ITO- kilvoittelijan päiväkirja

Tänään se tulee televisiosta, Pirjo Honkasalon dokumentti ITO- kilvoittelijan päiväkirja. Vaikka omistan sen jo dvd:näkin, tämä on elokuva, jonka jaksan katsoa aina uudestaan, joka kerta uutta pohdittavaa löytäen. Hyvät arviot elokuvasta löytyvät esimerkiksi täältä ja täältä.

Sitten Tarkovskin elokuvien, yksikään leffa ei ole minuun näin kolahtanut. Kun elokuva tuntuu näin omalta, se johtuu tottakai siitäkin, että yhtymäkohtia omaan elämään on paljon.

Rakastuin elokuvan päähenkilöön, keskeneräiseen nuoreen buddhalaispappi Yoshinobu Fujiokaan (kuvassa oikealla). Hänestä tulee mieleen Dostojevskin Karamazovin veljesten  Aljosha: enkeli-ihminen, jonka hyvään elämään pyrkimistä on melkein kestämätöntä seurata. Fujiokalla on ihmeelliset kasvot; hän on täysin auki, suojaton, hauras - silti juuri heikkoudessaan harvinaisen suuri ihminen.

Usein elokuvaan pyydetty päähenkilö varmaan miettii kannattaako dokumenttiin ylipäätään tulla. Tuleeko avoimuuttaan häpeämään jälkeenpäin, kestääkö sitä, että kaikki näkevät omat pelot, pimeyden, keskeneräisyyden? Tällaisen elokuvan nähdessään vakuuttuu siitä, että avoimuus, ihmisenä olemisen kärsimyksen ja hämmennyksen jakaminen kannattaa aina. Siitä syntyy se suurin, myötätunto.

Miellyin muuten myös kovasti japanilaisen munkkibaarin ajatukseen. Kunpa minunkin kotini lähellä olisi baari, jonka baarimikkojen kanssa voisi mennä puhumaan uskonnollisista kysymyksistä. Huippukonsepti!
 

ITO-kilvoittelijan päiväkirja tänään tv 2 kello 22.05
Uusinta la 3.12. kello 12.40

Mistä voisin luopua?

Viimeisimmässä Voi Hyvin-lehdessä on Miia Savaspuron kirjoittama, mielestäni poikkeuksellisen ansiokas juttu degrowthista. Jutun lopussa lehti kysyy lukijoiltaan: Mistä olisit valmis luopumaan, jos talouden rakenteet muuttuisivat niin, että kiire loppuisi mutta yleinen varallisuus vähenisi?

Olen pohtinut kysymystä aiemmin mm. täällä, mutta kysymyksestä inspiroituneena (sillä tässä asiaa haastettiin tarkastelemaan laajemmin, siis oletuksella, että ratkaisuja tehtäisiin yhteiskunnallisella tasolla) vastaan siihen uudestaan.

1. Olisin valmis laskemaan sähkönkulutustani huomattavasti. Voisin laskea sisälämpötilaa vielä pari astetta eli pärjätä pelkällä puulämmityksellä. Voisin sopeutua yhteisesti toteutettaviin kokonaan sähköttömiin tunteihin, vaikka päivittäin. Oman kunnan tasolla (meillä katuvalot sammuvat koko pitäjästä yhdeltätoista) voisin sopeutua siihenkin, että katuvaloja ei olisi kuin pääväylillä. Maalla pimeys ei pelota.
2. Jos en enää kävisi eri kunnassa töissä (pian en enää käykään) voisin jättää auton käytön minimiin ja siirtyä pyöräilijäksi/potkukelkkailijaksi.
3. Kulutuksesta minulla olisi muutenkin varaa tinkiä vielä huomattavasti.
4. Terveydenhuollosta en olisi valmis nipistämään. Sen sijaan koulujen suhteen olisin valmis tekemään vanhempana huomattavasti enemmän varainkeruutyötä kaiken sellaisen ylimääräisen eteen, mitä koulu ei pysty kustantamaan. Olin pari vuotta vetämässä täysin ilman valtion apua toimivaa steinerkoulua. Kun on tottunut pähkäilemään mistä saisi laudat, jotta voisi rakentaa seuraavaksi vuodeksi kouluun pöydät, on hieman vaikeampaa ymmärtää sitä jatkuvaa marinaa peruskoulumme kurjuudesta. Luokissahan on jopa tietokoneita! Erityisopetuksesta en kuitenkaan olisi valmis nipistämään.
5. Olisin valmis jakamaan työpaikan puoliksi jonkun kanssa. Jäljelle jäävän ajan voisin pistää vaikka oman ruoan viljelyyn.

Mistä te olisitte valmiita luopumaan?

