Buddhan hymy

19-vuotias esikoiseni palasi maanantaina takaisin Aasian reissultaan. Poika reppureissaili pari kuukautta Thaimaassa, Laosissa ja Kambodzassa.

Pelästyin todella kun näin hänet lentokentällä. Entisellä myrtsillä oli kasvoillaan valaistuneen oloinen kestohymy.

Ensimmäinen ajatukseni äitinä oli: apua, nyt se on siis alkanut käyttää huumeita! Ja heti seuraava: tai sitten se on liittynyt johonkin kiihkomieliseen uskonlahkoon?

Suomalainen äiti näet huolestuu todella, jos lapsi alkaa yhtäkkiä hymyillä. Sehän nyt on ihan sekopäistä.

Autossa poika intoili matkastaan ja hymyn syykin selvisi: hän nyt oli vaan oleillut kaksi kuukautta kulttuureissa, joissa kaikki hymyilevät toisilleen 24/7. Hymyily tarttuu.

- Kukaan siellä ei rähjää, ei puhu toiselle epäkunnioittavasti eikä stressaa mistään, poika selosti. - Siellä kaikki vain makailevat vuorokauden ympäri riippumatoissa ja chillailevat. Jos menet ravintolaan ja haluat tilata jotain syötävää, sun pitää ensin herättää riippumatoissa nukkuva henkilökunta. Jos haluat mennä tuk tukin kyytiin sun pitää ensin ravistella ja tökkiä riippumattoa, jossa kuski nukkuu.

Latoessamme pojan kanssa eilen polttopuita kuistille hyisessä säässä poika puuskahti:
- Eipä tarvittu kuin kolme päivää Suomessa niin johan multakin on hymy hyytynyt. Mutta edelleen ajattelin olla ihmisille kohtelias. Ennen en edes kiittänyt kaupan kassoja.

Aasian tuliaisina minulla on nyt täällä käytöstäni monitoroimassa tyyppi, joka ei suostu edes vastaamaan minulle, jos äänensävyni ei ole rauhallinen ja kunnioittava. En voi enää puhua omassa kodissani normaalilla... ööö.. tempperamenttisella tyylilläni. Se näet olisi ragettamista, sitä tulisi huonot vibat.

Koska olen riippuvainen pojan avusta esim. auton, lumitöiden ja tietokoneongelmien suhteen ei siis auta kuin omaksua uusi, aasialaistyyppinen huippuhillitty, ylikohtelias käyttäytymistyyli. Ja hymyillä vähän enemmän, vaikka lumimyrsky kuinka potuttaisi.

Lapset kasvattavat vanhempiaan. Sananmukaisesti.

ps. Täältä löytyy aiheeseen liittyvä legendaarinen hyvän mielen pätkä.

Valoa kaamoksessa

Kirjan kirjoitustyö pääsi, pienen lamautumistauon jälkeen, uuteen vauhtiin. Valoa tulvii elämään muutenkin. Olen pähkäillyt taas kerran uuden, terävälinjaisemman blogin avaamista ja tämän poistamista, mutta tullut jälleen siihen samaan tulokseen, että pysyköön vain tämmöisenä sekametelisoppana.

Lähiaikoina säästän korkealentoisemmat juttuni kirjaan ja keskityn täällä vaihteeksi tuote- ja kirja-arvioihin, sillä niitä täällä on jo pidempään odottanut iso pino.

Ostin kaksi uutta päiväkirjaa. Niiden kannet lupaavat parempia aikoja.

ps. Kuuma joululahjavinkki kaikkien pikkutyttöjen vanhemmille. Juostuani tämän pikkujannun perässä koko viime kesän en ihmettele ollenkaan tyypin ympärille syntynyttä valtavaa ilmiötä. Kyse ei ole vain musiikillisesta lahjakkuudesta tai karismasta, vaan siitä, että koko jäbä liitelee niinsanoakseni aivan toisella levelillä kuin me muut. Robinin syvin olemus on minusta saatu hienosti vangittua tälle uunituoreelle videolle.
Jos tästä valon lapsesta ei tule hyvälle tuulelle, sitten ei kai mistään?

Valkosipulitkin vielä

Tulipas vielä kerran lauhaa ja pääsin istuttamaan valkosipulit.

Haravoin syksyn lehdet ja kaiken muun jäljelle jääneen vihermatskun penkkien katteeksi. Viimeisen Pähkylä- lehden pääkirjoitus viritti syystunnelmiin:

Peittoa päälle ja lepoon on hyvä resepti niin puutarhurille kuin puutarhallekin. Sateisena syksynä kannattaa ottaa joogamatto esiin kaapista ja aloittaa meditaatio, kynttilöiden poltto ja sukan neulominen. Puutarhan lepoon saattaminen sen jälkeen, kun kaikki tyhjät raot on tilkitty kukkasipulein ja valkosipulit ovat maassa, on ihana tunne. Talven tarkoitus taitaa olla antaa puutarhurille lepotauko. Maa lepää olkikatteen alla, ja puutarhuri lukee kirjoja villahuopaan kääriytyneenä seuraavasta kasvukaudesta haaveillen.

Tämä laulu on soinut päässä jo monta viikkoa. Ehkä siksi kun minullakin on tärkeä ihminen (esikoinen) siellä kaukana Aasiassa. Päivät valuvat, odotellessa.

Muhkuraista

Sain ihmeellisesti otettua itseäni niskasta kiinni ja tehtyä pihahommat valmiiksi torstaina, juuri ennenkuin ensilumi satoi perjantaina.

Laitoin kasvimaat kuntoon ja nostin puolet maa-artisokista. Puolet jäivät keväälle. Valkosipulin olen unohtanut istuttaa, mutta ensi viikoksi on luvattu lauhaa eli mahdollisesti vielä ehtii...

