Kolkyt ja risana

Kasey Edwardsin Kolkyt ja risana (Nemo 2011) kertoo pääpiirteissään samaa tarinaa kuin Elizabeth Gilbertin Eat, Pray, Love. Kolmekymppinen uraohjus, jonka elämän piti olla mitä mallikelpoisimmalla tolalla, joutuu kriisiin. Mistä elämään löytyisi jälleen merkitys, kun se, mihin aiemmin uskoi ei tunnukaan enää miltään?

Edwardsin kirjassa fokus on työssä. Miksei se enää huvita, vaan päinvastoin tuntuu vain falskilta aikuisten leikiltä? Kasey istuu kokouksissa, joissa ihmiset ovat palavan innostuneita ja käyvät kiivaita keskusteluja. Sen sijaan, että hän pitäisi heidän kiistojaan entiseen tapaan tärkeinä, Kasey pitää heitä kaikkia naurettavina.

Oli järkytys tajuta kadottaneensa työhalunsa. Olinhan minä aina kuulunut niihin kunnianhimoisiin ylisuorittajiin, jotka yrittivät vimmatusti todistaa olevansa jotain. Viimeiset kymmenen vuotta olin kiivennyt hellittämättä ylöspäin yrityshierarkiassa ja nauttinut joka etapista.

Kasey päättelee kyynisesti maailman ihmisten jakautuvan kahteen ryhmään: niihin joita vielä kiinnostaa ja niihin, joita ei. Hän jatkaa työntekoaan konsulttina innostus nollassa, mutta hänen ällistyksekseen kukaan ei huomaa eroa.

Vaikka asenteeni on kamala ja läsnäoloni vähäisenlaista, teen kaikilla mittareilla mitattuna hyvää työtä.

Asiakastyytyväisyysraporttien mukaan olen ”ylittänyt odotukset” ja minua kehutaan niissä johtajuudestani ja tietopohjastani. Asiakkaani on tyytyväisempi tiimiinsä minun tultua mukaan. Saan papukaijamerkin myös ryhmänjohtajuudesta ja ylistystä siitä, että annan vastuuta ja kasvun paikkoja myös muille. Olin ennen surkea delegoija, haalin pakolla itselleni lisää vastuuta ja halusin tehdä kaiken itse. Nyt annan mielihyvin muiden tehdä työt. En ole odottanut saavani siitä kiitosta. Kuka arvasi, että tympääntymiseni tekisi minusta delegoinnin mestarin?

Ennen raadoin takamukseni ruvelle, nyt en tee oikeastaan mitään. Silti kukaan ei tunnu huomaavan eroa tai ainakaan välittävän siitä. Tämän tolkuttomuuden pitäisi olla huvittavaa, mutta minua ei naurata. Aivan uuden mittakaavan merkityksettömyys vyöryy ylitseni.

Kun Kasey pohtii mahdollisuutta tehdä hieman vähemmän töitä ja etsiä elämän sisältöä vapaa-ajalta, hän havaitsee, ettei hänellä ole siihen varaa. Hänen taloutensa on suuresta palkasta huolimatta niin kuralla, että jos hän joutuisi työttömäksi, hän olisi konkurssissa kuudessa viikossa. Kiireisen työn myötä on tullut lipsahdettua tolkuttomaan rahankäyttökuvioon. Siihen kuuluu kaikkien aterioiden syöminen ulkona, kaikkien matkojen ajaminen taksilla, usein toistuvat lomamatkat eksoottisiin kohteisiin ja rankka shoppailu. Kaikki muutkin elävät niin.

Kolkyt ja risana on napakka tutkimusmatka siihen, miten suuresta, ”having it all”-elämästä voi peruuttaa hieman kohtuullisemmalle vaihteelle ja saada takaisin merkityksellisyyden tunteen. Spoilerina paljastan, että Kasey ei suinkaan vaihda alaa, muuta maalle asumaan ja tee liutaa lapsia (vaikka nykyään hänellä on kuulemma se lapsikin). Hän vain vähentää työntekoa kahdehdittavaan kolme päivää viikossa-malliin ja alkaa tehdä elämässään muutakin kuin vain työtä.Kulutustottumusten on tottakai muututtava täysin ja ne muuttuvatkin.

