maanantai 30. toukokuuta 2011

Pieni pala Orrelaa

1970-luvun vanhojen talojen tuhobuumin alle jäivät melkein samana vuonna molemmat mummolani. Kummassakin oli laajat puutarhat, jotka eivät olleet mitä tahansa pihoja. Ne olivat elämäntöitä.
Lappeenrannan mummolan piha oli hyötypuutarha-tyyppinen. Se oli täpötäynnä hedelmäpuita ja marjapensaita, jotka oli ryhmitelty pienelle lapselle kiehtovasti käytäviksi. Pensaiden käytävistöissä oli mukava leikkiä ja piilotella. Kirsikkapuut olivat huikean kokoisia, niihin kiipeämällä pääsi vajan katolle.Toinen mummolani, Korson aseman lähellä sijainnut Villa Orrela, oli kartanomaisempi. Hyötykasvillisuutta oli sielläkin, mutta myös huolellisesti haravoituja hiekkakäytäviä, sireenimajoja, omenatarha ja perennapenkkejä.
Lappeenrannan mummolasta ei saatu pelastettua kasvin kasvia, sillä mummo ja ukki muuttivat kerrostaloon. Kerran jo Karjalan evakkomatkan kokeneena he eivät liittäneet muuttoon sen suurempaa nostalgiaa tai dramatiikkaa. Olivat vain aika tyytyväisiä siitä, että saivat vihdoin viimein sisävessan.
Villa Orrelan jääminen uuden asemakaavan alle oli isompi juttu. Taloa asuivat siihen aikaan mummini sekä enoni perheineen. Eno oli tällöin jo tunnustettu kirjailija, ja sai järjettömänä pitämälleen Vantaan kaupungin päätökselle jonkin verran mediahuomiota. Silti mikään ei auttanut.

Lisää kuvia Orrelasta löytyy täältä.
Koska Orrelan menetys oli niin suuri trauma, enoni perhe otti Orrelasta mukaansa muistoksi kaiken minkä voi. Kaukaa viisaasti myös kasvit. Orrelan ruusut, tuoksuvatut ja pähkinäpuut kukoistavat nykyään tätini nykyisellä pihalla, ja ovat osin jo levinneet meidänkin pihallemme. Eilen hain meille tädiltä lisää Orrelan kasveja ja sain pihallemme vihdoin myös pitkään toivomani pähkinäpensaan (jälleen yksi monimuotoisuuskasvi!). On mukava ajatella, että pihallamme kasvava pähkinäpensas on lähtöisin tästä puusta, jonka enoni mainitsee novellissaan Maaliskuun sumua (1976):  Tekstistä välittyy hyvin se, millaiset olivat tunnelmat silloin, kun tulevasta kaavasta jo tiedettiin ja sen täyttöönpanoa voimattomina odoteltiin:
Pienpelto sytyttää tupakan, se maistuu pahalle ja yskittää. Hän katselee muinaista kiipeilypuutaan, lehmusta, jonka muutamat oksat ovat hätkähdyttävän valkoisia, kuin kaluttuja luita. Hän mietiskelee ja on surullinen: ensinnäkin siksi, että hän on tällainen, joka ei saa hetkeksikään kuoleman ajatusta pois mielestään, ja toiseksi siksi, että tämä vähäinen alue, koko hänen elämänsä seutu, on jäänyt uuden asemakaavan alle ja tuhotaan säälittä. Tyttö rummuttaa löytämällään kepakolla haljennutta tynnyriä, joka olisi vieritettävä näkymättömiin. Ja jälleen sumuilmassa varis risu nokassaan.
Hetkellisesti Pienpellon valtaa tarmonpuuska. Hän aikoo heti vierittää haljenneen tynnyrin näkyvistä, päättää uusia räystäskourut, maalata porraskaiteet ja ovet, tehdä vajaan uuden katon ja kaivolle paremman kannen, kutsua kirves- ja sähkömiehen, muurarin… Sitten hän polkee yskien tupakan sammuksiin ja ajattelee, ettei kannata kuitenkaan, koska jonakin päivänä caterpillari työntää kaiken pois, kaivinkoneet möyrivät aikansa, sen jälkeen aletaan rakentaa mahdollisimman rumia kerrostaloja ja puutarhaan tehdään autoille parkkipaikka…
Tuntuu painostavalta. Suuren pähkinäpensaan oksat ovat taipuneet niin, että Pienpellon on kumarruttava­.  - Mielelläni minä tässä kumarrun, hän ajattelee.
ps. Eilen hain mukavaa istutettavaa myös Liisan upealta pihalta. Kiitos Liisa!

torstai 26. toukokuuta 2011

Pieni talo preerialla. Ei kun lähiössä

Vihdoinkin se on ilmaisversiona netissä - palkittu lyhytelokuva Dervaesin cityviljelijäperheen elämästä. Elokuva on vain reilun vartin pituinen, suosittelen! Olisi kiva kuulla kommenttejanne. Voisiko tällainen toimia Suomessa, ja miten?



