitkä lista kaikesta siitä, mitä haluaisin tehdä. Haluaisin tanssia ja laulaa paljon enemmän. Haluaisin viettää aikaa Valamossa ja matkustella rajantakaisessa Karjalassa. Haluaisin maalata tauluja useammin kuin kerran vuodessa. Joku harrastajateatteri- tai oopperaporukka olisi kiva. Haluaisin todella oppia raksahommia ja rakentaa vihdoin loppuun tämän talon. Tai edes tapetoida tyttöni nukkekodin, mitä hän on kärsivällisesti anonut jo monta vuotta. Haluaisin myös - nyt kun lasten vuosikausien valvottaminen on ohi – vihdoin nukkua. Niin, ja kirjoittaa lisää kirjoja.

Työ-elämä ei ole ainut alue, missä itsensä voi väsyttää. Oma ongelmani on, kuten näkyy, pikemminkin ”vapaa”-aika.

En usko, että nopeaa elämäntapaa voi hidastaa pelkällä päätöksellä. Ei ole olemassa mitään helppoa kikkaa, millä nopean elämän saisi muutetuksi hitaaksi, sillä puuhien haalimiseen tottuneen toinen käsi yleensä jo täyttää kalenteria kun toinen on muka raivaaavinaan sitä tyhjemmäksi.

Nopeuteen addiktoituneen kannattaa kysyä itseltään yksi hyvä kysymys: miksi minä toimin näin??? – ja sen jälkeen uskaltautua katsomaan itseään rehellisesti. Prosessi, joka tästä käynnistyy onkin sitten usein piinallisen pitkä ja hidas. Siis juuri vastakkainen kuin nopeiden elämysten etsintä.

Itse olen kolme vuotta omistautunut hitaamman elämäntavan opettelulle. Silti koen olevani vasta alussa.

Tähän kuoroproggikseen nyt kuitenkin menen. Kuten ystäväni ovelasti perusteli: ”sehän on varsinaista slow-musaa”. Tervetuloa siis slow-musiikista nauttimaan kaikki Someron suunnalla liikkuvat nyt sunnuntaina kello 18 Someron kirkkoon Hilarius Ensemblen Fauren Requiemin esitykseen. Sama teos samalla porukalla Klaukkalan kirkossa 7.11.

Leppoisaa viikonloppua!

Slow-kylässä

Harmillista, että kansainvälinen Citta Slow-liike keskittyy vain kaupunkeihin. Oma Vihdin kirkonkyläni voittaisi cittaslow-kaupungit hitaudessa koska vain.

Entisen stadilaisen näkökulmasta täällä on epätodellisen hidasta. Kylän raitilla ei väkeä juurikaan liikuskele kuin kerran vuodessa, keskiaikaisten Wuosisatamarkkinoiden aikaan (niiden teema, kestävä kehitys, oli tänä vuonna juuri citta slow-ideologian mukainen). Kylässämme ei ole yhtäkään hypermarkettia, on vain kaksi kauppaa, yksi kirjakauppa, paljon kukkakauppoja, kirkko ja hautuumaa (kolme viimeistä liittyvätkin toiminnoiltaan luontevasti yhteen). Luovaa toimintaa on taideateljeissa, sepän pajassa sekä erään luovan porukan perustamassa käsityöläiskeskus Käpykylässä. Eräs Käpykylän väen innovaatioista, Valituskoppi, pääsi taannoin valtakunnallisiin uutisiin. Kylämme steinerkoulu (hidasta koulutustakin siis löytyy) pyörittää hienoa luomupuotia ja järjestää suuremmoisia myyjäisiä.

Kaupunkilaisena oli totuttelemista siihen, että kaikki tietävät tekemiseni melkeinpä jo silloin, kun ne ovat itsellä vasta suunnitteluvaiheessa. Mutta nyt, neljän vuoden asumisen jälkeen, tuntuu jo tosi viihtyisältä mennä vaikkapa zumbatunnille, jossa tuntee joka naaman: tuossapa näkyy taas olevan kaupan kassa, lasten opettaja, neuvolantäti tai naapurin äitikaveri. Pienessä kylässä, jossa jumpatkin hikoillaan yhdessä, ei kukaan voi ruveta kauheasti tärkeilemään.

Siirilän tunnelmallisessa vanhassa hirsitalossa toimiva aikuisbalettiryhmämme on pysynyt koossa jo monta vuotta. Himosuorittajan vauhdilla eletyn balettinuoruuden jälkeen on uudenlaista tanssia balettia hitaammalla otteella varsinaisessa slow-ympäristössä. Jalka ei enää nouse yhtä korkealle kuin ennen, mutta näin nelikymppisenä sitä on kiitollinen pienestä. Vaikkapa piruetista, jossa ei kaadu suorastaan rähmälleen. Sitäpaitsi harjoituksia tehdessä voi katsella ikkunasta lumoavan kaunista järvinäkymää.

No, oikeastaan ei kylämme mitään slow-prenikoita tarvitse. Arvonimihän voisi tuoda tänne vain turhaa turistihälinää ja vilskettä. Semmoista me slow-tyypit emme ollenkaan kaipaa.



Kylänraitti on hiljainen.





Kukkakauppa ja kirjakauppa. Muttei edelleenkään ristin sielua.



Siirilän taidetalossa tanssivat niin isot kuin pienet. Samoissa tiloissa toimii myös kuvataidekoulu.



Pienet olivat ilot myös Wuosisatamarkkinoilla: kotieläinpihalta oli tuotu ihka elävä lammas!