Kirjassa on arvokasta minusta sekin, että Kasey myöntää kaidalla tiellä pysymisen vaikeudet. Ylisuorittaja joutuu pysymään tarkkana pienen elämänsä kanssa, sillä se lipsahtaa takaisin suureksi kuin huomaamatta:

Kun kuulen sanat ”ylennys” ja ”lisää rahaa”, kunnianhimon liekki rinnassani roihahtaa. Se on kuin refleksi, joka ei ota talttuakseen. Sitten kuitenkin kysyn miksi. Miksi haluaisin ylennyksen? Miksi haluaisin lisää rahaa? Miksi haluaisin heittää hukkaan juuri löytämäni tasapainon, onnen ja luovuuden? Enkö ole oppinut yhtään mitään?

Kuvat eivät ole Edwardsin kirjasta, vaan Keri Smithin mitä inspiroivimmasta kirjasta Living Out Loud, josta näitä huoneentauluja voi leikellä omalle seinälle. Keri pitää ihanaa blogia täällä. 

Runohaaste

On opittava: putoamaan

Kun ikkunasta tipahtaa
jotakin (vaikka kuinka vähän),
jo painovoimalaki tähän
kuin tuulenpuuska tuiskahtaa
ja joka pallon, haivenen
se kantaa huomaan kaikkeuden.

Hyvyys on lentovalmiina
jokaista seikkaa vahtimassa,
kiveä, kukkaa suojaamassa
kuin pikkulasta unessa.
Vaan kopeina me aikuiset
vapauden koloon vetäydymme,
yhteydestä eristymme,
kiskomme irti sidokset.
Hylkäämme voimat viisaammat.
Sen sijaan että suostuisimme
yhteiseen suoniverkostoon,
katkomme juuret kantavat,
eksymme omiin solmuihimme
ja jäämme yksin, paitsioon.
On opittava uudestaan
kuin pikkulapsi turvaamaan
poisjuoksematta Jumalaan.
On opittava: putoamaan,
esineen lailla lakiin samaan
antautumaan, ei uhoten
kiitämään ohi lintujen.

Rainer Maria Rilke

Otin vastaan runohaasteen Lumiomenan blogista. Rainer Maria Rilken Hetkien kirja on ollut minulle aina se tärkein runokokoelma. Olen palannut näihin runoihin jo parikymmentä vuotta ja löydän niistä aina uutta.

Rilken runoudessa minua koskettaa runoilijan pyhyydentunto, hiljaisuuden kaipuu, pienen ihmisen; köyhän, syrjäytetyn puolella oleminen ja solidaarisuus kaiken elävän kanssa. Minulla on kirjahyllyssä vuoden 1992 kokoelma, jonka Anna-Maija Raittila on suomentanut. Raittila kirjoittaa kokoelman alkusanoissa niin osuvasti, ettei auta kuin lainata:

Ei riitä kukkiminen: tarvitaan kypsyminen, ja se merkitsee tummumista, vaivaa. Rainer Maria Rilke kehottaa meitä kestämään surumme suuren luottamuksen vallassa, tarkkaavaisina; juuri noina jähmeinä hetkinä, jolloin mitään ei tapahdu, tulevaisuutemme kohtaa meidät.

On opittava putoamaan- runo koskettaa minua juuri nyt, tänä epävarmuuden syksynä.

Elämää ei voi hallita eikä suorittaa. On opittava putoamaan.

Ammattina ilostuttaminen

Ostin koiramme Ilon toissa kesänä parhaalta ystävältäni kotiäidille ystävällisellä osamaksusopimuksella. Nyt olen maksanut vikan erän, eli omistan Ilosta sen viimeisimmänkin korvatupsun!

Tekee mieli nostaa näkyville tämä postaus viime syksyltä. Siihen ei ole lisättävää. Ilo on hoitanut duuninsa ilostuttamisen loistokkaasti ja on edelleenkin ylivertaisen viisas slow-guru.

Olen tosi kiitollinen tästä koirastani.

Blogin synttärit, ja Vihdin

Olen tänään pitänyt tätä blogia kokonaisen vuoden. Tuuletusta! Tässä pikakatsaus ekasta vuodesta.

Aloitin blogin pidon velvollisuudentunnosta: vastailmestyneelle kirjalle piti saada nettinäkyvyyttä, mainosta. Jonkin aikaa jaksoin ajatella blogia promomielessä ja yritin tuottaa tänne brändiin sopivia (heh heh) postauksia. Mutta kun väkisin puskee, alkaa väsyttää. Miettiäkseni rauhassa mistä bloggaamisessa oikeastaan stressaannun, suljin blogista kommentointimahdollisuuden alkuvuodeksi. Kun avasin sen uudestaan, olin uskoakseni oppinut sen, mitä tässä ihan ekassa postauksessani havittelin.