Olen lukenut Dervaesin perheen blogia jo pitkään, sillä onhan tämä ainutlaatuinen projekti. Blogista saa hurjasti hyödyllisiä kasvimaaneuvoja (ja puhutaan siellä muuten – yllätys, yllätys –  vuohistakin...). Viljelyolosuhteet etelä-Kalifornian ja Suomen välillä ovat toki kovin erilaiset, mutta eräs asia näyttää olevan meilläkin yhteinen: kuivuus. Dervaesin perheen kehittelemät savikasteluruukut ovat kiehtoneet mieltäni niin, että olen melkein jo tilannut niitä itselleni.

Dervaesien tontti on vain 809 neliön kokoinen, mutta satoa tulee niin, että perhe on päässyt täyteen omavaraisuuteen. Tämän lisäksi satoa jää vielä reilusti myytäväksi. Helppoa tällainen Ingallsin perheen tyyppinen elämä keskellä suurkaupunkia ei tietenkään ole. Tunnelmia kuvaa tämä perheen blogista napattu, vapaasti suomentamani teksti:

Vain parin korttelin päässä meistä ihmiset kävelevät kaupungilla viimeisimmissä design-vaatteissaan, ostaen asioita, joita eivät luultavasti tarvitse. Meidän maailmamme on aivan erilainen; onnistumisemme ja haasteemme ovat kovin toisenlaisia kuin ne, mitä suurin osa amerikkalaisista kokee.

Voi olla yllätys kuulla, että me elämme diktatuurissa. Viljelyyn ei sovi demokratia. Meidän pomomme on luonto, eikä sen kanssa voi neuvotella. Luonnon diktatuuri opettaa meille kärsivällisyyden ja sinnikkyyden läksyjä. Eräs vaikeimmista läksyistä on ollut tajuta, että me emme voi hallita tilannetta.

tiistai 24. toukokuuta 2011

Eläköön kasvu

Kolmevuotiaan kanssa on menossa sopuisa vaihe, koska meillä molemmilla on sama vimma: olla pihalla. Heti töistä ja tarhasta tultua on jäätävä suoraan pihahommiin. Isompi kitkee, myllää, kastelee ja haahuilee, pienempi kaivaa kaivurilla ja leikkii dinosauruksilla.
Ainoa suurempi haaste (feministipuoleni haraa vastaan) on suhtautua pojan huuteluihin: ”Hei Nainen!” Tämä liittyy leikkiin, jossa kolmevuotias on Mies ja minä taas… joku (?) nainen.
Nyt on alkamassa vasta ensimmäinen ihan oikea viljelykesäni – edelliset neljä kun menivät ensin raskaana pakkolevossa, sitten vauvan ja taaperon hoidon ehdoilla. Juniori ei ole ennen tätä kesää puutarhatouhuistani perustanut. Hän on vastustanut äidin palstalla kykkimistä yli kaiken. Ja on muuten tosi voimakastahtoinen.
Nyt homma alkaa ensi kertaa vuosiin sujua, hetkittäin harmoniaa muistuttaen. Hei, poikahan viihtyy leikeissään!  Hän ei ole enää joka toinen hetki hengenvaarassa eikä karkaile koko-ajan. Tänä kesänä voin yltää ties mihin ihmesaavutuksiin. Esimerkiksi siihen, että saisin sadon korjattua ennen kuin se pilaantuu penkkeihin
Eläköön lasten kasvu. Ja taimien.


Muistaakseni rakensimme kuistin siksi, että siellä olisi mukava syödä. Hmmm...

Kiemurtelevat kurpitsat


Ne surullisenkuuluisat maissit. Nyt syvempään istutettuna ja lannoitettuna.


Kolmannen pojan dinovaiheen kohdalla äiti osaa dinolajit unissaankin.