Maa-artisokkien peseminen ja kuorinta taitaa olla puuduttavimpia hommia koko maapallolla. Ne muhkurat!

Tällä viikolla minulla on ollut uusintaluvussa tämä kirja, jota parisuhdeoppaan sijasta voi todellakin nimittää elämäntaito-oppaaksi. Tämä syvästi humanistinen kirja ei tuomitse hulluimpiakaan parisuhteita ja yritä palauttaa niitä Väestöliiton parisuhde-asiantuntijakunnan suositusten mukaiseen järjestykseen, vaan suhtautuu jopa Matin ja Mervin tarinaan ymmärryksellä, armolla, rakkaudella ja haikeudella.

Inhimillisyydellä.

Rainer Maria Rilken sanoissa on mietittävää: "Tehtäväsi on rakastaa sitä, mitä et ymmärrä." Pahaa ja tuskaa ei pidä hyväksyä, mutta se, että voi kuitenkin rakastaa sitä, että hänessä, minussa, meissä on jotain, joka vain oli näin kummallista ja johti nyt tähän, antaa rauhan. Ei tarvitse taistella! Ei tarvitse väkipakolla mahtaa yhtään mitään. Ei tarvitse ottaa selvää, ratkaista arvoitusta, löytää siitä järkeä jota ei ennenkään ole löydetty.


ps. Georges Brassensin tunnetuksi tekemä kappale Il n´y a pas d´amour heureux  (Ei ole onnellisia rakkauksia) ranskalaisen naisen ja afrikkalaisen miehen tulkitsemana. Vaikuttavia molemmat.

Ilo riittää

Joku vuosi sitten tein jutun entisestä luokkatoveristani jonka pieni tyttö sairasti leukemiaa. Lapsen sairaus oli uusinut, perhe oli seilannut toivon ja epätoivon aallokossa eestaas jo monta vuotta.

Poikkeuksellisen valoisan perheenäidin tärkein selviytymiskeino pitkässä, tummasävyisessä ja ennustamattomassa elämänjaksossa oli ollut tietoinen ilon hetkiin tarttuminen.Kun oli esimerkiksi tullut päiviä, jolloin lasta ei akuutisti sattunut eivätkä vanhemmatkaan rypeneet epätoivon alhossa, ystäväni pisti sairaalahuoneessa pirskeet pystyyn. Hyvästä hetkestä otettiin kaikki irti.

Juhlan aiheeksi kelpasi se, että sillä hetkellä ei akuutisti sattunut. Että sai olla hetken iloinen.

Tässä perheessä ilon hetkiin takerruttiin, niillä suorastaan mässäiltiin - sillä tiedossa oli, että vastapainona tulossa oli myös synkempiä hetkiä. 

Ajatus tuntui minusta hienolta jo silloin juttua kirjoittaessani. Vaikken silloin oikeasti tajunnut sitä ollenkaan. Jos itse ei ole kokenut vastaavanlaisia surujaksoja, tällainen puhe menee yli samalla tavalla kuin muutkin ylevät "tartu hetkeen"-ideat.

Jos on joutunut olemaan pidempään surun riepoteltavana, alkaa toisella tavalla herätä niihin hetkiin, jolloin tuntuukin tavallisen hyvältä. Alkaa ymmärtää miten mahtava asia on ihan tavallinen olotila, josta suru sillä hetkellä puuttuu.

Tänä vuonna olen ymmärtänyt, että pelkkä ilo on iloinen asia.

Syyslomalla sienestettiin tytön kanssa

ps. Katsokaa miten kaunista! Jos tätä videota näytettäisiin maapallon ulkopuolisille olennoille ne eivät ikinä uskoisi, että samainen ihmislaji kykenee myös kaaokseen ja pahaan.

Kiitos, Anne Fried!

Ystävän kanssa pohdittiin esikuvallisia naisia; kenestä olisi oman elämän idoliksi? Kun mietittiin naisia, joiden oli pitänyt aloittaa alusta monta kertaa, ja jotka olivat silti onnistuneet muuttamaan suuretkin vastoinkäymiset valoisuudeksi, ystävä muisti Anne Friedin.

Olin unohtanut koko Friedin vuosikausiksi, mutta tällä viikolla tulin keskustelumme takia lukeneeksi elämänkertansa Elämän värit, "kakkoselämänkertansa" Lisälehtiä sekä mietekokoelman Anne Friedin ajatuksia.

Erityisesti viimeisimmässä kirjassa tiivistyy Friedin ajatusmaailma, joka on herättävän vastakohtainen tämän hetken minäminä-ajattelulle.

Kyllä elämän tarkoitus on antaa muille, ei vain jäädä pyörimään oman navan ympärille. Kiitos sinne jonnekin, Anne Fried, kun muistutit!

Yleensä ajattelemme vain itseämme: Mitä olen tehnyt, mitä minulle on tapahtunut ja mitä se merkitsee minulle: Kaikki on minä ja minä. Kuitenkin on välttämätöntä sanoa: Nyt en ajattele itseäni vaan koko maailmaa. Suljen pois itseni, keskityn kuuntelemaan hiljaisuutta ja ottamaan vastaan, mitä se antaa, mitä se opettaa ja puhuu.

Mitä voisin tehdä kohdalleni tulevan ihmisen puolesta, että hänen olisi hyvä olla? Jos ajattelisimme enemmän toisten hyvinvointia, elämä olisi paljon parempaa. Kun ajattelemme vain itseämme ja omaa hyvinvointiamme, ei elämä voi olla hyvää.

Hiljaisuus on tila, jossa ihminen voi kuljeskella omassa syvyydessään. Voin olla yksin oman itseni kanssa ja tuntea, kuka olen. Olenko tyytyväinen siihen, mitä olen juuri nyt? Onko jotain sellaista, mitä minun täytyy tehdä voidakseni olla se, joka haluan olla? Olla yksin itsensä kanssa ja ajatella, mitä haluaa olla ja tehdä. 