Enää en jaksa miettiä mitään linjauksia, vaikka kirjakin on edelleen olemassa ja ostettavissa mm. täältä. Nykyään bloggaaminen on minulle iloa, rauhoittumista ja inspiroitumisen etsintää.

Kävijöitä on tänä ensimmäisenä vuonna ollut 63 746, ja kuukausikävijöitä keskimäärin 5500. Se on oikein hyvä ensimmäisen vuoden tulos, sillä hitaasti hyvä tulee. Olen tutustunut tämän blogin kautta ihaniin ihmisiin ja saanut sydäntä lämmittävää lukijapalautetta kirjastani. Kiitos teille, lukijat!

Tänään oli kylämme, Vihdin kirkonkylän, jokavuotiset Wuosisatamarkkinat, joita lapsemme kutsuvat ”Vihdin synttäreiksi”. Uuden blogivuoden aloitan näissä kuvissa ja synttäritunnelmissa.

Myös vuohimielessä reissu oli antoisa. Kotieläintilalta olivat valitettavasti tuoneet vain tämän ärtyisän pukin, joka ei tehnyt meihin vaikutusta

Maatiaislampaiden söpöydestä taas yllätyin (lapsi otti tämän kuvan, joten itse lammas rajautui valitettavasti pois) hieman huolestuttavasti.... Ja kuinka ollakaan, eräs markkinoiden myyjistä kasvatti afrikkalaisia kääpiövuohia. Sattumaako vai ei? Tenttasinkin häntä aiheesta oikein kunnolla. 

Lopuksi kiivettiin lasten kanssa kirkontorniin, mistä avautui huikeat näkymät. Rakastan meidän kylää!

Lopun visailutehtävä: kukas se tämä on, joka tuli vastaan Vihdin steinerkoulun pihalla? Ihana, leppoisa ihminen, bloggaa aika samasta aihepiiristä ja vierailee täälläkin kommentoimassa usein. :)

Maissia, kääpiövuohia ja viinipulloja

Viljelyvuosien karttuessa olen huomannut, että elokuu on palstaviljelijälle kuukausista kiireisin. Sadonkorjuu, pakastaminen ja säilöminen, taimien siirrot ynnä se kaikki, mikä talon suhteen piti muka tehdä kesällä ja mitä nyt sitten yrittää vimmalla saada aikaiseksi.

Tänä vuonna, kun on raivannut kalenterin tyhjäksi aivan kaikesta muusta kuin pakollisesta työstä, elokuu ei ensimmäistä kertaa ole tuntunut läkähdyttävältä. Ohi ovat meneet Juhlaviikot ja muut ehdottomat elotapahtumat, mutta sillä ei ole väliä. Kun itse ei ole ollut aivan puhki, on jäänyt energiaa esimerkiksi kutsua ystäviä kuistille iltaa istumaan.

Olen parina iltana syönyt itsekasvatettua maissia. Luomumaissit eivät ole ihan niin säntillisen näköisiä kuin kaupasta ostetut, mutta niiden maku menee aivan eri sfääreissä.

Onneksi talvi kohta tulee, sillä kuttu-innostus on taas huolestuttavasti kiihtynyt. Mistä sekin taas tuli? Liiallisesta Dervaesin perheen blogin lueskelusta? Nyt vasta hoksasin sen, että Dervaesien vuohet ovatkin kääpiövuohia. Minivuohi kuulostaa tosi kompaktilta ja taajamaystäväliseltä. Ne eivät tarvitsisi ehkä ihan yhtä korkeita aitauksia? Hollywoodin hulluudessa niitä pidetään näköjään myös sisälemmikkeinä.

Jos ekonäkökohtia ajattelee, ja esimerkiksi oikein lämpimän tilan tarvitsevia afrikkalaisia kääpiövuohia, tuntuu hulluudelta ruveta rakentamaan kahdelle vuohelle erillistä lämmitettyä rakennusta. Tässä postauksessa pohdittiin kiinnostavasti, joskin hieman vaikeaselkoisesti, missä vuohta oikein kannattaisi pitää, ja päädyttiin lopulta kasvihuoneeseen. Hmm…?

Entä jos joku (siis ihan hypoteettinen henkilö…J) sattuisi omistamaan erillisen, mäen puolella olevan, toistaiseksi rakentamattoman, ikkunallisen kellarin, josta on erillinen kulku suoraan takapihalle? Kanafoorumeilla jotkut ovat paljastaneet rakentaneensa oikein toimivia, erillisellä ilmanvaihdolla pelaavia kanaloita kellareihinsa, vaikka se periaatteessa taitaa olla laitonta. Mitenköhän olisi parin kääpiövuohen laita? Miksi niitä saa pitää koiramaisina sisälemmikkeinä, mutta ei kellarissa omassa pikku mininavetassaan?