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Kysymyksiä viisaammille

Piti bloggata kaikesta, mikä mieltäni tällä hetkellä kasvimaalla askarruttaa kera havainnollisten kuvien. Nyt kuitenkin kävi niin, että risteilylle lähtenyt loppuperhe veikin kameran. Se siis niistä kuvista.
Hätäpäissä on kysyttävä ilman kuvia josko joku viisaampi siellä tietäisi.
- pitääkö maisseja taimivaiheessa tukea tai onko muita keinoja saada niistä tukevampia? Omani venähtivät vahingossa liian pitkiksi (itivät nääs saunassa ja rupesivat kiireesti kurottelemaan valoa) ja nyt varret jo löpsyvät. Maissien kanssahan minulla on ollut haasteita ennenkin…
- mitä tehdä, kun tomaatintaimien kasvuvauhti tuntuu hidastuvan? Lannoitatteko jo taimia, ja jos niin millä? Taimet ovat minulla turvepurkeissa taimikasvatusmullalla, ja sehän on tunnetusti laiharavinteista. Vai pitäisikö taimet jo siirtää ulos harson alle, rikasravinteisempaan penkkiin?
- löytyykö hyviä myyränkarkotus/likvidointivinkkejä? Eräällä kasvimaan laidalla meillä asustaa touhukas myyrä. Pesäänsä en ole vielä paikallistanut. Raparperin se oli tuhonnut kokonaan ja on nyt, joka-aamuisista koloista päätellen, perunapenkin kimpussa. Eipä tämä nyt mikään kauhea ongelma ole (ehkä tämän vuoden perunat olikin tarkoitettu sille?), mutta jos tulee kuningaskeinoja mieleen, kertokaa!
- missä vaiheessa siirrätte taimet ulos (erityisesti kiinnostaa tomaatti, maissi, kurpitsa)?
Edelliseen liittyen: olen alkanut haaveilemaan tällaisesta Kekkilän Vihervaja Intosta.
Tämä olisi sikäli sopiva, että tarve puutarhavajalle olisi etupihalla kova, mutta sisäviljelyä ajattelin harrastaa vain harvojen, arimpien lajien kanssa. Osaako kukaan kasvihuoneen omaava sanoa kuinka paljon lämmittämätön, suoraan etelää kohti suunnattu pikkukasvihuone pidentää kasvukautta? Kekkilän esitteestä ei selviä millaiset ikkunat Into-vihervajassa on. Jos ne ovat yksinkertaiset, mitenköhän kys. rakennelma lopulta eroaa lämmittämättömästä lasikuististamme? Siellä monikaan laji ei nimittäin vieläkään selviä ympärivuorokautisesti lämmön pudotessa kylminä kevätöinä viiteen asteeseen. Eli taimia pitää koko-ajan raijata eestaas sisälle ja kuistille. Tuntuisi typerältä ostaa kallis kasvihuone jos sieltäkin pitäisi erikseen kiikuttaa taimet öiksi sisään.
Tässä keväisessä kovan luokan fyysisessä työssä on kyllä ihan oma meditatiivinen tunnelmansa, jota Liisa kuvasi ihanasti täällä. Kaikki katoaa, aika ja paikka, surulliset ajatukset. Loppukesä, jolloin ”vain” kastellaan ja kitketään on paljon tylsempää eikä ollenkaan niin mukaansa vievää.
ps. Tämä oli kyllä kiinnostava juttu. Erityisesti se pidempi, tämän päivän Hesarin sunnuntaisivuilla oleva. Jutun maalaisperheen toteamus ”Kun me tänne kotiin tullaan, niin ei me kyllä enää viitsitä mihinkään lähteä” oli asian avain. Kotikeskeiseen elämäntapaan rauhoittuminen on monille entisille kaupunkilaisille kuitenkin pidemmän työn takana. Ainakin meillä ensimmäiset vuodet kuluivat kaupunkielämäntavan ja kotoiluelämäntavan välissä pallotellessa. Olimme kaupungissa tottuneet aina lähtemään ja menemään, koska kaupunkiasunnossa neljän seinän sisällä oli tylsää kököttää. Nyt vasta ollaan tultu siihen pisteeseen, että meitäkään ei huvita lähteä enää minnekään.
Ei me enää edes voida lähteä. Kuka kasvimaan kastelisi?

torstai 19. toukokuuta 2011

Hys hys

– Ei ihme, ettei Suomessa saada koskaan aikaan kunnon vallankumousta, totesi ystäväni.
– Eihän täällä kukaan uskalla olla mitään mieltä mistään. Meillä halutaan uskoa auktoriteetteihin ja sulautua tapettiin. Kun tunnekuohuja pidetään niin noloina asioina ja rauhallisuutta arvostetaan, vähäisetkin mielenilmaukset kuihtuvat alkuunsa.

Facebookissa, tuolla nykyajan torilla, suomalaisen hyssyttelykulttuurin näkee selvästi. Mieleen tulee kaksi viime aikojen tapahtumaa, jossa ihmisten ensimmäinen, spontaani reaktio torpattiin ruotuun nopeasti.
Eduskuntavaalien iltana oma fb-seinäni oli täynnä pöyristystä sekä aitoa huolta vaalituloksen johdosta. Olin iloisesti yllättynyt siitä, että ihmiset ottivat kerrankin kantaa, uskalsivat sanoa ääneen mielipiteensä. Jopa politiikasta, tuosta pitkään ”yksityisasiana” varjellusta miinakentästä.

