Oma huone

Viime aikojen terapeuttisimpia lukukokemuksia on minulle ollut Päivi Alasalmen novelli Oma huone huikeasta novellikokoelmastaan Koirapäinen pyöveli (Gummerus 2010). Siinä ylirasittunut neljän lapsen äiti herää yllättyneenä mutta tosi ilahtuneena hiljaisesta, rauhallisesta huoneesta ja nautiskelee olostaan täysin siemauksin.

Hän on vihdoinkin saanut oman huoneen. Upeaa!

Äiti viettää rauhaisaa aamuaan venytyksiä tehden ja nautiskelee kissanpäivistään auvoisassa vapauden huumassa. Lopussa (sorry spoileri) selviää, että äidin oma huone olikin putka, jonne juhlimiseen tottumaton äiti päätyi pikkujoulujen jälkimainingeissa. Äiti suostuu lähtemään rauhan paikastaan vasta kahden poliisin sekä ovelle ilmestyneiden nälkäisen aviomiehen sekä kirkuvan lapsilauman tiukan painostuksen jälkeen.

Tarinaan voi eläytyä jokainen melusta ja sotkusta yliannostuksen saanut äiti. Olisipa minullakin oma huone! Olin pari vuotta sitten Niina-Matilda Juholan kurssilla, jonka teemana oli pyhä arki. Niina-Matilda (kahden lapsen äiti ja silloin viiden sijaislapsen äiti) piti erityisen tärkeänä sitä että jo heti aamutuimaan, jokaisen päivän aluksi, äidin silmiin osuisi esineitä jotka energisoisivat ja voimistaisivat häntä. Kurssin jälkeen teinkin kotiini kauniiden, voimaannuttavien esineiden asetelmia, mutta kaikkihan tietävät, mitä tällaisille asetelmille lapsiperheessä käy. Pian ovat kivet, kuvat ja patsaat lasten leikeissä, tai sitten hienon luontoasetelman keskeltä löytyy Bratz-nukke tai kaivuri. Ei, minä haluan ihan oman, vain omaksi ilokseni sisustetun tilan, jonka oven voin tarvittaessa sulkea lukolla.

Vaikka minulla ei tässä vaiheessa ole minkäänlaisia mahkuja saada omaa huonetta ajattelin päiväni iloksi kuitenkin visualisoida, millainen se tulee olemaan, kun sitten joskus sen saan.

Koska väsyneet äidit haluavat nimenomaan hajurakoa asuintaloon (joka tunnetaan äitien keskuudessa myös nimellä työleiri), paras olisi erillinen rakennus. Suurin unelmani on aina ollut jonkinlainen Jungin tornin tyylinen rakennelma, mieluiten pyöreä. Eräs hienoimmista näkemistäni pyöreistä taloista on Kööpenhaminan Christianian ”Tolvkanten”-ekotalo, jonka inspiraationa ovat toimineet Tolkienin hobittirakennukset. Tolvkanten jos mikä on terapeuttinen tila. Tässä on talo ulkopuolelta:

Tolvkantenin sisätila sopii täydellisesti meditaatioon ja joutilaaseen zen-makoiluun:

Omaksi huoneekseni ottaisin mielelläni myös tämän jännittävän shamanistisen tilan järvinäkymällä, joka niinikään löytyy Tami Christiansenin ja Karina Tengbergin hienosta kirjasta Christiania Interior.

Meidän talossamme rakentamatta on vielä yksi kellarin isoista huoneista. Jos saisin keskimmäisen poikamme muuttamaan tulevaisuudessa sinne, voisin ehkä anastaa käyttööni hänen huoneensa? Tämä talon pienin, vain seitsemän neliön huone on kuin turvallinen pikku haukanpesä. Siellä on myös talon parhaat (suokaa anteeksi hippitermi) vibat, mutta tämä voi toki johtua huoneen rauhaisasta asukkaastakin. Minulla on jo suunniteltuna miten tämän huoneen sisustan sitten kun olen saanut pojan heivattua kellarihuoneeseen (ettei tämä kuulostaisi ihan näin tylyltä, pitää mainita, että kellarihuone on tätä huonetta paljon isompi ja ikkunallinen). Tapettejakaan ei tarvitsisi vaihtaa, sillä viisas poika on ne itse valinnut sillä periaatteella, että "näistä tulee rauhallinen olo".

