Downshifting on out - entä sitten?

Meijerillä käsiteltiin taannoin ansiokkaasti tämän aikakauslehden pääkirjoitusta. Kuntosalilla vanhoja aikakauslehtiä selatessani törmäsin pariin muuhun downshiftingiä käsittelevään pääkirjoitukseen tältä syksyltä. Jokaisen kirjoittajan asenne oli samalla tavalla kohtuullistamista vieroksuva: kaikenlaisia laiskottelutrendejä sitä keksitäänkin, mutta muistakaa ihmiset, että jonkun ne työt pitää kuitenkin edelleen tehdä!

Vähän aikaa sitten kuulin myös ponnekkaan mielipiteen siitä, että koko kohtuullistamisjuttu taitaa olla jo ohi.

Ohi?

Miksiköhän niin moni tuntuu provosoituvan downshiftingistä? Ei kai yksittäisten ihmisten halu hillitä turhimpien tavaroiden ostelua, kiipiä työpaikoillaan vähemmän tai elää rauhallisemmalla tahdilla ole keneltäkään pois. Toinen asia, mikä minua kiinnostaa on se, onko degrowth-jutuista hernettä nenään vetävillä mielessään joku parempi planeetan pelastussuunnitelma? Uskovatko he ihan oikean todellisesti vielä siihen, että maapallo kestää rajattoman taloudellisen kasvun? Karut faktat kertovat, että ehkä jo meidän sukupolvemme näkee sen ajan kun kaikki kohtuullistavat, tahtoivat tai eivät. Lapsenlapsemme näkevät sen varmasti.

WWF:n tämän vuoden Living Planet-raportissa, eräässä tärkeimmistä maapallon tilaa analysoivista katsauksista,  todetaan, että nykyiset kulutustapamme johtavat umpikujaan. Tarvittaisiin 4,5 maapallon luonnonvarat jos koko maailman väestö eläisi kuin keskimääräinen amerikkalainen. Näitä ylimääräisiä planeettoja ei valitettavasti ole tarjolla.

WWF Suomen pääsihteeri Liisa Rohweder toteaa, että luonnonvarojen ylikulutuksesta riippuvaiset valtiot vaarantavat taloutensa, koska maapallon luonnonvarat loppuvat nykyisellä menolla joka tapauksessa.

- Ne maat, jotka pystyvät kääntämään tuotantorakenteensa ensimmäisten joukossa vähähiiliselle raiteelle, ovat voittajia. Tämän lisäksi teollisuusmaiden asukkaiden tulee tyytyä nykyistä pienempään materiaaliseen kulutukseen.

Ei kohtuullistamisessa ole kyse työn vieroksuntabuumista, vaan heräämisestä tiedostetumpiin, vastuullisempiin elämänvalintoihin. Kohtuullistaminen ei ole täydellistä kulutusyhteiskunnan ulkopuolelle jättäytymistä, vaan omien kulutustottumusten uudelleenarviointia. Se on vähempään tyytymisen harjoittelua.

Oma kohtuullistamismotiivini ei ole koskaan ollut vain oma onnellisempi tai helpompi elämä vaan eettisyys. Sen pohjana on toive siitä, että maapallolla voisivat elää mukavasti myös lapseni ja lapsenlapseni. Pienempi kulutus on yksi tärkeä keino hillitä ympäristön liikaa kuormittumista.

Kohtuullistamisen leimaamista ”vain” trendiksi en ole koskaan tajunnut. Kuten täällä aiemmin kirjoitin, tiedostavissa piireissä kohtuullinen, luonnon rajoja kunnioittava elo on ollut elämäntapana aina ja niin se tulee vastakin olemaan.

Vaikka trendi ehkä jo tuli ja meni, minä aion kohtuullistaa ensikin vuonna. En aio edelleenkään muuttaa mummonmökkiin. Päinvastoin: palaan helmikuussa työhöni suureen pörssiyhtiöön. Kohtuullistamisvalintoja aion silti tehdä omassa arjessani joka päivä.

Kohtuullista ja leppoisaa eloa myös vuodelle 2011!

ps. On ihan pakko vinkata tätä blogia. Kerrankin vaateblogi, josta minäkin innostuin! Näitä aidosti persoonallisia asukokonaisuuksia katsellessa voikin sitten miettiä onko pieni elämä statussymboli, trendin takaa ajamista, ajan hermolla olemista vai mitä?