Suurten tunteiden jälkeen Facebook-seinille levisi jo seuraavana päivänä häpeä ja hyssyttely: kamoon, ei maailma sentään ole kaatunut. Aurinko nousi tänäkin aamuna. Elämä jatkuu. Huomasivathan kaikki, että enemmistö ei kuitenkaan äänestänyt perussuomalaisia? Älkää kiihkotko ihmiset!
Siitä olikin enää lyhyt matka alkuperäisten tunnereaktioiden tuomitsemiseen: kyllä me "akateemiset punaviininlitkijät" olemme sitten suvaitsemattomia! Hyi meitä, kun noin menimme tuomitsemaan toisten mielipiteet! Vähän pitäisi hei miettiä ennenkuin rupeaa kirjoittelemaan.

Sama toistui tällä viikolla, kun jääkiekkojoukkueemme päihtymystila kultajuhlissa alkoi häiritä ilmeisen montaa facebookkailijaa (tämä onkin facebookissa mielestäni kiinnostavinta: sieltä nousee - ennen ensimmäistäkään aiheesta kirjoitettua lehtijuttua - ihmisten ensimmäinen, ajantasainen, spontaani reaktio). Uskallettiin sanoa ääneen se, mitä Suomessa ei saisi sanoa: että oli noloa ja hävettävää katsoa sankareidemme kännistä sössötystä ja kompurointia. Että voisiko juomista koko kansan edessä tapahtuvissa televisioitavissa edustustilanteissa edes ihan pikkuisen rajoittaa?
Takki käännettiin tässäkin asiassa kuitenkin salamana. Hyi teitä, turhasta kiihtyjiä, suvaitsemattomia ihmisiä! Arvostelette sentään Sankareita! Pilasitte meiltä kaikilta voiton ilon! Tuota mieltä ei saa olla!

Olen erityisen kiitollinen isälleni siitä, että hän avasi oman ajatteluni lapsesta asti sille, että se, mitä Suomessa puhutaan, ja miten Suomessa asioihin reagoidaan on vain yksi totuus. Isä kannusti minua tietynlaiseen anarkismiin ja kyseenalaistamiseen, nauroi suomalaiselle hyssyttelylle, kuunteli uutiset muiden maiden radiokanavilta ja tilasi aikakauslehdetkin mielummin ulkomailta.

Maassa, missä järkevyyttä, tasaisuutta ja vaikenemista arvostetaan ja itsensä nolaamista kammotaan yli kaiken, haluan itse olla epäonnistumisenkin uhalla jotain mieltä. Vaikka toisinaan menisi pahastikin metsään, vaikka ”uskottavuuteni” (mikä älytön sana) kärsisi. Mielipiteen ei minusta aina tarvitse olla syvällisesti perusteltu tai loppuun asti perfektionistisesti mietitty, tunnereaktionkin voi ilmaista. Tämä tietysti sillä oletuksella, että oma mielipide ei ole esimerkiksi jonkun ihmisen solvaamista.

Työmatkoilla viritän radion aina Mondolle, josta tulee silloin yleensä BBC:n tai amerikkalaisten uutisasemien lähetyksiä. Minulle tulee tuttu olo, kun kuuntelen toimittajien usein kiihtyneitä äänensävyjä, huudahteluja, kantaaottavuutta, pöyristystäkin pahimpien ihmisoikeusrikosten äärellä. Joskus joku toimittaja on jostain oikein hurjasta tilanteesta raportoidessaan jopa nyyhkyttänyt. Eikä häntä ole vaikuttanut hävettävän ollenkaan.

Lupasin lapselle, että jos Suomi voittaa maailmanmestaruuden, liimaan oveemme nämä lapsen tekemät kyltit. Lupaus oli pidettävä.


tiistai 17. toukokuuta 2011

Miksi maalle?

Miksi nykyään hyvä ihminen downshiftaa maalla ja huono tekee paljon töitä ja asuu kaupungissa?

Näin kyseli downshiftaustrendistä tarpeekseen saanut Kirsi Piha, kun haastattelin häntä taannoin Meidän Perheeseen. Piha ei ole ainoa, jota maallemuuttojutut ärsyttävät.


Miksi pitää muuttaa juuri maalle? Miksi, oi miksi? Mitä siellä muka on?

Mitä kauemmin asuu maalla sitä vähemmän jaksaa puolustella. Tekisi mieli vain todeta sovinnollisesti, että kukin eläköön tyylillään. Ei maalle kaikkien suinkaan tarvitse muuttaa.