Viimeisimpään kissa-koira- postaukseen lopuksi tilannepäivitystä. Kissa ottaa elämän nykyään coolisti, koira häseltää ja touhottaa. Kissan zen on kuitenkin ollut esimerkillistä. Tultuaan siihen tulokseen, että koira on mitätön tapaus, kissa on suhtautunut kärsivällisesti koiran jatkuvaan tuuppimiseen, näykkimiseen, tassun paiskomiseen ja muihin kissasta käsittämättömiin leikkiinkutsu-eleisiin.

On vaikuttavaa seurata, miten kissa pysyy levollisessa puolivalvetilassa kehräten kuin pieni voimala (se onkin saanut jo lempinimen Liljan Kehräämö Oy), koiran tuuppiessa ja töniessä. Koska nämä ovat tilanteita, joissa surkea automaattikamerani ei pysy mukana, tässä pari kuvaa stabiilimmilta hetkiltä.

Kissakaista

Ystäväni jolla on kolme kissaa ja koira kertoi harkinneensa kissakaistan rakentamista kotiinsa. Kissakaista olisi hyllyistä tehty tie katon rajassa, jossa kissat voisivat kiipeillä ja viettää omaa ylhäistä elämäänsä, poissa meidän tyhmempien olentojen keskuudesta.

Kissan myötä meidänkin kotimme on laajentunut ihmeellisesti ylöspäin ja sen energia on muuttunut viidakkomaisen salaperäiseksi. Vaikka aiemmin olen pitänyt vain eläimistä, joita ihminen voi hallita ja kouluttaa, nyt olen lumoutunut kissan villeydestä. Tekisi mieli rakentaa katonraja täyteen kissakaistoja, vaikka aika mielenkiintoista elämää kissa näyttää kodin ylätasoilla viettävän jo nytkin.

Tultuaan meille Lilja piiloutui hyllyn alle puoleksi tunniksi. Sitten se oli koonnut itsensä, päässyt tilanteen tasalle ja aloittanut tauottoman kehräyksen. Kehräys keskeytyy vain jos koira yrittää lähestyä Hänen Itsetietoisuuttaan. Onneksi Ilo on maailman kärsivällisin ja ystävällisin koira. Se on päättänyt odottaa vaikka maailman tappiin, että tuo outo, sähisevä ja irvistelevä olento hyväksyisi hänet. Jos hyväksyy.

Tässä ensimmäisen päivän tunnelmia. Ensimmäisten kuvien otsikko voisi olla etsi kuvasta kissa. Eli muinaisen Hello, Hello, Hello-ohjelman mukaan: Where is the cat?

Kissa on harmillisesti melkein aina jossain ylhäällä. Odottavan aika on pitkä, mutta ihmisen (ja mielellään kaikkien muidenkin) paras ystävä ei anna periksi.

Tuolla se naurettava rakki edelleen tuijottaa. Pyh! Pysyn täällä pianon päällä ja sillä silli.

Auttaisikohan, jos esitän tositosi pientä ja vaaratonta koiraa? Oon tälleen ihan matala, oikeastaan pelkkä matto. Peace?

Jos oikein matalana ryömii, pääsee jo aika lähelle. Ennenkuin tulee se kaamea sähähdys.

Kirjoita sä sitä blogias vaan, mutta et sä mitään kissoista kuitenkaan ymmärrä. Meitsi on nääs sfinksi.

Kissakutsu kävi

Luulin, etten ole kissaihminen. Sitten tapahtui asioita, joista minäkin puupää viimein tajusin että meidän pitää ottaa kissa (tai ehkä sopivampi verbi, kun kissasta on kyse, olisi: vastaanottaa? kera punaisen maton?).

Kyseinen kissanpentu päätyy meille tietysti monipolvisen, hieman maagisen tapahtumasarjan seurauksena. Koirakokemuksemme jälkeen sanoisinkin, että tämä on ainoa oikea tapa ottaa eläin. Eläin valitsee ihmisensä eikä päinvastoin, ja siinä on ihmisen turha vastaan napista. Ihmisen tehtävä on lukea merkit ja totella.

Kattia oli lähes mahdotonta saada kuvaan, kun kävin sitä katsomassa viime viikonloppuna; se oli virvatultakin nopeampi. Eikä se noteerannut meitä juuri mitenkään.

Tietenkään.

Ja sitten ei kun nimeä keksimään. Tämmöiselle maatiaisuudestaan huolimatta temppelikissan oloiselle sfinksille ei sitten sopinutkaan etukäteen kaavailemani nimi Lempi. Eikä varmana myöskään Rauha.