Missä bloggaan

Tartun Meijerielämää-blogin haasteeseen ja napsasin kuvan paikasta, missä useimmin bloggaan. Eli keittiönpöydän äärestä.

Tässä ikoninurkkauksen alla on mukava kirjoitella. Lasten kotona ollessa paikka on yleis-tähystyksellisesti myös mitä parhain, sillä tästä käsin näkee kaiken (kielletyn), mitä kotona tapahtuu.

Toinen juttu on tietysti se, että pöydän ääreen ei oikein mahdu syömään, kun äidin kone jumittaa tässä aina. Aamuisin on myös aika urakka raivata kaikki aamupaloihin liittyvä sotku pois, jotta äiti pääsee ideaaliseen työvireeseen. Silti istun mielummin tässä kuin kellarissa, missä sijaitsee se oikea työhuone.

Jos osaisin näppärästi lisätä tähän kuvaan äänimaiseman, se olisi sopraano Anneliina Koskisen De Angelis-levy, joka soi minulla nyt tauottomasti taustalla. Tutustuin Anneliinaan joskus hämärän 90-luvun alussa. Koska vanhuus ei tule yksin, en saa millään päähäni missä ja miksi olemme jutelleet vanhasta musiikista pitkät pätkät. Mutta sen muistan, miten innoissani oli tavatessani hengenheimolaisen, sillä olin pitkään ollut laulajapiireissä ainoa vanhasta musiikista intoileva. Anneliina on ihailtava oman tiensä kulkija, jonka ansiot selviävät esimerkiksi tästä levyarvostelusta. Enkelimäistä lauluaan voit kuulla täältä.

Bloggaus-assistenttini Ilon päätoimi on ilostuttaminen.

Mymmelienergiaa

Lempimuumikirjani on aina ollut Muumilaakson marraskuu. Sen lukemisesta marraskuussa on tullut minulle vuotuinen fiilistelyrituaali. Lapsena ja nuorena pidin kirjan sympaattisimpina tyyppeinä Nuuskamuikkusta ja Homssua. Vanhemmiten olen alkanut diggailla Mymmeliä. Hänellä kun on monia sellaisia ominaisuuksia, joita minun on itse pitänyt erikseen opetella.

Ihme pintaliitäjä, nautiskelija, ajattelin Mymmelistä nuorena tyttönä. Itse kun en tajunnut nautiskella huolettomasti edes silloisesta tyttöelämästäni. Olin varmaan jo kehdossa ylitunnollinen askeetikko, suorittaja.

Vanhemmiten olen alkanut pitää Mymmeliä idolinani. Mymmelihän on itsestään huolta pitävä ja omanarvontuntoinen. Hän on myös loistoesimerkki tyypistä, joka tietää missä oman vastuunkannon rajat kulkevat. Onhan Mymmeli toki nuori nainen ilman velvoitteita, mutta hänen asenteessaan on oppimista erityisesti minun tapaiselleni suurperheen äidille, joka elää uhrautumisen, väsymisen ja marttyyriuden jatkuvalla vaaravyöhykkeellä. Olenkin päättänyt hankkia itselleni edes rahtusen mymmelienergiaa! Parhaiten se onnistuisi varmaan juhliin lähtemällä. Mielellään sellaisiin juhliin, missä voisi tanssia ja joihin voisi pukeutua tosi hienosti.

Muumilaakson marraskuun jokainen hahmo on jonkinlaisessa aika tutunoloisessa kriisissä. Jopa yleensä niin cool Nuuskamuikkunen on pinteessä, kun hänet on revitty turvallisesta sivustakatsojan roolistaan ottamaan kantaa ja osallistumaan. Porukkaa tunkee omine lupineen telttaan eivätkä kaikki tunnukaan enää vain ihailevan häntä.

Ymmärrän liiankin hyvin äidittömän Homssun pelot, Viljonkan marttyyriuden ja Hemulin puuhailu- ja kaikkeen sekaantumishalun. Juuri siksi haluan kehittyä mymmelimäisempään suuntaan.