Viime viikolla haastattelija tivasi minulta taas tätä samaa kysymystä. Mitä siihen tällä kertaa vastaisi? Minkä hyötynäkökohdan keksisi? ”Luonnon takia” kuulostaa jotenkin niin... pliisulta? Jotta voisi kaupunkilaiselle selittää, mikä arvo on luonnolla itsellään (luontohan ei ole - kuten kaupunkilainen otaksuu - jotain, mikä vain passiivisesti ”on”, vaan ympärivuotisesti aktiivinen, elävä, kehkeytyvä tapahtuma) pitäisi omata L.M. Montgomeryn tai vähintäänkin kirjailija Juha Taskisen luontokuvauskyvyt. Sittenkään selostus ei vakuuttaisi, jos kuulijalla ei olisi henkilökohtaista suhdetta luontoon; kasveihin, eläinlajeihin. So what - luonto?

Minä haluan asua maalla esimerkiksi siksi, että haluan asua lähellä puita. Jos minun pitäisi valita haluanko olla ihmisjoukon vai puujoukon elikkä metsän keskellä, valitsisin metsän. Jos tilanne tästä vielä kehittyy pahempaan suuntaan, alan varmaan kohta preferoida puuseuraa ihmisseuraan.

Lapsille puiden ihanuus on itsestäänselvyys.

 

Viime vuonna pääsin ekaa kertaa New Yorkiin. Kaupungin hienouden ihmettely peittyi minulla aika pian kummasteluun; miten joku voi ihan oikeasti asua siellä? Kaupungissahan ei ole juuri ollenkaan esimerkiksi kunnon metsikköjä. Ihmisraukat! Ekosysteemi-näkökulmasta maailmaa tarkkaileva maalainen näkee kaupungin, jossa on vain ihmisten rakentelemia juttusia hirveän yksitoikkoisena paikkana.


Tekeepä taas mieli lainata Mari Möröä kirjastaan Vapaasti versoo:

Meitä suomalaisia haukutaan metsäläisiksi ja otan sen kunnia-asiana. Ei ihmisestä tee sivistynyttä eikä urbaania se, että hän muuttaa Töölöön ja käy kahviloissa. Asuinpaikka valitaan useimmiten työpaikan mukaan ja jos työpaikka sattuu olemaan kotona, on aivan häikäleen sama missä sitä asuu. Ainakin tämmöinen epäsosiaalinen ihminen kiittää jokaisesta päivästä, jona ei tarvitse avata marketin ovea eikä tulla tönityksi viraston tuulikaapissa.

Ilmaston kannalta kaikkien pitäisi pakkautua ekokaupunkeihin, mutta mieluusti jään siitä riemusta sivuun. Voitte katkaista sähköt ja tiet, kaivo jää vielä ja puuhella. Ja kellari, hyötymaa, metsän kolkka, järvi. Ihminen on elämäntapansa pakkausjäte.

ps. Nyt on vuoden paras aika harrastaa aamukävelyjä metsässä ja vesistöjen lähellä. Siellä tapahtuu!

lauantai 14. toukokuuta 2011

Hitaasti kiireessä

Meidän alalla, ja aika monella muullakin, eletään juuri nyt kiireviikkoja. Työprojektit pitää saada päätökseen ennen kesälomia. Hommia kannattaa myös kiriä ennakoivasti niin, ettei kaikki kaadu niskaan heti lomalta palatessa. Meitä viljelijöitä pitävät kiireisinä istutus- ja maanrakennuspuuhat. Lisäksi pukkaa lasten kevätjuhlia, työpaikan juhlia. Ystävälläkin olisi ihana tanssiesitys, jota en millään (taaskaan!) ehdi katsomaan. Sairaalassa olevaa isää en ole ehtinyt katsomaan pitkään aikaan. Syyllisyys ja riittämättömyys kalvavat. Jatkuva kiire ei tunnu hitaamman elämän etsijästä ollenkaan kivalta. Mutta minkäs teet?
Voi tehdä paljonkin. Voi esimerkiksi hengitellä syvään entistä tietoisemmin, unohtaa viimeisimmätkin perfektionistiset ajatukset ja olla itselleen korostetun armahtavainen. Tehdä vain sen verran kuin pystyy, eikä siinäkään mennä yli jaksamisen rajan. Henkilökohtaisesti en enää halua mennä lähellekään tuota rajaa, sillä tiedän, että sieltä takaisin palautuminen on kova homma.
Vanha mallini kiireestä selviämiseen oli vauhdin kiristäminen. Esimerkiksi freelancer-aikoina, jolloin ennen kesää piti tehdä koko kesän jutut urakalla etukäteen, tapani oli tsempata itseni hurjaan vauhtiin, jossa ei taukoja pidetty eikä etenkään nukuttu. Kirjoitusvauhtia sai pidettyä yllä illalla ja yölläkin kahvin ja punaviinin voimalla. Usein samoihin urakkavaiheisiin osuivat myös keväiset kuntokuurit: palauttavaa toimintaa kiireen keskellä oli muka huhkia hulluna kuntotunneilla ja toki samaan syssyyn osallistua joka ainoaan juhlaan ja kissanristiäiseen (koska pitihän sen ajan logiikalla olla ”muutakin elämää” kuin työ). Tällaisten työperiodien jälkeen olin aina puolikuollut ja palautuminen kesti kauan. Nykyään kiireen iskiessä teen päinvastoin: hidastan. Karsin ohjelmasta kaiken, mikä ei ole aivan pakollista. Olen epäsosiaalinen. Kuuntelen rauhoittavaa musiikkia. Nukun.
Erikoista on se, että saan ihan yhtä paljon tulosta aikaan kuin kiihdytetyllä vauhdilla aikanaan. En vaan ole ihan romuna stressistä.
Jooga on paras apu omaan stressioireeseeni selkäkipuun. Minulla alkaa tietty ristiselkäkipu heti, kun aloitan sen entisenlaisen itseni prässäämisen. Kipuihin auttaa vauhdin hidastaminen, venyttely ja etenkin hartiaseisonta. Viime aikojen joogakirjoista lempein ja mukavin on mielestäni tämä. Vaikka Maya Fiennesin kirjassa onkin brändätty kirjailija tavalla, josta yleensä en pidä, näin valoisaa ihmistä katsoo kyllä mielikseen.
Loppuun ajatus itsensä rakastamisesta Mayalta:
Sinua ei tarvitse korjata, koska et ole rikki. Olet täydellinen sellaisena kuin olet juuri nyt.