(Anne Friedin Ajatuksia. Sanat kuin kosketus. toim. Harri Markkula WSOY 1999)
 

ps. Tällaiseen postaukseen ei tietystikään voi sopia musiikiksi mikään muu kuin tämä.

Kasvimaaväsymys

Tässä vaiheessa syksyä tuntuu aina tältä: kunpa tänne tulisi joku enkeli, joku hoitaisi loppuun koko kasvimaahomman. Säilöisi kaiken, muokkaisi maan syyskuntoon (saisipa jostain lainaksi jyrsimen, selkä kun alkaa olla koetuksella), kärräisi kompostorista kompostit kasvimaille, istuttaisi valkosipulit ja muut.... jotta itse ehtisin esim. käydä sienessä.

Mutta nyt tehdään se mihin pystytään, ja enempään ei tarvitse pystyäkään.

Kaikkien puutarhurien kärsineille käsille suosittelen tätä maailman parasta käsivoidetta. Olen ihastunut tähän nyt niin, että ilman en suostu elämään. Kaikki täällä käyneet ystävänikin ovat ostaneet itselleen purtilot heti tätä ihanan tuoksuista voidetta kokeiltuaan. Burt´s Beesistä bloggasin aiemmin täällä.

ps. Vinkki lähetyvän kaamoksen torjuntaan: Bollywood-leffat. Tanssi- ja väriterapiaa! Juonensakin ovat niin älyttömiä, että nämä käyvät myös nauruleffoista.

Tädin sienikoulussa

Tätini (joka hyvin mahdollisesti on koko maailman energisin eläkeläinen) teki kanssani viime viikolla metsäretken. Tällä reissulla täti opetti minulle - aiemmin pelkkiä kanttarelleja ja suppilovahveroita poimineelle - paljon uusia lajeja.

Vaikka tattiaika on jo melkein ohi, herkkutatit ja koivunpunikkitatit ehdin vielä oppia. Lampaankääpiä löysimme paljon, samoin rouskuja. Meidän perheessä sienisalaatteja syö vain minä. Tästä syystä en aiemmin ole innostunut poimimaan karvarouskuja tai haaparouskuja, vaikka niitä kasvaakin meilläpäin tuhottomasti. Monesta lamasta neuvokkaasti selvinnyt tätini antoi kuitenkin hyvän vinkin sen käyttöön. Hyvät lama-ajan lihapullat saa laittamalla pulliin vain kolmasosan lihaa, kolmasosan rouskuja ja kolmasosan perunaa. Sieniä vihaavat lapsetkin tulevat näin syöneeksi niitä ihan tietämättään.

ps. Katsoitteko Maj Lind-pianokilpailuja? Me rakastuimme lasten kanssa ihanan introverttiin voittaja Sergei Redkiniin. Tällaiset vilpittömät "mä vaan soitan"-taiteilijat ovat nykyään harvassa. Paljon enemmän liikenteessä on niitä Suuria Taiteilijaegoja. Kunpa Sergei ei koskaan muuttuisi sellaiseksi!

Erityisesti linkin ensimmäinen video eli Prokoffjevin pianokonsertto kannattaa kuunnella, jos haluaa kokea elämyksen. Meidän lapset tanssivat keskiviikkoiltana läpi koko biisin.

Satoa, sittenkin

Eilen luomupuutarhuri Suvi kävi meillä tsekkaamassa sadon: mikä meni tänä kesänä pieleen, missä taas onnistuttiin? Oli lohduttavaa kuulla kokemuksia isommilta viljelykentiltä; tämä kesä oli tosiaankin aika poikkeuksellinen ja sadot ovat monella jääneet odotettua pienemmiksi.

Mutta nyt, kalkkiviivoilla, minulla on ainakin alkanut puutarhassa uusi kukoistus- ja kasvukausi.Kurpitsoja tulee sittenkin, samoin kasvihuonekurkkuja. Valkosipuleista tuli komeita eikä peliä suinkaan menetetty vaikka unohdin kerätä ne ajallaan; ne kuivuvat vielä. Joka puolelle (jopa pihatammeen) tänä kesänä levinnyt harmaahomekaan ei ole esimerkiksi kurpitsoille mitenkään vaarallinen. Kun homeiset lehdet poistaa kasvi jatkaa hedelmien tekemistä eikä suinkaan kuole kuten luulin.

Kiitos innostavasta iltapäivästä Suville! Suosittelen kaikille kotiviljelijöille ammattilaisten osaamisen käyttöä silloin kun oma sormi menee suuhun. Nyt on pää taas täynnä uusia viljelysuunnitelmia ensi vuodelle, jolloin tottakai teen kaiken paljon paremmin ja osaavammin.

ps. Ylen Sari Valto kävi meillä viime viikolla tekemässä päivitystä projektiini. Juttu on luettavissa täältä.

Kärkkärit, se halvempi harrikka

- Siis onko toi mutsi oikeesti enää turvallista sun iässä?
Esikoiseni ilme, harjoitellessani pitkästä aikaa varpaille nousuja, oli näkemisen arvoinen.

Ilme ei ollut ihaileva.

Miehet hankkivat keski-iän kriiseihinsä motorisoituja ajoneuvoja, joilla pääsee joko tosi kovaa tai sitten tosi korkealle. Minulle riittää ihan vaan pikkuisen (4 cm) korkeammalle pääsy: hankin pitkän (öö... kaksikymmentä vuotta?) tauon jälkeen kärkitossut! Taivastellessani varpailla olon sietämätöntä kipua Facebookissa, sieltä löytyi yllättäen muitakin balettiharrastajia, jotka olivat hankkineet itselleen nämä kidutusvälineet nyt keski-iässä ihan vapaaehtoisesti. Kyseessä on selvästi naisten ihka oma Harley Davidson-hulluuden korvike.