Jääkukkia kylmällä kuistilla

Pysähtyminen - se vasta voimia vaatiikin

- Tämmöinen joulu, jossa ehtii unohtaa koko joulun, on oikeastaan just paras.

Tämä lähes rikollinen lause lipsahti huuliltani jouluyönä kello 0.50, kun olimme miehen ja seitsemäntoistavuotiaan kanssa päässeet hienon Pianisti-elokuvan, ja sitä myötä koko jouluaaton finaaliin. Keskiveli oli ollut koko jouluaaton kovassa kuumeessa, koira ripulissa, äiti muuten vain joulumielen tavoittamattomissa.

Joulu kummastuttaa minua vuosi vuodelta enemmän. Shoppaushulluus, kaman ja ruoan vimmainen hamstraus – tämä koko näytelmä, jonka joku jossain on päättänyt etenevän tietyllä kaavalla. Alan olla samaa mieltä kuin kirjailija Tuomas Kyrö: ”Joulu nostattaa kahdeksi kuukaudeksi kauhean älämölön, että voitaisiin olla yksi päivä hiljaa. Eikä sitä edes olla hiljaa.” (H.S. 24.12.10) Viettäisin mielummin yhden hiljentymispäivän kerran viikossa kuin yhden näin kovalla hässäkällä rakennetun kerran vuodessa.

Pyhän Herman Alaskalaisen kirkossa Tapiolassa oli aattopalveluksessa kuitenkin tunnelmallista. Lapset iloitsivat lahjavuoristaan (niin, me emme siis ole niitä karuja vanhempia, jotka antavat lapsille lahjaksi vain pari itse vuoltua puupalikkaa per nuppi…). Ja Helsingin aatonaaton jouluryysiksestä Vanhalta ylioppilastalolta löytyi yksi todella tärkeä juttu, jota olin metsästänyt jo monta kuukautta: ensi vuoden kalenteri.

Kalenteri on tärkeä, koska sehän määrittelee seuraavan vuoden. Ja ensi vuodesta on tultava parempi kuin tästä! Heli Pukin Karhusen ja Kettusen keikkakalenteri oli kaivattua vaihtelua esimerkiksi Paulo Coelhon korkealentoisuuksille, jotka jo parissa kalenterivuodessa alkavat mennä yli sietokyvyn. Karhun ja Ketun (huom. voimaeläimeni! Katsokaa vaikka tämän blogin ulkoasua…) suusta kuulee vähän maanläheisempiä ja mahdollisesti myös käyttökelpoisempia elämänohjeita:

Iloitse villisti ja ilmaan hypi,

älä pikkuasioita turhaan nypi.

Älä nouki, kouki liikaa

turhuuden markkinoilla

- on ale avoin aina luonnon marjasoilla.

Jumppaa, pumppaa, humppaa ja rullaa

- syö silloin tällöin annos

namia ja pullaa

ja nuku riittävästi aa-tuuti-lullaa.

Myös tämän postauksen otsikko on varastettu samaisesta kalenterista.

ps. ”Äiti on vähän väsynyt”- t-paitaa en vieläkään saanut lahjaksi, vaikka toivoin. Sen sijaan sain lempparini Goran Bregovicin, mustalaismusiikin ehdottoman kunkun, uuden levyn. Toki sekin piristää.



Joulumusiikkia riitti...

...kiitos innokkaan pianistin

Äiti oli vähän väsynyt.

Pieneen jouluun

Vaikka henk. koht. ärsyynnyn vinkkilistoista (olen joutunut työn puolesta tehtailemaan niitä kyllästyksiin asti, ja sitä paitsi minusta ne aliarvioivat lukijaa yksinkertaistamalla elämän monimutkaisuutta), tästä postauksesta silmiin osui aidosti hyvä jouluvinkki: lähde joulun suunnittelussa elämäntilanteesta. Siis oikeasta elämäntilanteesta, ei idealisoidusta. Oikea elämä on aina kesken, ja lapsiperheessä se vasta kesken onkin.

Tänäkään jouluna emme yltäneet jouluaskarteluihin tai leipomuksiin, joita kehtaisi täällä blogissa esitellä. Kortteja ei ehditty tänä vuonna kuvata ja lähettää ollenkaan. Joulukuusikin on ehtinyt kaatua jo kerran ja koiralla on ripuli.  

Toisaalta taaperon juttujen hauskuus on huipussaan ja on ensimmäinen joulu, kun meillä on tarjolla elävää joulumusiikkia vaikka aamusta iltaan (suuri haaste tytölle onkin olla soittamatta pianolla joululauluja – edes puolen tunnin ajan, please!).