maanantai 9. toukokuuta 2011

Puiden siirtoviikot

Miten olenkaan katunut sitä, että uskoin talon rakennusvaiheessa niitä raksa-ukkoja, jotka halusivat parturoida puolet tonttimme puista ”jotta koneet mahtuvat”.
Pöh! Vaikka toisen puolen metsä säilyi, ammottaa toinen (luonnollisestikin itä-etelän puoli) edelleen ilman ainoatakaan varjoa tuottavaa puuta. Kesällä täällä on kuuma! Viimeiset viisi vuotta on siis tullut istutettua puita. Paljon puita. Ja kiroiltua sitä, miten harva laji viihtyy näin kallioisella tontilla, jossa maakerrosta on vain nimeksi.

Tottakai kokeilin ensin istuttaa taimistoista ostettuja (kalliita!) koriste- ja hedelmäpuita. Tarpeeksi monen puukuoleman jälkeen tajusin vaihtaa strategiaa; aloin muistella mitkä lajit täällä alun perin viihtyivät silloin kun tontti oli vielä metsää. Tällä reseptillä homma onkin toiminut huomattavasti paremmin. Tädin metsästä on tullut kuskattua takatontille valtava määrä kuusia, joista osa on lähtenyt kasvuun ja osa kuollut. Mökkimetsästä repäisty männyntaimikin viihtyy täällä. Samoin pienet tammet, joita täällä jo valmiiksi kasvoi, mutta jotka vain sijoittelin uusiin paikkoihin. Tähän mennessä olen istuttanut pihallemme noin kahdeksankymmentä puuntainta, ja tässä luvussa ovat vain henkiin jääneet puut.
Viime viikonloppuna huomasin, että omassa pikku ryteikkömetsässämme on vaikka mitä lajeja, joita voisi siirtää paljaammalle puolelle pihaa. Viikonloppuna tuli siirrettyä uusille paikoille kolme pihlajaa sekä yksi kaunis puu, joka toivoakseni on raita.
Raidan haluaisin pihapuukseni kovasti, Suomen Luonnonsuojeluliitto kun valitsi sen maailman luonnon monimuotoisuusvuonna 2010 vuoden lajiksi, ja sitä hehkutetaan kovasti myös Riku Cajanderin ihanassa kirjassa Luontopiha. Ympäristöystävällinen piha ja puutarha.
Raita istutettiin paikalle, jossa ei ole menestynyt vielä yksikään puu. Mutta voihan silti olla, että juuri tämä yksilö lähteekin huikeaan kasvuun ja menestykseen. Tämän kevään to do-listalla on vielä viiden pienehkön koivun siirto, ja multahimalajan lopun kärräys. Selkä on jo palanut auringossa ja muutenkin niin järkyssä kunnossa, että tähän ei enää auta yksikään joogaliike.