PET-pullojen väitetty ekologisuus ei ole ihan niin vakuuttavaa, mutta meillä nämä kiertävät hyvin oman huushollin sisällä. Viini on hyvää sekä edullista ja Greener Planet-firmalla on paljon hyviä ekolupauksia sivuillaan. Pullot pelittävät myöhemmin hienosti oman pihan marjoista tehdyn mehun pulloina.

Pyhä velttous

Heräsin harmaaseen viikkoon. Mieleen tulvi iso määrä harmaita aavistuksia.  

Yritin lukea kirjaa, mutta nukahdin.

Pitäisi siivota, tyhjentää astianpesukone, slammata talon kivijalka, korjata ja pakastaa kasvimaan satoa. Kuitenkin vaan nukuttaa.

Tällaiset päivät saivat minut ennen hermostumaan. Epämääräiselle, epätuotteliaalle olotilalle piti tehdä jotain, piti ryhdistäytyä ja äkkiä. Piti aloittaa inspiroiva kirja, kuunnella vauhdikasta musiikkia,mennä leffaan, lähteä kuntoilemaan tai bailaamaan, jotain! Kaikista pahinta oli olla tilassa, missä mikään ei liikkunut, missä olo oli hauras, heikko eikä ollenkaan energinen ja pätevä.

Nykyään tällaisen harmaan päivän tullessa olen vaan.

Ihminen tarvitsee aikaa.



ps. Todella helppo resepti laiskalle, jolla sattuu olemaan liikaa kesäkurpitsaa:

Keitä kokojyväpastaa. Mausta mustapippurilla ja kurpitsaöljyllä. Raasta pastan sekaan runsaasti raakaa kesäkurpitsaa ja parmesania. Bonus: kesäkurpitsa-vastaiset lapset eivät eroita kesäkurpitsan ja parmesanin makuja toisistaan ja kuvittelevat syövänsä vain parmesanilla maustettua makaronia.

Marraskuuksi räntäkuntoon

Kollega julisti taannoin, isoäitinsä notkuvasta herkkupöydästä poistuessaan ”massakautensa” alkaneen: ”Marrakuuksi räntäkuntoon!”  Tiedän, että kyseinen kollega on oikeasti loistokunnossa oleva astangajoogailija, joten kyse taisi olla vitsailusta.

Jospa näin voisi oikeasti ajatella! Jospa voisikin kokonaan unohtaa tavoitteet siitä, että pitäisi olla sen tai sen painoinen? Voisi syödä mitä mielii ja olla hyvillä mielin jokaisesta kertyvästä kilosta. Iloita siitä, että on ruokaa eikä tarvitse olla nälissään. Hyväksyä sen, ettei ole täydellinen.

Omassa päässäni on nuoresta asti rullannut piiskurilaskuri, joka laskee kalorimääriä, kulutuksia, sallittujen ja kiellettyjen nautintojen suhdetta, eri liikuntalajien tehokkuuksia. Tämä on ensimmäinen vuosi, jolloin sen ääni on hiukkasen vaimentunut, tosin vain siksi, että keväällä minulta meni ensin nilkka (baletissa), sitten ranne (astangajoogassa). Kesän olen lomaillut kaikesta liikunnasta hyvällä omallatunnolla. On ollut tosi rentoa, mutta sillä on ollut seurauksensa.

Viime viikolla heräsin siihen tosiasiaan, että koirani valjaat eivät menneet mahan alta kiinni. Minäkään en mahtunut enää farkkuihini. Pitkänä, kuumana kesänä pitkiä lenkkejä ei tullut käveltyä, kun pitkäkarvainen koira oli aina lämpöhalvauksen partaalla.

Nyt pitäisi siis ryhdistäytyä, lenkkeillä enemmän ja laihduttaa takaisin entiseen vaatekokoon. Jokin tässä ikuisessa sodassa omaa kehoa vastaan on kuitenkin alkanut tökkiä.

Lapsistani näen, että he jakautuvat fysiikaltaan kahteen ryhmään: niihin, jotka ovat perineet isänsä geenit eivätkä liho vaikka söisivät mitä - ja sitten niihin meidän sukuun tulleisiin, jotka lihovat jo ruokaa ajatellessaan. Eivät nämä jälkimmäiset kuitenkaan rajattomiin, terveydelle vaarallisiin mittoihin liho, heidän normaalipainonsa nyt vaan on eri kuin luonnostaan kuikeloilla. Olisipa mahtavaa, jos luonnostaan pulleammat voisivat hyväksyä vartalotyyppinsä jo lapsena! Elämänsä voisi käyttää johonkin järkevämpään kuin sitä ikuista viittä ”liikakiloa” vastaan taisteluun.