Mutta onko se turvallista? En ole ihan varma, sillä matka sinne ylös onkin yllättävän pitkä, vaivalloinen ja kivulias (vaikka nykyään myydäänkin tossuihin sellaisia ihania silikoneja, joista en omina vessapaperi/lampaanvillatoppaus-kärkkäriaikoinani osannut aikoinaan haaveillakaan).

Toistaiseksi en ole taittanut nilkkaani, mutta pikkuisen  - se on myönnettävä - on vielä matkaa tähän.

ps. Kylvin vielä yhdet salaattirivistöt ja pinaattirivistöt. Ja otin tänään aurinkoa bikineissä. Vielä on kesää jäljellä!

Ihastuin: Burt´s Bees

Viime vuonna olin muistaakseni Weledan teettämässä presentaatiossa jossa esiteltiin maailman luomukosmetiikasta tehtyä laajaa vertailututkimusta. Siinä oli tutkittu tuotteiden todellisten luomuainesosien määrää ja rankattu tuotteet sen perusteella paremmuusjärjestykseen.

Tässä tutkimuksessa vanhat konkarit Weleda ja Dr Hauchka sijoittuivat aivan kärkipäähän, mutta ehdottoman ykkösen paikkaa piti amerikkalainen Burt´s Bees. Tämän kulttimainetta nauttivan merkin Suomeen saapumista on moni luomuihminen jo pidempään odotellut. Tänä syksynä se on totta.

Testasin ensimmäiseksi sarjan piparmintun ja rosmariinin öljyä sisältävän suihkusaippuan. Rosmariini on täsmäyrtti käytettäväksi aikoina jolloin väsynyt mieli tarvitsee lisäpiristystä ja sitä ei ole toistaiseksi ollut kovin helppoa löytää. Dr. Hauchkalla on toki Rosmariini kylpyöljy mutta suihkutuotteissa en ole sitä vielä nähnyt.

Burt´s Beesin suihkugeelin raikas tuoksu jää iholle pidemmäksi aikaa ja erityismaininnan ansaitsee tuotteen koostumus. Tähän asti testaamani luomusarjojen suihkugeelit ovat kaikki olleet joko liian vetisiä (jolloin hintava pullollinen kuluu hetkessä) tai sitten maitomaisen öljyisiä mistä en myöskään pidä. Burt´s Beesin suihkugeelia tarvitaan kerrallaan vain pisara sillä se vaahtoutuu helposti ja jättää ihon raikkaaksi, ei öljyiseksi. Tästä riittoisasta purtilosta olen itse valmis maksamaan sen 14,90 joka on tuotteen ovh:ksi merkitty. Lisäksi pidän kovasti sarjan designista ja arvostan sitä, että yritys käyttää suurimmaksi osaksi kierrätysmuovia.

Lisää tietoja sarjasta löytyy Burt´s Beesin suomenkielisiltä Facebook-sivuilta (suomenkieliset tuotesivut ovat piakkoin tulossa) tai sarjan kansainvälisiltä sivuilta.

ps. Help te kaikki Bloggerilla bloggaavat! Onko todellakin niin, että kun tälle blogipohjalle on tarpeeksi monta kertaa postannut, ilmainen kuvien tallennustila loppuu ja sitä pitää alkaa kuukausimaksulla erikseen ostaa? Näin Blogger minulle väitti kun yritin ladata tähän postaukseen enemmänkin näiden ihanien tuotteiden kuvia....

Myöhässä

Ihan kaikki lajikkeet ovat tänä ennätyskylmänä viljelyvuonna myöhässä. Kurpitsoja aloin saada vasta pari viikkoa sitten. Nyt on alkanut olla niin kylmiä, hallaa ennustavia öitä, etten ihmettelisi vaikka koko kurpitsatuotanto tyssäisi tähän, sillä esimerkiksi Patisson on minulla kukkinut ja kukkinut, mutta yhtäkään hedelmää ei ole toistaiseksi näkynyt.

Perunatkin ovat jääneet tosi pieniksi ja osaa perunoista vaivaa perunarutto. Ainoa toivoni ovat muut maanalaiset lajikkeet: porkkanoita tulee hyvin, palsternakkoja saan näköjään myös ja maa-artisokilla on armonaikaa vielä pitkälle syksyyn.

Silti vähän pelästyin kun tänään tuli haastattelupyyntö aiheesta omavaraisuusprojekti. Siis mikä omavaraisuus? Kysynpä vaan.

Minun teoriani mukaan seuraavassa kuvassa näkyy kasvihuonekurkun alku. Mutta onko kellään teoriaa siitä ehtiikö se vielä tänä vuonna valmistua?

Ja tässä kasvihuonetomaattien pari kypsyneintä yksilöä. Muut ovatkin vasta kukka-asteella, vaikka näitä taimia on hellitty alkukeväästä asti.

Tämä bulgarialaisbändi on uusi suosikkini. Syksyä odotellessa...

Isälle

Lupasin palata sadonkorjuuterveisin, palaankin toisenlaisin tunnelmin. Satokausi on ollut kaikkien aikojen floppi (ainakin tomaatteja ja kurkkuja ajatellen) eikä näköjään ainoastaan minulla. Elämä yllätti toisellakin tavalla: isäni kuoli kolmisen viikkoa sitten.

Viimeiset vuodet isän kanssa olivat kohtuuttoman raskaita koko lähipiirille. Kuolema oli odotettu. Silti se yllätti. En varmaan ole vielä itse alkanutkaan tajuta saati hyväksyä asiaa. Sille ei ole ollut tilaa hektisessä heinäkuussa. Surun aika alkanee vasta nyt kun päiväkoti on avannut ovensa eli saan vihdoin aikaa ajatella rauhassa.