Itse odotan lähinnä joulukirkkoa. Siellä minua odottaa valmis joulu ja haluamani joulutunnelma. Jos voisin, haluaisin viettää joulua ortodoksisella kaavalla, eli jättää koko aaton sikseen ja aloittaa juhlan vieton vasta jouluaamusta. Mutta lasten ja luterilaisten sukulaisten takia on joustettava.

Tämä Sinikka Nopolan joulupakina vajavaisista jouluihmisistä kolahti ja lohdutti. Kun ”jouluihmisyyteen” liitetään herkkyys, tunteikkuus ja muista välittäminen, vajavainen jouluihminen – joka ei saa aikaiseksi muistaa lähimmäisiään niin tai näin, tai onnistuu tekemään sen aina jotenkin väärin - saa joulusta toiseen kokea olevansa kylmä, kova ja muista piittaamaton. Mutta miten jouluintoilu ja lähimmäisistä välittäminen oikeastaan liittyvät toisiinsa? Tai: voiko lähimmäisistä välittää olemalla vain oikeasti läsnä, keskellä tätä keskeneräistä elämää?

Rentoa ja omannäköistä joulua Teille, rakkaat lukijat!

ps. Löytyykö ketään, joka antaa pienten lasten ihan oikeasti koristella kuusen? Siis ilman että seuraavana yönä korjailisi tulosta, kun samalle oksalle on ripustettu neljä palloa eikä yläoksilla ole mitään...

Kaunein joululaulu

Jo joutuu ilta on ollut minulle se joululaulu siitä joulusta saakka, jolloin jouduin lauluopiskelijana esittämään sitä koko joulukauden erilaisissa kissanristiäisissä. Silloin oli menossa iso oman elämän kriisi, mistä johtuen näin synkkää laulua oli vaikea esittää ilman, että esittäjää itseäänkin alkoi itkettää. Ehkä siksi laulun sanat syöpyivät erityisesti mieleen. 

Herrat Sibelius ja Topelius ovat tässä laulussa onnistuneet kilpistämään suomalaisen joulun omituisen kahtiajakautuneen tunnelman. Syvyyden ja lohdun. Kaipauksen, pimeyden ja valon.

Me suomalaiset taidamme olla jotenkin masokisteja, kun tällaiset laulut ovat vaan niiiin ihania?

”Jo joutuu ilta ja tuuli käy yli tumman, synkeän salon,
hämy majan verhovi matalan ja rikkaan uhkean talon.
Kun tuntea sais tuon pyhän, lohtua luovan valon!

Vaan tähdet lempeän hohteen luo syvyyksiin synkkiin asti.
Ja jouluvalkeat loistavat joka paikassa kirkkahasti.
Oi Luojamme, sä tule meille johtajaksi!

Nyt valkeus voittaa ja synkkyyskin jo murtuu maisilla teillä.
Majassa halvimmassakin on sijansa enkeleillä.
Ja silloin on myös joulurauha parhain meillä.”

Hyvä, lämmin, hellä

Onnea on hyvä varaava takka, tarpeeksi polttopuita – ja talo, joka pysyy puilla lämpimänä näilläkin keleillä.

Joskus pahimman metelin keskellä (esim. viime viikonlopun lastenjuhlat kymmenen pikkutytön voimin…tsiisus sitä kimitystä ja kikatusta!), on tullut mieleen, että perinteisemmin rakennettu talo olisi aika leppoisa. Siis sellainen rintamamiestalo-tyyppinen, jossa omakotitalon yläkertaan johtaa oma portaikkonsa, mikä tekee yläkerrasta oman ihanasti ääni- ja näköeristetyn osastonsa. Oman rauhan puutteesta taidan olla valittanut aika monta kertaa tässäkin blogissa.

Nyt pakkasilla olen kuitenkin iloinen siitä, että emme sulkeneet portaikkoa vaan teimme sinne rimaseinän. Yhden varaavan takan lämpö lämmittää näin pienessä talossa alakerran (70 neliötä) lisäksi myös yläkerran (36 neliötä), kun lämpö nousee vapaasti ylöspäin. Esteettisenä huomiona myös valo kulkee talossa kauniimmin. Toinen lämmityksellisesti yhtä hyvä vaihtoehto olisi ollut rakentaa perinteinen keskusmuuri ja kimputtaa huoneet sen ympärille, mutta jostain kaavoituksellisesta syystä tulisijaa ei voinut millään sijoittaa ihan keskelle taloa.