Vain Mymmeli pysyy kaikesta talossa riehuvasta draamasta ulkopuolisena. Hän keskittyy omiin juttuihinsa, etsii omia huvituksia ja nauttii elämästä. Jo taloon tullessaan hän päättää itse, miten aikoo päivänsä viettää:

Maailmassa ei ole mitään mukavampaa kuin viihtyminen eikä mikään ole helpompaa. Mymmelin ei koskaan tullut surku niitä jotka hän tapasi ja saman tien unohti, eikä hän koskaan yrittänyt sotkeutua siihen mitä ne toimittivat. Hän katseli niitä ja niiden hosumista huvittuneena ja ihmeissään.

Haahkanuntuvapeite oli sininen. Kuuden vuoden ajan muumimamma oli kerännyt haahkanuntuvia, ja nyt peite odotteli virkatun pitsipäällyksensä alla eteläisessä vierashuoneessa sitä joka halusi viihtyä. Mymmeli päätti panna jalkopäähän lämpötyynyn, hän tiesi missä talon lämpötyynyä säilytettiin. Joka viides päivä hän pesisi tukkansa sadevedellä. Hämärän aikaan hän ottaisi pienet nokkaunet. Ja iltaisin keittiö olisi lämmin ruoanlaiton jäljiltä.

Sillalla voi lojua ja katsella miten vesi virtaa sivu. Tai sitten voi hyppiä, tai kahlata suon poikki punaisissa saappaissa. Tai käpertyä kuuntelemaan sateen rummutusta. Viihtyminen on hyvin helppoa.

ps. Olen huomenna Helsingissä Mielenterveysmessuilla Wanhassa Satamassa kirjaani esittelemässä kello 12.30-13, kabinetissa 110. Tervetuloa!



Mymmeli on täydellinen ja tietää sen itsekin.



Runo kompostin katveessa

Ohikulkijat ovat kyselleet mikä ihmeen kyltti takapihallamme on. Lukeeko siinä kenties ÄLÄ ASTU NURMIKOLLE vaiko LÄPIKULKU KIELLETTY?

Ei, kyseessä on runokyltti, jolla runoja kirjoitteleva mieheni osallistui takavuosina helsinkiläiseen taidetapahtumaan. Kyltti oli pitkään mökkimme pihalla. Nyt kun mökki vaihtoi omistajaa, se muutti takapihan kompostien viereen.

Tykkään tästä runosta, vaikka kyltti onkin jo aika reissussa rähjääntynyt.

Runon saat isommaksi klikkaamalla

Kiitos masennuksesta!

Jatkan turmarajalla bloggaamistani referoimalla suoraan kolumnia, joka minut pysäytti. Se löytyi Helsingin ortodoksisen seurakunnan uusimmasta Ortodoksiviesti-lehdestä, jonka yhtenä kolumnistina toimii Valamon luostarin munkki Serafim. Mielellään olisin linkannut tähän koko loistokirjoituksen, mutta koska lehti päätyy nettiin viiveellä, on tyydyttävä lainailemaan sieltä täältä.

Munkki Serafim muistelee kolumnissaan taannoista pyhiinvaellusreissuaan Armeniaan ja erityisesti hetkeä, jolloin hän lauloi muiden mukana vanhassa kivikirkossa vanhaa kirkkoveisua Kiittäkää Herraa, sillä hän on hyvä, hänen armonsa pysyy iankaikkisesti. Kyseisen veisaamispaikan historia oli synkkä: kirkon toiminta tukahdutettiin neuvostoaikana, toisena aikana sen suojiin olivat hakeutuneet kansanmurhaa paenneet pakolaiset, 1990-luvulla koko tienoo pimentyi ja kylmentyi pariksi vuodeksi sodan ja energiakriisin takia. Nyt kaupunki kärsi joukkotyöttömyydestä. Ja niin edelleen. Siellä sitä kuitenkin oltiin, laulamassa kiitosta Jumalalle. Miksi?