Miettiessämme siskon kanssa sitä mitä isästä kertoisimme papille, jonka tehtävänä on pitää hautajaisten muistopuhe, mieleeni nousivat nämä asiat, joista haluan isää kiittää:

Kiitos Isä, että avasit minulle koko maailman ja opetit, että tässä pienessä maailmankolkassa ajateltavat ajatukset ovat vain yhdenlaisia ajatuksia. Muitakin on.


Kiitos huumorintajustasi, valoisuudestasi ja karjalaisesta viisaudestasi: "Ilo pintaan vaik syän märkänis!"


Erityiskiitos avarakatseisuudestasi ja suvaitsevaisuudestasi!


Kiitos siitä, että koulutit minua määrätietoisesti tekemään asiat toisin: esimerkiksi pyyhkäisit minut jo pikkutyttönä tanssimaan kanssasi aina ensimmäisenä tyhjälle tanssilattialle (vaikka joka kerta hirvitti): "Täällähän on meininki kuin haudassa! Nyt näytetään niille miten tanssitaan! Äläkä yhtään mieti mitä ihmiset ajattelevat!"


Kiitos tuestasi ja anteliaisuudestasi, siitä että suojelit minua.

Isän elämän mullisti nuorukaisena Suuren mustalaisorkesterin (en muista oliko kyseinen orkesteri Bukarestin vaiko Budapestin valtiollinen) vierailu lapsuuden kotikaupungissaan Lappeenrannassa. Kyseisestä konsertista lähtien isän elämän yksi tavoite oli harvinaisen selvä; hän aikoi opetella koko mustalaisviulurepertuaarin.

Tottakai hän myös toteutti tavoitteensa. Siinä ei kauaa mennyt.

Isä opetteli koko gypsyrepertuaarin Radio Bukarestin suhisevista viikoittaisista lyhytaaltoradiolähetyksistä. Urakkaa helpotti kykynsä (jonka onnekseni häneltä perin) oppia melodiat ulkoa melkein saman tien korvakuulolta.

Tämän mustalaisviulun virtuoosikappaleen isä opetteli ensimmäisten kappaleiden joukossa ja se pysyi hänellä aina eräänlaisena päänumerona. Koko elämänsä hän täydellisti ja varioi samaa kappaletta, joten Leivonen soikoon täällä blogissanikin nyt hänen kunniakseen.

Videosta kannattaa panna merkille mustalaisorkesterin johtajan, viulisti primaksen, kirjotut liivit, sillä isälläni oli tottakai hankittuna monetkin samanlaiset mustalaismusiikkikeikkojaan varten. Huomatkaa myös primaksen takana soittavan punaliivisen soittajan kanteleen näköinen soitin, jota kuitenkin taotaan lyömäsoitinten tapaan. Se on mustalaisorkesterin perussointin cimbalom.

Suomessa oli tiettävästi yksi ihan omin käsin rakennettu cimbalom. Isäni nikkaroi sellaisen itse, kun Lappeenrannan kaupungista ei sen kaltaista osaamista (ja - osaan hyvin kuvitella -  mitään mielenkiintoakaan....) löytynyt. Sillä isäni sitten soitteli ja harjoitteli mustalaisorkesterisaundeja. Samasta kappaleesta oikean, ison mustalaisorkesterin versio (peräti 6 cimbalomia, kuten suurissa kokoonpanoissa tapana oli) löytyy täältä.

Minusta on oikeasti käsittämätöntä, länsimaiseen orkesterinjohtoon tottuneena, että näinkin ison orkesterin homma pysyy kasassa joidenkin satunnaisten jätkien (sooloviulisti, solistinen cimbalomin soittaja) varassa, jotka laiskanlaisesti käyvät näyttäytymässä orkesterin edessä. Että miten, millä kuudennella aistilla, ne kaikki muut siis seuraavat näitä? Mutta sepä juuri on ison mustalaisorkesterin taika. 

Isän elämä oli alusta loppuun ulkopuolisen elämää. Monikaan ei ymmärtänyt suomalaista miestä, jolla oli mustalaisen sielu, jonka sydän jatkuvasti kaihosi jonnekin muualle, jossa ihmiset olisivat värikkäämpiä, kehollisempia, suvaitsevaisempia, valoisampia, ymmärrettävämpiä...

Uskon ja toivon isän nyt päässeen paikkaan, jossa hän on vihdoinkin löytänyt enemmän sielunheimolaisia. Ja parempia bileitä! Esimerkiksi sellaisia Rio de Janeiron karnevaalien tyyppisiä, jotka kestävät monta päivää. Isäni kävi niilläkin tottakai kerran. Kyseistä matkaa kirosimme perhepiirissä myöhemmin hiljaa, isä kun halusi pitää loputtomia diailtoja Rio de Janeiron matkastaan (sambamusiikin soidessa) ja esitelmöidä meille loputtomiin karnevaalien eri puolista. Ja tätä totisesti jatkui ja jatkui vaikka perhe kuinka oli että EVVK.

On kaunista ja hienoa, miten ihmisen lopullisesti menettäessä kaikki vaikeat asiat pyyhkiytyvät pois ja mieleen jäävät ne vain ne arvokkaat, korvaamattomat asiat (miten nämä sambaluentoiltamatkin tuntuvat yhtäkkiä pelkästään hellyyttäviltä... ja miten harvinainen ominaisuus ihmisissä ylipäätään onkaan isäni kaltainen innostuneisuus ja perehtyneisyys hänen inspiroituessaan jostain asiasta).

Kiitos kaikesta, isä! 

ps. Olen kirjoittanut isästä aiemmin myös täällä.

Se on täytetty, melkein

Tänään sain maahan kaikki muut taimet paitsi samettikukat. Tuuletusta! Nyt sitten vaan sovitaan, että halloja ei enää tule, eikös?

Patisson-kurpitsat vaativat kuulemma hurjasti tilaa, siksi nämä kaksi pääsivät erillispenkkiin kivien lähelle. Pajujen ympärille istutin salkopapua.