Mutta mieli on virkeä.
Keväisen puutarhavauhkoontumisen aikaan voi todeta kuin puutarhahullu kirjailija Mari Mörö: on se hyvä, että pääsi kilahtamaan juuri tällä tavalla. Mari Mörön hauskaa kirjaa Vapaasti versoo. Rönsyjä puutarhasta olenkin lukenut iltaisin kuistilla ja saanut siitä monet hyvät naurut.
Onko tarjolla muuta kuin talouselämään liittyviä takaiskuja? Minkä varassa jaksamme elää, mistä saamme sisältöä? Eikö tässä voisi jo kurkottua eteenpäin ilman meuhkaamista maailmanlopusta? On huojentavaa ajatella, että pankkien viitekoroista ja eläkepommeista kiljuminen ei vaikuta ollenkaan puiden silmujen pullistumiseen, tomaattien esikasvatukseen eikä ensimmäisten krookusten ilmaantumiseen. Ja mitä narsisseihin tulee, niihin liittyvää toiveikkuutta ja iloa on talven jälkeen vaikea ohittaa olankohautuksella.

Osaan samaistua Mörön tunnelmiin ihan kybällä - huomasinhan tänään, riemunkiljahdusten kera, että eräs viime vuoden kuollutta teeskennellyt pikku tammi on kuin onkin elossa! Metkoja nämä puut muutenkin - niiltä kestää aika kauan pohtia kannattaako tässä uudessa paikassa lähteä nyt ensinkään elämään vaiko ei.
Kuva ei ole kuitenkaan puista vaan tyttärestä. Onnea on... olla seitsemävuotias pikkukeiju, lähdössä parhaan kaverin synttäreille.

perjantai 6. toukokuuta 2011

Citius, altius, fortius

Joskus Facebook-keskusteluissakin päästään itse asiaan. Ihan pakko oli suoraan kopioida ystäväni luvalla hänen tämänaamuisia pohdintojaan. Kyseessä on sosiologi, joka parisuhdetta tutkiessaan on joutunut selaamaan läpi viime vuosikymmenien naistenlehtiä. Hän kirjoittaa näin:

Käytyäni tänään läpi Me Naisten vuosikerran -88 ja Eevan vuosikerran -80, tuli ikävä 80-lukua. Ilmapiiri oli ihan toinen... pilkun viilaus ja suorittaminen puuttui. Me elämme ahdasmielisyyden aikakautta, vaikka se äkkiseltään katsoen onkin saatu näyttämään vapaudelta. Haluan takaisin leppoisalle ja selkeälle 80-luvulle.
 
Kolmenkymmenen vuoden takaisista lehdistä puuttuvat ne jutut, joissa piiskataan ihmistä koko ajan parempiin suorituksiin: urheilussa, harrastuksissa, arjen valinnoissa, työssä, kodin sisustuksessa, ostamisessa, matkustelussa. Kaikessa. Ihmiset, jotka jutuissa esiintyvät, ovat tehneet melko tavallisia suorituksia, jotka eivät vaadi mitään yli-inhimillisiä supervoimia. Mainoksia on murto-osa nykyisestä. Puolet jutuista ei käsittele sitä, miten olisit terveempi, kauniimpi, laihempi ja tehokkaampi. Henkinen ilmapiirikin on hurjan paljon suvaitsevampi. Tai ehkä tää on vaan sentimentaalista kaipuuta johonkin, mitä ei ollut... mutta jopa Timo T.A. Mikkonen oli 80-luvulla parempi kuin nyt. Nih.

Aika kattava analyysi. Mutta miten päästä takaisin sen ihan tavallisen elämän arvostukseen, sen nostamiseen kiinnostavaksi?
Katselen täällä isossa lehtitalossa ympärilläni olevia kansiotsikoita ja pohdin sitä, mitä ne kertovat omasta ajastamme: Nauti! Rentoudu! Uudistu! Elämänmuutos nyt! Lisää itsevarmuutta! Opi rentoutumaan!

Kaikki nämä otsikot löytyivät muuten - hieman ristiriitaisesti - saman lehden kannesta.
Valo pääsi vappuna silittelemään ystäväni pihalla kanaa. Kanatkin olisivat ehkä ihan kivoja. Helpompia ainakin kuin vuohet...?

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Hennahurahdus

Juttuni ekokampaajalla käynnistä löytyy täältä. Ajattelin kuitenkin jatkaa luomu-hiusasiasta kera kuvien ja vielä vähän täällä blogissa. Sallittakoon koukkaus turhamaisuuden puolelle kaiken viime aikaisen paasaamisen ja mullan kannon vastapainoksi.

Minulla on melkein koko elämäni ollut pitkät hiukset. Tällä hetkellä ne ovat ennätyksellisen lyhyet, koska pari vuotta sitten leikkasin polkan. Se ei kuitenkaan ollut minun juttuni, eli tässä sitä taas kasvatetaan entisenlaista tukkaa. Neljänkymmenen vuoden pitkätukkaisuuskokemuksella voisin antaa pari luomuvinkkiä niille, jotka haluavat kasvattaa (ja säilyttää) pitkät hiukset.