Munkki Serafim pohtii:

Kun me kiitämme Jumalaa, mistä me kiitämme? Kiitämmekö yksittäisistä onnistumisista? Etsimmekö vain yksittäisiä ilon aiheita, joista sitten olemme kiitollisia? Onko elämä meille yritys etsiä menestyksekkäitä onnenhetkiä ja kerätä niistä reitti, joka etenee yhdestä onnellisesta pisteestä toiseen. Ja jos onni kääntyy, samalla katoavat niin onni kuin kiitollisuuskin.

Todellisuudessa vastoinkäymiset eivät ole jokin irrallinen häiriötekijä, joka yrittää sotkea elämäämme ulkoapäin, vaan oleellinen osa elämää itseään. Luonnon kiertokulku on alituista kuolemisen ja syntymisen dialektiikkaa, ja osana luontoa me olemme koko ajan paitsi syntyviä ja kasvavia myös kuihtuvia ja kärsiviä olentoja.

(…) Ja kun me kuihdumme, hiivumme, kärsimme, petymme, masennumme, Jumala on meidän kanssamme. Hän ohjaa ja johtaa meitä läpi surun ja kuoleman. Hän on meissä, meidän maailmassamme – ja maailman toisella puolen.

(…)Ja kun meidän aikamme tässä maailmassa on loppumassa, näemme varmasti paljon selvemmin sen, mistä meidän elämässämme loppujen lopuksi olikaan kyse. Ehkä silloin voimme kiittää häntä kivusta, joka kasvatti meitä; ehkä voimme kiittää häntä ahdistuksesta, joka kypsytti meidän sielumme tähkäpäät valmiiksi. Ehkä silloin mekin voimme sanoa pyhän Johannes Krysostomoksen tavoin: Kunnia Jumalalle kaikesta.

Olen aivan viime aikoina – johtuen varmaan pettymys/kärsimys-ylikuormituksesta – alkanut suorastaan kiukustua Salaisuus-koulukuntaan ynnä kaikkiin niihin, jotka väittävät, että elämän kärsimykset ovat väärään suuntaan menoa; seurausta vääränlaisesta ajattelusta/epätehokkaista aarrekartoista tai jostain muusta, mitä minä typerys en vain ole epäonneni keskellä hiffannut. Manifestointiajatuksen mukaan esimerkiksi Paris Hilton olisi varmaan ”onnistunut” omaisuuksineen kaikkineen. Mutta mitä minä hänen elämästään oppisin? Ei, minä tarvitsen juuri tämän koulun.

Kiitos munkki Serafim! Palautuipa taas mieleen se syy, minkä takia alun perin halusin liittyä ortodoksiseen kirkkoon: siellä vielä hyväksytään pieni ihminen. Jopa vähän alakuloinen sellainen.

ps. Pakko linkata vielä tämä postaus, kun se sopivasti juuri sattui ilmestymään. Siellä esitellään tyttäreni ihanan kummitädin Olen juuri hyvä-taulut ja peilit, jotka kirjassanikin mainitaan. Kaikille meille perfektionisteille!

Ensi kesänä tämäkin pioni taas nousee ja kukkii. Nyt se ansaitusti lepää.

Hei hei, metsä!

Kaupunkilaisena minulla oli sellainen käsitys, että asiat ovat Suomessa luonnon suhteen paremmin kuin hyvin. Metsiä ainakin tuntui olevan. Liikaakin.

Lentokoneen palatessa jostain ”sivistyneemmästä” ulkomaanpaikasta takaisin Helsinki-Vantaalle, muistimme aina muiden cityhenkisten kanssa marista lentsikan ikkunasta näkyvistä loputtomista metsistä.

Kyllä Suomi on korpea. Boooriiing!

Sitten muutettiin maalle, keskelle vanhaa havumetsää. Kuin syvän vihreään syliin. Kaatelimme omalta tontilta tietenkin puita oikein urakalla. Meitä viisaammat raksaukot nääs ohjeistivat, että näin pitää tehdä, jottei joku laho puu kaadu talon päälle. Kun minkään puun lahoudesta ei voinut mennä sataprosenttiseen varmuuteen, kaadoimme varmuudeksi talon ympäriltä kaikki puut. Jätimme kuitenkin tonttimme toisen puolen metsäluontotilaan. Eikä omien puiden kaato mitenkään ahdistanut, talon takanahan alkoi ihana ”meidän metsä”, jonne tietysti suuntasimme talomme maisemaikkunat, ja sen takana oli toinen. Vähän matkan päästä löytyi kolmas, vielä hienompi. Metsiä täällä nyt ainakin riitti.