Tässä on vain yksi mutta. En kyllä mene takuuseen, kaiken taimien siirtelyn, taimipurkkien sekoittamisen ynnä muun sekoiluni jälkeen siitä, että nämä kaksi ovat tosiaan niitä ufomallisia Patissoneja. Kaikki kurpitsat näyttävät tässä taimivaiheessa minusta ihan samanlaisilta. En myöskään kuolemaksenikaan enää muista minne päin pihaa istutin talvikurpitsan. Siis sen valtavimman, joka tunnetusti on kaikkien tiellä pitkälle syksyyn.

Mutta nyt asialle ei voi enää tehdä muuta kuin kastella, kitkeä ja odottaa. No stress!

ps. Kesän voimabiisini on tämä. Tykkään ihan hirveästi Shaggystä, vaikka kukaan ihminen jolla on älyllistä toimintaa ei kai saisi? Ainakaan Suomessa.

Mymmelin äidin energiaa

Olen ihmetellyt sitä, että blogini suosituimpana tekstinä pysyy vuodesta toiseen tämä Mymmelienergiaa-postaus. Siis oikeasti kummastuttaa, tämän blogin aihepiiri kun ei ole Muumilaakso vaan ihan muut jutut. Mutta ehkä siinä tavoitettiin jotain meille naisille tärkeää, jotain uhriutumisen ja marttyyriasenteen vastaista?

Tämän vuoden äitienpäivänä pyysin ja sain lahjaksi tämän Arabian uusimman muumikupin, jossa on Mymmelin äiti. Se on minusta ihana ja sitäpaitsi uuteen elämäntilanteeseeni symbolisesti sopiva.

Wikipedia kertoo Mymmelin äidistä seuraavaa:

Mymmelillä on lukuisia lapsia. Hänen luonnettaan kuvastaa, ettei hän itsekään tiedä tarkkaan lastensa lukumäärää – "kahdeksan-yhdeksäntoista" oli hänen oma arvionsa ennen Pikku Myyn syntymää. Muumilaakson tarinoita -sarjan jaksossa nimeltä "Muumipeikko rakentaa talon", Mymmeli tulee Muumitaloon perheineen asumaan, koska heidän vanha talonsa oli romahtanut villien lapsien riehunnasta. Muumipeikko ei voinut enää nukkuakaan rauhassa, joten hän päättää rakentaa oman talon.

Mymmelin äiti on huoleton, itsenäinen ja vahva yksinhuoltajaäiti, jolle syyllistyminen on vieras käsite. Talonrakennussarjakuvassa (löytyy Muumit Sarjakuvaklassikot 2-osasta, joka muutenkin on mielestäni koko sarjakuvakirjaston paras) hän kommentoi lastensa tekosia seuraavasti:


- Eivätkö lapsenne tappele koskaan?
- Totta kai. Mutta minusta ei ole mukava riidellä. Minä vain... kaadan vettä niiden päälle...tai mehua.


- Sokeriastiassa on SUOLAA!
- Niin, lapset ovat aikamoisia veitikoita!


- Pikkuisimpanne antoi selkään lapsilleni!
- Rouva opettaa heidät tappelemaan paremmin.


- Tyttärenne on lyönyt hakkuupölkkyni täyteen nauloja.
- En tiennytkään että hän on niin vahva!

Mymmelin äiti ei ole, kuten näkyy, mikään pedagoginen malliesimerkki. Mutta hän ei myöskään tunnu olevan uupunut ja katkera tilanteensa uhri. Hurjan perhekaaoksensa keskipisteessä hän vaikuttaa tyyneltä ja iloiselta, vaikka perheensä ei ulospäin täytäkään malliperheen mittareita. Jotain hienoa Mymmelin vapaassa kasvatuksessa on kuitenkin oltava, ovathan lapsiaan mm. itsenäiset oman tiensä kulkijat Nuuskamuikkunen, pikku Myy sekä Mymmeli.

Mymmelin äiti kiinnostaa minua juuri nyt, kun harjoittelen uutta elämääni neljän lapsen yksinhuoltajana. Uusi elämä alkoi loppukeväästä ihan varoittamatta kun 24 vuoden parisuhde särkyi ja siirtyi harkinta-ajalle.

Tällä hetkellä en ole vielä yhtään huoleton, itsenäinen enkä vahva. Mutta vähitellen toiveeni on yrittää kehittyä juuri Mymmelin äidin suuntaan.

Ihania kirjoituksia, joista heijastuu juuri oikeanlainen Mymmelin äidin energia on postaillut viime aikoina  niinikään yksinhuoltajaäiti Elisa. Elisan blogissa käyminen on saanut minut aina pikkuisen vahvemmalle mielelle.

ps. Elämäntilanteeni myötä vaihtui myös tulevan kirjani idea. Alunperin tarkoitus oli kokeilla miten perhe tulee toimeen vain yhden aikuisen palkalla, jos toinen vanhemmista omistautuu pihaviljelylle. Nyt kun ainoa tienaaja lähti leikki muuttuikin eri tavalla todeksi.
Pihaviljely ja nuukailu ei olekaan enää leikkimielinen kokeilu. Siitä tuli ainoa vaihtoehto.

Permakulttuuri For Dummies

Luin juuri Riikka Kaihovaaran tuoreen kirjan Riippumaton puutarha (Visio 2012). Aplodit sille! Vihdoinkin käsillä on suomalainen kirja, joka selittää selkeästi meistä hitaimmillekin, että permakulttuuri ei ole jälleen yksi uusi pinnallinen puutarhatrendi, vaan mahdollisesti piankin se ainoa mahdollinen tapa tuottaa ruokaa.