Rakastan kissoilla slaavilaisia nimiä, mutta kaikki ehdotukseni (Olenka, Olena, Nadja, Natasha, Rima) tai mustalaisnimi Rada tyrmättiin muiden perheenjäsenten toimesta. Hippinimiakseliakin tunnusteltiin: Tuli ja Kuu olivat miehen mieleen, mutta lapset vastustivat, Woodstock, Gaia, Astra ja Aura eivät herättäneet kenessäkään fiiliksiä.

Tällä hetkellä nimiehdotusten kärjessä on Lilja. Tytär ajaa nimeä kiihkeästi ja se on ainoa, jota kukaan ei kovasti vastusta. Minusta se on valkoisen kissan nimi, mutta onhan tässä melko paljon valkoista. Vähän särmää nimeen tulee mikäli ajattelee, että sen lempparimuoto olisi Lily. Tällöinhän se olisi tietysti Harry Potterin äidin nimi. (kyseistä sivustoa suosittelen muuten kaikille Potter-faneille). Ja tietysti Lily Allenin!

Jos teillä putkahtaa mieleen loistavia kissannimiä tyttökissalle, antakaa kuulua! Perjantaina Hänen Korkeutensa muuttaa meille. Koska tämä on elämäni ensimmäinen kissa, hiukan kyllä jännittää.

Sen kunniaksi että kissasta mahdollisesti tulee Lilja, loppuun kaimansa Lily Allenin (kieltämättä kissamaisen itsenäisen ja itsetietoisen oman tiensä kulkijan) mielestäni paras biisi.

Kaipaa talviunille

Älkää naurako. Tämä on ensimmäinen koskaan kaivertamani kurpitsalyhty. Ja se tehtiin kovin väsyneessä mielentilassa.

On ollut liian pitkään sellaista elämää, jossa kaikki viikonloput ja vapaat kuluvat tehden asioita, jotka eivät yhtään voimannuta, vaan päinvastoin stressaavat.

Meillähän eletään vieläkin sitä lapsiperheen vaihetta, jossa jompikumpi vanhemmista on kiinni pienimmässä lapsessa. Eli kun esimerkiksi toinen rakentaa, toinen on lastenhoitovuorossa. Töissäkin on ollut niin kiireistä, ettei ole ehtinyt edes ajatella. Siihen päälle lapset ovat sairastelleet, työt kasautuneet jne.

Perjantaina olin kuuntelemassa kahden mustalaisorkesterin soittokisaa, Fanfare Ciocarlian sekä Boban ja Marko Markovicin. Balkanilaisessa torvisoitossa on sellaista magiikkaa ja bakkanaalijytkyä, että minäkin zombiväsynyt tulin tanssineeksi mustalaissoittajien kanssa aamukolmeen (nyt väsyttää tietty vielä ankarammin). Kerran elämässä haluan vielä päästä näkemään ja kokemaan tämän tapahtuman. Ne torvet, ne torvet...!

Hitaammat ja helpommat viikonloput kuitenkin jo häämöttävät, sillä kasvihuone on lähes valmis. Suuret rispektit miehelle sekä superneuvokkaalle esikoisellemme, jota ilman moni rakennuspulma olisi jäänyt selviämättä. Tämä on siis Haderupin kasvihuonevarasto, joka on tänä vuonna ollut K-raudan koemarkkinoinnissa.

Toivon, seuraavien rakentajaraukkojen mielenterveyden tähden etteivät pistä sitä laajempaan markkinointiin ennenkuin ovat saaneet kootuksi asialliset ohjeet, nykyiset kun ovat tyyliä Ikea goes painajainen. Me olemme valokuvanneet ongelmapaikkoja ja saaneet maahantuojalta vastaavia valokuvia kys. kohdista, ja näin hitaasti pakertaen homma on edennyt. Kaunis se mielestäni kuitenkin on.

Tuskin maltan odottaa kevättä ja taimikasvatusta. Tai oikeastaan jaksan kyllä odottaa oikein hyvin, koska ensin tarvitsen pitkän, palauttavan talvilevon.

ps. Irtisanouduin töistä. Ensi keväänä ehdin siis viljellä ja elää ihmisen tahtisesti. Muitakin suunnitelmia on.

Juha Tapio - pienen elämän laulaja

Tulen perheestä ja suvusta, jossa solvattiin suomalaista iskelmää. Lapsuudenkodissa kuunneltiin joko klassista tai etnoa, kaikkea muuta musiikkia pidettiin nolona junttien kamana. Iskelmä oli aivan liian yksinkertaista, ei-ollenkaan tarpeeksi taiteellista, ei tarpeeksi coolia. Isä oli taitava parodioimaan ilkeästi suomalaisten iskelmälaulajien pakahduttavaa tunnelaulantaa, missä sydän väräjää, itku tulee, pieni ihminen kärsii ja sateenkaaren päästä löytyy satumaa.