Metsän keskellä asuessa puita alkoi uudella tavalla rakastaa ja ymmärtää. Ensi kertaa tajusin esimerkiksi, miten hieno puu mänty on. Aiemmin olin fanittanut vain niitä ilmeisimpiä, tammia ja muita kaupunkilaispuistojen puita. Metsän vieressä asuessa sain myös ensimmäistä kertaa kokea sen, miten ihmeellisesti  metsä värähtelee, soi ja konkreettisesti lataa ihmiseen energiaa. Mieskin, aiemmin luontointoilusta kiinnostumaton, siteerasi usein olohuoneen ikkunamme äärellä Risto Rasan esikoiskokoelmaa ”Metsän seinä on vain vihreä ovi”.

Sitten alettiin hakata ensimmäistä, lastemme erityisesti rakastamaa ”keijumetsää”, joka oli ennen kaatoja  loistava marjametsä. Lasteni mukaan se oli muutenkin poikkeuksellinen metsä voimapaikkoineen kaikkineen. Se kirpaisi, muttei vielä masentanut, eihän tämä metsä sijainnut aivan silmien edessä. Eikä tätä metsää avohakattu, se muutettiin vain kulkukelvottomaksi.

Seuraavana vuonna selvisi hitaimmillekin, että koko ”meidän metsä” oli kaavoitettu omakotitonteiksi. Rakentaminen alkoi toiselta puolelta tietä, jonne eräänä päivänä ilmestyi koneista peloittavin: apokalyptinen metsätyökone, joka repii isoimmankin puun juurineen irti sekunnissa. Koko naapurusto kerääntyi katselemaan tuhoa: puolessa työpäivässä poissa oli kokonainen suurehko metsä (harvinaisen vilkas lintumetsä, muuten). Järkyttyneiden kuntaan päin soitettujen puheluiden jälkeen selvisi, että avohakkuu oli virhe. Työtehtävä ei ollutkaan tuhota aivan koko metsää, puut piti kiskoa pois vain tulevien tonttien paikoilta. Puistovyöhykkeen hienot vanhat puut oli merkitty säästettäviksi. Mutta tämmöistä näissä hässäköissä useinkin sattuu, kun tieto ei kulje. So what!

Nyt on revitty alas myös oman talomme takainen metsä ja nyrhitty varmuudeksi samalla ”puistovyöhykkeeltä” pois joka ainoa kaunis, vanha puu (tuhmat puuthan kaatuvat uusien talojen päälle, jep jep). Uskon, että kovin lähellä ei ole se päivä, kun oman pihamme puitakin vaaditaan kaadettavaksi. Perusteena voisi olla, että ne nyt vaan ovat puita, ja puita tykätään täällä päin kaataa (niiden tilallehan voi aina istuttaa vaikka …tuijia?).

Toissailtana kuulin balettitunnilla, että seuraava todennäköinen hakkuusuunnitelma koskee minun, lasten ja koiran lempimetsää. Siis sitä vihoviimeistä kunnon metsää, meidän mahtavaa sienimetsäämme. – Nyt pitää olla tarkkana! vanhat kuntalaiset ohjeistivat, jokseenkin alistuneina. – Ne eivät todennäköisesti ilmoita kaavamuutoksesta siinä ilmaisjakelusanomalehdessä, vaan juuri siinä toisessa, postimerkin kokoisella ilmoituksella.