Kirjan nimi ei viittaa riippumattoihin vaan fossiilisista polttoaineista riippumattomaan puutarhanhoitoon. Sellainenkin on mahdollista, ja kirja kertoo konkreettisesti miten. Kaihovaara kirjoittaa heti kirjansa alussa:

En ole taipuvainen uskomaan tuomiopäivän ennustuksiin, mutta tätä kirjaa varten lukemani raportit pysäyttivät. Öljy- maakaasu- ja fosforivarannot ovat käymässä vähiin. Ihan oikeasti. Kun öljy loppuu, nykyisenkaltainen teollinen ruoantuotanto romahtaa.

Öljypiikin lisäksi nyt puhutaan fosforipiikistä. Synkimpien arvioiden lisäksi louhittua fosforia riittää enää noin 50 vuodeksi. Ilman fosforia ei nykyisenkaltaista maanviljelystä voi enää harjoittaa, sillä se on yksi tärkeimmistä lannoitteista aikamme paljon kärsineillä pelloilla. Joillain alueilla maaperä on tehoviljelyn takia jo kärsinyt niin paljon, että edes lannoitus ja keinokastelu eivät saa sitä elpymään. Kaihovaaran mukaan myös kaivannaisten louhiminen, jalostaminen ja kuljetus kuluttavat valtavasti fosiilisia polttoaineita:

Jokaisen kotipuutarhaamme levittämämme lannoitesäkin takana on pitkä ketju rekkoja, koneita ja laitteita.

Eivätkä kemialliset lannoitteet edes tuota hyvälaatuisia satoja; köyhässä maaperässä kasvanut ruoka on ravinneköyhää. Pahimmillaan tehoviljellyt vihannekset ovat Kaihovaaran mukaan: "mineraalilannoitteilla paisutettua kudosta, joka on ravintoarvoiltaan tyhjää täynnä."

Miten tämä kaikki sitten liittyy meidän suomalaisiin pihoihimme? Emmehän me niitä tehoviljele, emmekä käytä pihoillamme"myrkkyjä"? Kaihovaaran kirja avaa silmät tehokkaasti kaikelle sille, mitä meille puutarhaliikkeissä ekologisena ja luonnollisena kaupataan. Tämän kirjan jälkeen en esimerkiksi halua enää ostaa pihalleni turvetta missään muodossa.

Todella toivon, että jokainen luonnonmukaisesta viljelystä kiinnostunut hankkisi itselleen tämän teoksen, siksi en rupea sen sisältöä tässä enempää avaamaan. Täältä löytyy hyvä juttu kirjasta ja rupesinpa kirjan innostamana itse pohtimaan, miten olen onnistunut tähän asti soveltamaan permakulttuurisia periaatteita omalla pihallani.

- lannoitteeni tulee suurelta osin eräältä lähitallilta, lämpökompostoristani sekä lehtikompostista. Jälkimmäinen on, vain osinkin maatuneena, loistavaa pohjaa uusille kohopenkeille. Pidemmälle maatunuttaa lämpökompostorin kompostia levitän viljelyalueet täyteen aina syksyllä kun sato on korjattu.
- kompostoin myös kissan ekopelletit omaan kasaansa. Tämä vaatii pidemmän kompostointiajan syistä joita käsiteltiin aiemmin täällä
- ajan nurmikkoa vain osin, sillä tarvitsen itse keräämiäni pitkiä ruohoja katteeksi ja lannoitteeksi viljelyksille. Olki kun vain peittää, muttei lannoita. Erityisesti tomaatit pitävät ruohosilpusta.
- Pihaltani ei ole kuljetettu pois mitään: kaikki louhitut ja pois kangetut kivet on säilytetty täällä ja niistä on tehty tontille kivimuureja ja kukkapenkkien reunuksia. Tuntuisi ihan hullulta ostaa puutarhaliikkeestä erityisiä koristekiviä
- koska minulla ei ole käytettävissäni jokea tai järveä kasteluun, säästän vesijohtovettä kasvipenkkien kattamisella sekä kastelukannun käytöllä. Olisi tietty helpompaa ruiskuttaa vedet kasvimaalle letkulla tai sadettajalla, mutta vesihävikki on tällöin suuri. Hellepäivän jälkeen kasvikset myös saavat shokkeja liian kylmästä vesijohtovedestä. Seisotan vettä siis ensin kolmessa tynnyrissä ja toisinaan lisään kasteluveteen lannoittavia yrttejä, kuten nokkosta. Vasta yhteen tynnyreistä olen saanut järjestettyä sadeveden keruun.

Permakulttuurin koko idea on lyhyesti se, että jokainen piha tai isompikin maatila rupeaisi pyörittämään itse itseään. Kirjaan haastateltu viljelijä Tuomas Mattila tiivistää:

Permakulttuuri ottaa koko tuotantoketjun, lättää sen jollekin alueelle ja yrittää saada sen koko ketjun toimimaan niin, ettei sieltä tule yhtään käyttämätöntä outputia eli jätettä ja että se ei tarvitsisi yhtään ulkopuolista inputia eli työtä tai resursseja.
 
Omavaraisguru John Seymour on julistanut, että omavaraisessa huushollissa roska-auton ei ikinä tarvitse käydä, sillä kaikki kiertää talosta puutarhaan ja taas takaisin. Jos puutarha on suunniteltu toimivaksi, se ei tuota jätettä, vaan yhden osan jäte on toisen panos.

Tavallisessa omakotitalossa hullua on esimerkiksi heittää takan tuhkat tuuleen tai kananmunien kuoret roskikseen - ja sitten raahata rautakaupasta kalkkisäkkejä, kun täsmälleen saman kalkin maalleen olisi voinut saada tuhkasta ja kananmunien kuorista. Kaihovaaran kirja antaa lukemattomia tämäntyyppisiä käytännön esimerkkejä. Toivottavasti tämä hieno kirja herättää ja havahduttaa mahdollisimman monet puutarha-ihmiset!