Jos perhekuntien hermot vaan kestäisivät, Suomen näköjään yhä kylmenevässä ilmastossa fiksuinta olisi rakentaa tulisijalla varustettuja taloja, joissa ei ole lainkaan väliseiniä, sillä tällöin lämpö jakautuisi tasaisesti tilaan. Ei ole sattumaa, että ekotaloissa yläkerta on yleensä parvimallinen.

Täällä on kertomus erään perheen matkasta pienempään taloon ja yksinkertaisempaan elämään. Mukava blogi muutenkin.

Riittämättömyyssesonki uudella otteella

On pyhiin arvoihin sohaisemista tunnustaa, ettei oikeastaan pidä koko joulusta. Näin isossa perheessä, jossa jo perussetistä selviäminen on haaste, jouluun väistämättä liittyvä lisäpuuhan määrä väsyttää jo etukäteen. Lisäksi juhlakautena lapsistamme peräti kahdella on myös syntymäpäivät, ja niihin tunnetusti liittyvät myös ne rasittavat kaverisynttärit, joiden järjestely ei taida olla muiden kuin ehkä Soule Maman (ks. sivun blogilinkit) lempipuuhaa.

Olen jo ajat sitten hyväksynyt rajoitukseni; minun juttuni nyt vaan ei ole askartelu tai leipomukset. Aikakauslehtien suosima em. puuhien naamioiminen vuoden idylliseksi kohokohdaksi ei mene minulta läpi, enkä suostu syyllistymään siitä, etten edelleenkään osaa tehdä piparkakkutaloa (sitä paitsi jonkunhan on ne myyjäistenkin piparitalot ostettava). Näin riittämättömiin tunnelmiin kuin tässä kaksi vuotta vanhassa postauksessani minua ei saa syöstyä enää mikään. Pystyn hengittelemään syvään ja hyväksymään tarpeeksi hyvän vaatimatta täydellisyyttä. Olemme löytäneet oman tapamme viettää joulua: pienen joulun. Silti keskitalven juhlakaudessa on hetkiä, jotka vieläkin nostavat vanhat riittämättömyyden fiilikset pintaan.

Esimerkiksi ne hetket, jolloin ovelle koputtavat tonttuasuissa itse värkättyine ja leivottuine joulutervehdyksineen perhekunnat, joilla fenomenaalisesti riittää aikaa kaiken tekemiseen sen kunnianhimoisimman kaavan kautta (eikä sinulla ole antaa piparin piparia vastalahjaksi). Tai se päivä, jolloin pitäisi olla samaan aikaan kolmessa lasten eri joulujuhlassa, ja joudutaan jakautumaan niin, että äiti menee yhteen juhlaan, isä toiseen ja kolmannen lapsen juhliin ei mene kukaan. Löytyyhän niitä muitakin.

Toisaalta juuri näinä hetkinä huomaa, että täydellisyys on mahdottomuus, ja katastrofia ei tapahtunutkaan sinne päin menneellä suorituksella. Nämä Uuden Mustan ähkyttömyysjoulun teesit ovat aika hyviä. Tosin kohta 5 eli ruokahössötys ei koskaan ole meillä ollut ongelma. Kinkusta ei kukaan meillä piittaa, eivätkä muutkaan jouluperinneruoat ole suuressa suosiossa. Siispä teemme vain ruokia, joista kaikki pikkuronkelitkin varmasti pitävät. Jo 90-luvulta joulupöydässämme on ollut aikuisille intialaista ruokaa ja lapsille lihapullia.

Jos kokee vanhat perinteet stressaaviksi, voi aina luoda uudet.

Viikonloppuna on vuorossa juhlakauden lastenjuhla numero 1, tytön seitsenvuotissynttärit. Viime vuonna teemana olivat tämän mukavan islanninhevosen avustuksella hepat, tänä vuonna pidetään koirasynttärit.

Toiveiden veneet

Siskoni vinkkasi minua tästä Aapo Lettisen hienosta Toiveita-dokumentista. Hän oli nähnyt sen vastikään rakkaan ystävänsä hautajaisissa. Tämä ystävä oli dokumentin henkilöistä juuri se viisas, joka siinä pohtii, mitä tarkoittavat rohkeat sydämet. Dokumentti on vain seitsemisen minuuttia pitkä, mutta tunnelmaltaan pysäyttävä. Suosittelen!