Meillä alkaa olla Vihdin kunnan menettelytavoista jo kokemusta. Eräänä viime talven päivänä eräs lähikorttelin asukas huomasi omakotitalonsa taakse (”puistoalueelle”, kuten hän oli tonttia ostaessaan luottavaisesti kaavasta katsonut) ilmestyneen pikkuruisen lappusen, jossa ilmoitettiin Telia Soneran matkapuhelinmaston alkavasta rakennushankkeesta. Asiasta oli kuulemma kyllä hyvin selvästi ilmoitettu alueen asukkaille; tieto oli vilahtanut kunnan sivuilla netissä jossain vaiheessa.

Asukkaita kännymasto takapihalla ei ilahduttanut, asuihan maston juurella esimerkiksi epilepsiaa sairastava lapsi, sekä useita muitakin ihmisiä, joita mahdollinen säteilyturvariski ei kauheasti innostanut. Mastotkaan eivät monen silmiin ole yhtä kauniita kuin esimerkiksi puut.

Käynnisteltiin sitten suuri nimbyliike mastoa vastustamaan ja kerättiin iso addressi, johon nimensä laittoi joka ainoa asukas täältäpäin. Lopputulos? Saimme maston.

 Ihan näinä päivinä kaadetaan tuo viimeinenkin meidän ikkunasta näkyvä metsä.

Metsäsurujeni keskelle ilmestyi sopivasti Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon kirja Metsänhoidollisia toimenpiteitä, jota edelleen suosittelen yhtenä tärkeimmistä viime vuosien kirjoista. Kirja kertoo tuhotuista metsistä ja ihmisistä, jotka jäävät niitä suremaan. Kovalainen ja Seppo törmäsivät metsähakkuiden aiheuttamia tuntemuksia etsiessään tabuun, kiellettyyn puheenaiheeseen. Ihmisiin, jotka eivät uskaltaneet kertoa, miten pahasti heitä oli järkyttänyt se, että kokonainen maailma, metsä, oli tuhottu noin vain. Kuin sota olisi käynyt kodin vieressä, eikä mitään jää jäljelle:

Sureeko järkevä ihminen metsähakkuita? Onko se oikeutettua? Kuinka ainutlaatuista se on? Kuuluuko se vain höyrähtäneille, herkkähipiäisille? Pitäisikö tyynenä katsoa raiskioita? Tai olla huomaamatta?



Miten kaipaankaan tätä talomme takana sijainnutta metsää!

Tämä metsä lienee seuraavaksi kaatovuorossa.



Turmarajalla

Luin juuri Juha T. Hakalan kirjan Pakattu aika. Kiireen imusta hallittuun hidasteluun (Gummerus 2010). Se sisälsi paljon loistokkaita huomioita nykyisen työ-elämän kiireisestä sähellyksestä. Kirjassa pohdittiin myös tällaisen menon vastakohtia: pysähtymistä, paneutumista, harkitsevuutta, tuumailua, asioiden kunnolla tekemistä. Hidastamista.

Itselleni erityisen arvokas oli Hakalan ajatus töiden turmarajasta. Kun töitä nyt joka paikassa kaadetaan joka iikan päälle aivan liikaa, ja kun harvempia enää kiinnostaa varsinainen laatu, työt kannattaisi todellakin jakaa niihin, jotka vaativat täydellistä paneutumista ja niihin, jotka voi hutaista kokoon Hakalan määrittelemällä turmarajalla. Turmaraja tarkoittaa laatutasoa, jonka alle työn taso ei voi mennä ilman, että se johtaa ilmiselvään katastrofiin. Turmaraja-periaate on oman työkyvyn suojelua, sillä jatkuva perfektionismi on tämän hetken työ-elämään yhdistettynä aikapommi. Uupumus tulee varmasti.

Asia toki monimutkaistuu esimerkiksi ihmistyössä: ei päiväkotitäti, sairaanhoitaja tai kirurgi voi tehdä suurta osaa työstään turmarajalla. Mutta ehkä osan paperihommista jo voisi? Itsekin olen sen verran tunnollinen, että esimerkiksi haastatellessani lehtijuttuun perheitä haluan oikeasti kohdata ja kuunnella ihmisiä, en sutaista hommaa kokoon hätäisen puhelun voimin. Oman kirjan julkaisu – nyt, kun on saanut hetken olla tällä puolella haastattelupöytää – on myös aivan eri tavalla kirkastanut itselleni toimittajan ammatin vallan ja vastuun kysymyksiä. Minusta tärkeään juttuun paneutuminen nyt vaan on tärkeää.