Keräkaalini ovat olleet maassa jo pari viikkoa. Öiksi huputan ne Mehukattipulloilla, joiden pohja on leikattu irti.
Paitsi sinä yhtenä yönä, jolloin unohdin tehdä tämän ja yksi kaaleista kuoli.

Tämän kevään suurin mysteeri on näiden kesäkurpitsojen itämisprosentti: 30 siemenestä vain yksi iti. Siemenet olivat Hyötykasviyhdistyksestä (ja tässä oli kolmea eri kurpitsalajiketta), taimimulta Kekkilältä. Kummassa vika? Ja miksi tämä yksi ainut sitten kukoistaa?

Eräänlaista permakulttuurista kumppanuuslajien rinnakkaineloa tämäkin: lipstikka ja enkeli. Lipstikka on perinteisesti istutettu Suomessa pääoven läheisyyteen, sillä sen uskotaan suojelevan taloa. Samaa virkaa toimittaa enkeli.

Ihana olki

Kelit ovat suosineet pihaviljelijää. Tällä viikolla olen saanut istutettua tai kylvettyä kaikki lajit, vaikka arimmat taimet pidän vielä kasvihuoneessa. Saavat olla sisällä aina kesäkuun toiselle viikolle asti. Tässä kannattaa noudattaa suomalaista koeteltua perinnetietoa vaikka miten hellekautta pukkaisi.

Sipulit olivat kasvattaneet jo sen verran pitkät varret että pääsin kattamaan ensimmäisen kohopenkin. Olkikate on hyvä ratkaisu silloin, kun ei halua kuluttaa ihan koko kesää rikkaruohojen kitkennässä. Se myös pitää penkissä kosteuden eli tuo säästöä kastelukuluihin.

Herneille tein tänä vuonna korkeamman kiipeilytelineen. Herneitä ei ole peitetty harsolla sen takia että olisi kylmä. Meillä on pihalla paljon lintuja ja harso estää niitä napsimasta herneen siemeniä penkistä pois taimettumiseen asti.

 

Talon eteen pistin kaksi paalia vierekkäin ja koversin niiden sisälle istutusaltaan. Tähän paaliin tuli kaksi tomaatintainta ja telineeseen kiipeilemään salkopapua ja keijunmekkoa. Riskillä pidän nämä kaksi tomaattia ulkona jo nyt koska taimia on niin paljon ettei kahden menetys vielä maailmaa kaada. Sitäpaitsi tämä paikka kuistin seinustalla on koko pihan lämpimin.

ps. Löysin uuden ihanan etnoskabändin suoraan Karpaateilta. Perkalaba ilmoittaa kotisivullaan, että he eivät "vain teeskentele olevansa hulluja, kuten muut bändit. Me olemme oikeasti hulluja".

Taimikateus

Ihan kuin olisin kokenut tämän aiemmin. Ensin olen kasvattanut kuukausikaupalla omia taimia, sitten kuitenkin ryntäilen lopulta taimimyynneissä ostelemassa parempia taimia.

(Note to self ensi kevääksi: unohda siemenostokset, osta taimet valmiina! Ostat ne taas kuitenkin MOT...ja nyt siis jo aika monen kevään kokemuksella)

Tämän kevään tomaattini esimerkiksi kasvattivat akvaarion kosteudessa ilmajuuria, niiden lehdet muuttuivat oudon värisiksi ja käppyräisiksi. Tänään kävin hakemassa paljon terhakampia tomaatintaimia ystävältä, joka selkeästi oli tehnyt niiden kanssa jotain oikein. Maksu hoitui tovikorvauksella Vihdin aikapankin kautta.

Suvi kävi joku aika sitten meillä neuvomassa, miten koverran paaleista kasvihuonekasveille hyvät kasvatusalustat. Kun paalin sisään on koverrettu puukolla syvä "allas", se täytetään mullan, kalkin ja palaneen lannan seoksella.

Kasvihuoneessa osa taimista kasvaa jo paalialustassa, osa ulos istutettavista on vielä taimilaatikoissa. Hain viikonloppuna eräältä tilalta lisää olkipaaleja. Osan oljista käytän kasvimaan katteeksi, mutta pari aion vielä kovertaa istutusalustaksi ulkokäyttöön. Niihin voisi pistää kasvamaan vaikka lisää tomaatteja tai salkopapua.

Kaamea ja kissan arvoa suuresti alentava kauluriviikko on ohitse. Lilja on taas talon täpäkkä Kuningatar.

Toukotouhuja

Kylvetty maahan: porkkana, punajuuri, palsternakka ja lanttu
Kylvetty taimikasvatukseen: viimeiset sisällä kasvatettavat; loput tomaatit, kurpitsat, maissi
Istutettu maahan:  varhaisperunat, kaikki sipulit
Mietitty: viisaan neuvolatätini taannoista kulunutta, mutta silti kovasti lohduttanutta lausahdusta kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu 
Opittu: Kasvihuonekurkun sidonta. Vähänkö oon hei pro!

Kitkijäapurini on huipputasoa! Lasten ihailtava piirre on, että "tylsän" kitkemistyönkin keskellä lapsi keksii aina kaikenlaista luovaa ja hienoa: vähintäänkin pari uutta laulua ja tarinan sisiliskosta nimeltä Liisa. Eikä kitkeminen tytöstä sitäpaitsi ole tylsää, hän tarjoutuu touhuun aina itse - häntä kun kiehtovat erilaisten rikkakasvien ihmeelliset juuristot. Mitä pidempi löytyy, sitä ihastuneemmin pikkuneiti hihkuu!

Tämän kuvan kuistikaaoksestani otti Luoteis-Uusimaan Tarja Omenainen, kiitokset Tarjalle! Ihan vielä en pääse kattamaan kuistin pöydälle elegantteja kesäkestejä, siitä pitävät huolta kymmenet taimilootat ja itävät perunat. Kukat ostin itse itselleni. Because I´m worth it.