Jos Sinut haastettaisiiin samaan tehtävään, laskemaan vesille vene, joka kantaisi viestiä siitä, mitä tällä hetkellä kaikista eniten elämääsi toivot, mitä kirjoittaisit purjeeseen?

Minä kirjoittaisin: ILOA!

Tänään kahlattiin koiran kanssa lumisessa metsässä. Koira nautti syvän lumen haasteesta ja vapauden huumasta loputtomalta tuntuneen juoksuajan (= talutushihnassa olon) jälkeen niin, että riehui kuin höperö. Emäntäkin pääsi hetkittäin fiiliksiin. Tätä hyvänä alkuna pidettäköön.


Ei ole enää kuin kaksi viikkoa siihen, kun päivä alkaa pidentyä.

Heikkouden vahvuus

Tommy Hellstenin kirjasta Kolmas mahdollisuus (Minerva 2006) löysin kohdan, joka kolahti. Hellsten kannustaa näkemään nykyisen työ-elämän burnout-buumin tärkeänä vihjeenä tai merkkinä. Merkkinä siitä, että yhteiskuntamme arvostaa kenties ihan vääränlaisia arvoja:

Herkimmät, meistä terveimmät, reagoivat nopeimmin. Meidän terveytemme on nyt loppuun palaneissa. Kyse onkin siitä, rohkenemmeko me kuunnella heitä, vai lyömmekö heihin epäonnistuneen ihmisen leiman, vain jotta välttyisimme vetämästä epämieluisia johtopäätöksiä siitä, mitä me olemme yhdessä tekemässä?

Katselemmeko loppuunpalamista häpeän vai rakkauden silmin? Häpeän vallassa olevassa kulttuurissa heikkous muuttuu huonoudeksi ja epäonnistumiseksi. Silloin loppuun palamisesta tulee epäonnistuneiden ihmisten ominaisuus. Rakkauden hallitsemassa kulttuurissa loppuun palaminen nähdään ilmiönä, joka johdattaa ihmisen suurempaan tietoisuuteen. Todellinen vahvuus syntyy siitä, että me hyväksymme heikkouden eikä siitä, että kiellämme sen.

Hellsten kirjoittaa niistä samoista pienistä, heikoista ihmisistä, joita olen itsekin pohdiskellut. Niistä, jotka näyttävät olevan syrjässä, marginaalissa, ”epäonnistuneita” - mutta jotka paradoksaalisesti vaikuttavat kaikkein tarkkanäköisimmin ja  -vaistoisimmin seuraavan maailmanmenoa.

Lueskellessa esimerkiksi oravanpyörästä lähteneiden blogeja ei voi olla huomaamatta, että aika moni on päätynyt nykyiseen elämäänsä ja ajattelutapaansa loppuunpalamisen, uupumuksen tai masennuksen – noiden perinteisten elämän pysäyttäjien – kautta. Heikkouden kautta nämä kirjoittajat tuntuvat  päässeen toisenlaiselle näköalapaikalle kuin ne, joiden huomiokyvyn vauhti ja muiden lailla tekemisen pakko sumentaa.  

Suosittelen edelleen tätä loistavaa ja (tietysti!) kumman aliarvostettua kirjaa, josta en muista nähneeni aikoinaan montaakaan lehtijuttua. Kirjan perustana olleen tutkimushankkeen loppupäätelmät voi lukea täältä. Olipa tämä avarakatseinen tutkijajoukko kaukaa viisas ennustaessaan jo vuonna 2003, ennen koko slow- tai downshifting-buumia:

Nousussa on siis menestyjäluuseri tai luuserimenestyjä, henkilö joka pyörittää hymyjen taloutta. Haussa on uudenlainen viranomainen, kehittäjä ja työorganisaatio, sellainen joka tukee ja ymmärtää hymyjen talouden edustamaa vastuuta, välittämistä ja taidetta.

Myös pienet lapset kuuluvat menestysuskon mukaan kai samaiseen heikkousjengiin, he kun eivät vielä osaa hullun lailla suorittaa elämää.  Miksiköhän ihminen näyttää vain hetken - vastasyntyneenä - niin vanhalta ja viisaalta? Valo Velimir viettää kohtapuoleen kolmevuotispäiviään eikä hänellä enää ole tällaista, kiperiäkin konflikteja suvereenisti ratkomaan tottuneen inkkaripäällikön ilmettä.