Silti monen asian tekemistason minäkin voisin heti paikalla tiputtaa turmarajalle. Esimerkiksi sähköpostit. Ihailen ihmisiä, jotka eivät sähköposteissa turhaan jaksa huolehtia hienoista sanankäänteistä, oikeinkirjoituksesta tai edes isoista kirjaimista. Itse kun yritän muovata niistä(kin) aina jotain elämää suurempaa loppukevennyksineen kaikkineen.

Haa, mutta entä bloggaaminen turmarajalla?

Nyt esimerkiksi ajattelen, että Hakalan hieno kirja ansaitsisi perinpohjaisen arvion, mutta minulla on tänään tosi vähän aikaa. Sitäpaitsi Hakala kirjoittaa itse niin hyvin, että ehkäpä suurinta mainosta tälle ansiokkaalle kirjalle (+ ajansäästöä itselle) olisikin muutamien ajatusten suora referointi kirjasta. Yleisesti ottaen totean vain, että kirja on ehdottomasti suosittelemisen arvoinen ja tärkeä, ja siitä nauttii takuulla jokainen hitaamman elämän arvosta kiinnostunut.

Laitetekniikasta:

Miten mikään voi tosiasiassa kehittyä, jos jatkuvasti markkinoille työntyvien laitteiden ja ohjelmien kehittymisen sykli ei anna sovellusalueille lainkaan hengähdysaikaa kehittyä? Tästä ei voi olla muuta seurausta, kuin että kohta aivan kaikki ympärillämme on, vieläpä silmiin pistävällä tavalla, keskentekoista. Viimeisteltyä ja hiottua ei näe enää missään.

Nykyisestä journalismista, jonka ihanne on äärimmilleen lyhennetyt ja yksinkertaistetut jutut:

Pakatun tiedon ongelmassa on kyse siitä, miten lyhyesti ja tiiviisti asian voi esittää ilman, että se menettää loputkin sisällöstään.

Valitettavasti mikään ei ehdi kiinnostaa, ellei se erehdyttävästi muistuta iltapäivälehden lööppiä. Kaikki muu on puisevaa ja mikä pahinta, vakavamielisen painetun sanan äärellä on vaara ajautua pohtimaan oman elämän laatua.

Se olisi jo liian kohtalokasta. Kuka sellaista kestäisi.

Loppuun vielä hyytävä, oudon tutulta kuulostava työ-elämäkuva:

Ajattelemme: jos nukumme tunnin tai pari vähemmän, selviämme kyllä. Tämä piti tehdä jo eilen, mutta tämähän on vain tilapäistä! Ja mikä tärkeintä, onhan se vaihtelua arjen tylsyyteen, sen eleettömästi askeltavaan melankoliaan.

Lopputuloksena on, että mikään ei ole pitkäaikaista. Kukaan meistä ei ole oikeastaan enää pitkiin aikoihin keskittynyt töihinsä syvällisesti ja intohimoisesti. Tutustumme kaikkeen pöydällämme huojahtelevaan tekemättömään työhön vain pinnallisesti. Toivomme saavamme asian pois päiväjärjestyksestä siirtyäksemme nopeasti seuraavaan tehtävään, aina vain.

Tämä on valheellinen harha, unikuva, jonka vaippaan kiedomme itseämme päivästä toiseen. Saatuamme käsistämme yhden työn on sillä aikaa pöydällemme löytänyt tiensä ”kaksi pienen pientä pikku projektia”. Niiden tekemisellä ei ole kiire. Tietenkään. Riittää kun ne tehdään, sanotaan nyt huomenna.

Olipa muuten huomattavan epätiivistetty postaus.

Kiitos Juha T. Hakala, alan oppia!

Kettuneitiä harmittaa, kun on ensimmäinen juoksuaika. Ja talutushihna!