Syy pilkkaan oli ehkä tarve olla se vähän kulturellimpi perhe, tehdä hajurakoa kansaan. Mutta arvelen, että myös iskelmien tunnepuhe tuotti meillä melko suuria haasteita. Kun ei ollenkaan ymmärtänyt, oli helpompi pilkata.

Pysyinkin iskelmistä visusti erossa aina talveen 2007. Tällöin jouduin tekemään jutun Juha Tapiosta. Tunnollisena toimittajana kuuntelin ennen haastattelua artistin levyn Kaunis ihminen, vaikka suhtauduin iskelmään edelleen huvittuneesti.

Sinä vuonna elämässä oli kuitenkin suuri suru. Siihen toimi yllättävänä terapiana kyseisen levyn Kelpaat kelle vaan-kappale. Yhtäkkiä sitä ajeltiinkin työmatkoja, ja itkettiin - iskelmälle. Sitä ei kehdannut monellekaan kertoa.

Iskelmälyriikat alkoivat siis aueta, mutta itse musiikki tuotti ongelmia. Iskelmä nyt vaan on musiikillisesti tylsää, kun sitä vertaa vaikkapa paljon monivivahteisempaan balkan- tai afromusiikkiin. Mutta tarvitseeko kaikessa musiikissa olla kaikki ominaisuudet? Ehkä eri lajeja pitääkin kuunnella erilaisiin tarpeisiin. Pelkkien lyriikoiden takia olen pitänyt myös kovasti esim. Maija Vilkkumaasta. 

Juha Tapion lauluissa minua koskettaa hänen kykynsä nähdä pienessä suurta, arkisessa syvää ja ihmisessä kaunista. Kyse ei ole vain perinteisestä pienen ihmisen puolella olemisesta (vaikka Juha onkin laulanut huomattavan paljon sodan jalkoihin joutuneista, töistä pois potkituista, vakavasti sairastuneista ja muista suuremman kohtalon uhreista), vaan - mieli tekisi sanoa - kyvystä ymmärtää pientä elämää. Vaikka Juha jätti gospelin jo ajat sitten, myötäelävä, armollinen ja henkinen asenne elämään jäi.

Voiko onni olla tässä

Kun ollaan vaan
Eikä edes pyrkimässä
Sen suurempaan

Voiko onni olla tässä

(Ukkosta ja ullakolla)

Koska minulla on edelleen tiettyä sieto-ongelmaa suhteessa viihdeorkesterijousiin ja muihin iskelmäefekteihin, Juha Tapio on minusta parhaimmillaan pelkän akustisen kitaran kanssa. Kuten vaikka täällä.

Tänne taas on nostettu uusintakatseluun viisi vuotta sitten tekemäni ensimmäinen Juha Tapio-juttu, jossa yritin itse vielä ymmärtää mistä ilmiössä on kyse. Tämän syksyn haastattelua tehdessä (se puolestaan löytyy uusimmasta Meidän Perheestä) ei enää järkeilty. Me vaan avoimesti fanitettiin!

Ensitöikseen Juha sai keittiössään kirjoittaa ison nivaskan omistuskirjoituksia kaikkiin levyihini sekä nimmarit lapsilleni ja muille tutuille. Minusta selvittyäni Juhan signeerausurakka jatkui kollegani parissa, joka (tälläkin kertaa!) tunki oikeutetusti mukaan juttukeikalle, sillä on Juha Tapio-faneista ehkä se Suomen suurin. Juha itse muotoili diplomaattisesti, että on se jännä, kun toimittajat yleensä yrittää olla aika kriittisiä ja sillai kyynisiä...

Mikäs meitä olisi hävettänyt? Mehän olimme astuneet iskelmäkaapista jo ajat sitten. Minäkin olin ollut ties kuinka monella keikalla ja lopulta myös kehdannut klikata Facebookin Juha Tapio-faniryhmän tykkää-nappia.

Kun iskelmän tielle on kerran lähtenyt ja sydämensä suurille tunteille auennut, voi Juha Tapiosta luontevasti seuraavaksi jatkaa esimerkiksi tähän.

Seuraavaan kuvaan Juha Tapio ei liity mitenkään. Tai hetkinen, liittypäs! Tsemppibiisiksi loputtomalta jo tuntuvaan kasvihuonevaraston rakennusprojektiin miehelle ja esikoiselle sopisi Juha Tapion tämän syksyn hitti Sitkeä sydän.

Niin siis toi kattorakenne. Ja kasvihuoneen yläikkuna? Mitä näyttää vatupassi? Taasko vinoa, miksi? Sitkeyttä, sitkeyttä!