Tärkein vinkeistä on pestä hiukset niin harvoin kuin mahdollista, sillä tällöin ne hoitavat itse itsensä. Itse pesen hiukset korkeintaan kaksi kertaa viikossa, välillä harvemminkin. Pitkähiuksisen kannattaa välttää myös kaikkea turhaa käsittelyä, turhia hiusmuotoilu- ja hoitoaineita - ja erityisesti lämpökoneita, kuten föönejä, suoristus- ja kiharrusrautoja. Kiharat saa ilman lämpöä, kun väsää jokusen letin tai sykerön yöksi.

Yleensä annan hiusten kuivua pesun jälkeen itsekseen. Itse hiippaan töihin vaikka hiukset märkinä, koska meidän toimituksessa ei kauheasti hienostella (viereisessä Gloriassa en ehkä kehtaisi tehdä näin).

Olin kovin iloinen keskustellessani Tukkatalon ekokampaaja Johanna Ahlbergin kanssa hiusten hoidosta, sillä hän oli kanssani samoilla linjoilla. Yksinkertaisinta ja fiksuinta olisi Ahlbergin mukaan käsitellä hiusta niin luomusti kuin mahdollista, sillä tällöin ei tarvitsisi osallistua koko silikonihoitoaine- tai värjäysshowhun.
- Onhan se meidän kampaajien kannalta tietysti tuottoisaa, että ihmiset poistavat luonnollisen kiillon ja käsiteltävyyden hiuksistaan kovalla pesemis-,värjäämis- ja käsittelyrumballa. Kasviväreillä värjätty luomuhius, jota ei joka päivä pestä, ei kuitenkaan enää tarvitse erityisiä selvitys- tai kiilotusaineita.

Kun takana on minun tapaani kymmenen vuoden värjäysputki on turha kuvitella, että tavallisista hiustenhoitoaineista voisi noin vain siirtyä luomulinjalle. Silikonitököteistä on riippuvainen siihen asti, kun suurin osa käsitellystä hiuksesta on kasvanut pois. Jo läpivärjättyä hiusta kun ei saa luomuksi enää millään, eli on vain kärsivällisesti odotettava, että entiseen tapaan värjätty hius kasvaa pois.

Tässä loppuun ensimmäisen ja toisen ekovärjäyskerran tulokset. Oma värini on tummanruskea, josta toivon tässä ikääntyessäni siirtyväni vaaleampaan suuntaan (on nimittäin pieni trauma vanhemmistani, jotka vielä yli seitsemänkymppisinä värjäävät hiuksiaan "nuorekkaan" mustaksi...se EI näytä kivalta). Koska kasviväreillä vaalennus ei ole mahdollista, ajattelin lähteä tästä punertavampaan suuntaan. Meidän suvussa harmaannutaan aikaisin ja minäkin löysin ekat harmaat hiuksistani jo alle kolmekymppisenä.

Ensimmäisen ekovärjäyksen jälkeen hiukseni olivat aika ennallaan. Juurikasvu-osuudessa näkyi punertavuutta ja harmaat olivat jotenkuten piilossa.

Tässä vielä inhorealistinen, aivan erilaisessa valaistuksessa kampaamossa otettu lähikuva hiuksista heti värjäyksen jälkeen. Kuvasta näkyy hyvin se, että harmaat tai muuten vain vaaleammat hiukset (vanhoja raitojakin nimittäin löytyy) eivät olleet muuttuneet tummiksi, pikemminkin kellertäviksi. Edellisen värjäyskerran juurikasvukohtakin näkyy, samoin joku aika sitten tehty värin muutos. Tavallisessa valossa hiukset näyttävät mielestäni kuitenkin ihan luonnollisilta.

Osaan kyllä kuvitella, että vaativammalle asiakkaalle, joka on tottunut kemiallisilla aineilla saamaan hiuksiinsa täsmälleen sitä mitä värikartta osoittaa tulisi tällaisesta lopputuloksesta tuntikausien istumisen jälkeen vähän pettynyt olo. Mutta ekovärjäys ei olekaan kaikki tänne mulle heti nyt-juttu.


Älkää pelästykö. Hiukset eivät oikeasti jääneet keltavihreiksi, valaistus on tässä vaan kummallinen. Siitä kuitenkin näkyy realistisesti se, että hennavärillä tulos ei ole tasainen. Lopuksi tulos värjäys numero kakkosen jälkeen, tuoreeltaan äsken räpsäistynä täältä toimituksesta. Punaiseen päin mennään, eikä tämä hiusten monivärisyys ainakaan minua häiritse. Eipähän tarvitse teettää erikseen raitoja.
Lisää hyviä perusteita siitä, miksi tavanomaista hiusvärjäystä kannattaa kyseenalaistaa löytyy täältä.