Supermielettömästä tuikitavalliseen

Viimeisimmässä Voi Hyvin-lehdessä oli hyvä juttu lemppari zen-tyypistäni, Brad Warnerista. Arvostan Bradin kirjoja kovasti erityisesti sen takia, että hän on kirjoitellut harvinaisella suoruudella kaikesta siitä hullusta ja ällistyttävästä, mitä usein tapahtuu kaikenlaisten henkisten opettajien ja gurujen liepeillä. Hän on myös henkiseksi opettajaksi sikäli virkistävä, ettei hetkeäkään esitä, että oma elämänsä olisi mitään muuta kuin ”tylsää, surkeaa ja säälittävää”.

Warner vastustaa kulttia, joka syntyy sellaisen ihmisen ympärille, joka on korottanut oman valaistumiskokemuksensa muidenkin tavoitteeksi. Häntä säälittävät sankarinpalvojat, jotka kerääntyvät gurun ympärille pyrkimään kiihkeästi samaan ”supermielettömään elämykseen”, jonka guru on tavoittanut. Arja Sihvolan haastattelussa Brad toteaa:

Erityisesti Yhdysvalloissa hengellisten opettajien uskotaan olevan erityisiä olentoja, ja muutamat ihmiset käyttävät sitä hyväkseen. Koettuaan jotain henkistä he pitävät sitä vain heille ominaisena ja asettuvat muiden yläpuolelle. Lähes kuka tahansa pitempään henkisiä harjoituksia tehnyt voi ajoittain kokea hyvin syviä tiloja.

Lähes kuka tahansa tosiaankin voi. Valaistumiskokemuksia on joka meditoijalla. Selvänäön oppii viikonloppukurssilla. Mutta sfääreissä liitely ei ole sittenkään lopullinen vastaus, sillä omasta pienestä elämästään pitää selvitä silti. Myös niistä hetkistä, jotka eivät ole supermielettömiä. Warner sen suoraan paukuttaa, kirjassaan Hardcore zen:

On peloittavaa olla aidosti rehellinen itselleen, sillä silloin ei ole enää ketään, jonka puoleen kääntyä, ei ketään, ketä syyttää, ei ketään, jolta odottaa pelastusta. On luovuttava ajattelemasta, että olisi joku pakopaikka ja hyväksyttävä se, että on todella ja lopullisesti omillaan. Parasta, mitä voi elämältä toivoa on, että löytää opettajan, joka murskaa unelmat ja toiveet, kiskoo lempiuskomukset oppilaan sylistä ja heittää ne rotkoon.

Brad Warnerin mielestä mandariinin syöminen on todellista valaistumista. Minusta sienestys ajaa saman asian. Nyt on suppilovahveroita metsät täynnä!

Sumussa, surussa

Tänään en jaksa olla yhtään myönteinen. Suruja, pettymyksiä, huolia. Kaikenlaista. Elämä sumussa. Tekisi mieli piiloutua Muumilaakson marraskuun homssun tapaan särkiverkkoon kertomaan itselleen tarinoita, jotka kävisivät sitten toteen.

Päivän tunnelmiin sopivat edesmenneen enoni, suuren pessimistin Juhani Peltosen runot. Vaikkapa tämä hyödyttömäksi itsensä kokevan isän syysmietelmä kokoelmasta Näköisveistos ruumiskirstusta (1987):

Isä kuuluu syksyyn,

jolloin lakastutaan, huurrutaan,

mennään riitteeseen ja jäädytään

lopuksi pohjia myöten.

tai tämä:

Arkiaamun käsittämättömin hetki. Yksin

on oltava asukas, vaikka koti

tuntuu peloittavammalta

kuin maailman nälänhätä- ja sotatoimialueet.

Huomenna haluan olla iloisempi, saapuuhan Suomeen vihdoin Afrikan aurinko, profeetallinen hahmo Youssou N´Dour, jonka maagisen äänen muistan jo lapsuudenkodista. Alzheimeria sairastava isäni ei aina muista montako lasta minulla on, mutta Youssoun hän heti muisti puhuessani hänen kanssaan eilen.

Mikä kurjuus musiikkia rakastavalle ihmiselle onkaan elää ilman musiikkia! Isä kun on unohtanut jo ajat sitten miten stereoita käytetään.

Viimeiset syyskukat. Nyyh.