Itse pysyn (itse ihanteeksi määrittelemissäni) mitoissa vain tosi tiukalla kurilla ja paljolla liikunnalla. Tässä vaiheessa elämää on alkanut leikitellä sellaisellakin ajatuksella, että jospa hyväksyisikin sen vähän lössömmän minän? Jos kerran lihon 5-7 kiloa heti lopettaessani tosi tiukan elämän, luonnollinen ominaispainoni voikin olla paljon korkeampi kuin mitä joskus parikymppisenä määrittelin.

Toisaalta ensi viikolla palaan takaisin niiden balettipeilien eteen. Baletti on vihoviimeinen ohjattu liikuntaharrastukseni. Jospa nilkkani ei enää kuntoudu ja joudunkin sanomaan hyvästit baletille?

Ajatus ei ole mitenkään musertavan surullinen. Tässä tapauksessa pääsen marraskuussa (ehkä jo aiemmin) täydelliseen räntäkuntoon.

Pitääkö elämän olla taistelua?

"Ne käyttävät vielä rahaa!"

Viisas ja valoisa ystäväni Italiasta kommentoi taannoin Facebookissa, talouskaaos-aiheisessa keskustelussa, "odottavansa ja toivovansa, että joku kehittyneempi sivilisaatio pian puuttuisi ihmiskunnan älyttömyyteen".

Vastineeksi tähän ajatusleikkiin haluaisin uudestaan nostaa luettavaksi tämän viime syksyn kirjoitukseni, siinä kun on hyvä elokuvavinkki juuri tälle maanantaille, jota niin yhteistuumin maalaillaan mustaksi. Postauksen linkkien kautta pääsee myös katsomaan tämän hienon ja harvinaisen elokuvan.

Elokuva Green Beautiful kertoo juuri tällaisesta kohtaamisesta ihmiskunnan ja niiden kehittyneempien välillä.

Mitäpä Green Beautifulin permakulttuuriin palanneet kehittyneet eniten kummastelivat? Sitä, että maapallolla on käytössä vielä se rahaan liittyvä peli, joka heidän systeemissään hylättiin jo ajat sitten.

"Ainoa, mikä täällä merkitsee jotain ovat nämä paperinpalat", raportoi kauhistunut vihreän planeetan asukas kotijoukoilleen.

Jos joku muuten luulee, että kepeyteni talous-aihetta kohtaan juontuu siitä, että istun täällä kodissani suurten omaisuuksien päällä, turvassa kaikelta keikunnalta, pitää erikseen mainita, että meillä on jättimäinen asuntolaina. Tulevat perintörahanikin ovat (no, siis: olivat) suurelta osin kiinni Nokian osakkeissa.

Silti kaikki on hyvin.

Pörssikurssit syöksyssä, olo huoleton

Suuri kiitos kaikille viljelyvinkeistä ja blogikommenteista! Niiden voimalla jatkan bloggausta entistä innostuneempana. Vaikka toiveeni on ollut pitää tämä painevapaan bloggaamisen blogina (s.o. ei minkäänlaista kommentointipakkoa), on silloin tällöin mahtavaa kuulla keitä te olette ja mitä tämän tarinan seuraamisesta saatte. Täällä saa siis edelleenkin käydä vaan lukemassa, kommentteja jättämättä, ilman mitään Lauran hienosti kuvaamia morkkiksia ”tirkistelijyydestä”.  

Kirja-arvonta suoritettiin äsken pihallamme, juuri ennen sadetta, perinteisellä lappumetodilla. Onnettarena toimi Valo Velimir, kolme vuotta. Kaikkien kommentoineiden nimien joukosta Valo nosti Wihtorin nimen.

Onnea! Pistä Wihtori minulle osoitteesi, niin saat paketin ensi viikolla.

Tällä viikolla on alkanut jo oudosti tottua siihen, että kun avaa lehden, siellä on kuva pörssimeklarista repimässä viimeisiä hiuksiaan. Tai sitten niitä hyytäviä graafisia syöksykäyriä. Juuri tähän ajan hetkeen tekee mieli lainata omaa kirjaani luvusta Korot nousussa, olo huoleton:

Kun talousrintamalla ryskyy, omaisuudet katoavat ja kokonaiset valtiot ajautuvat konkurssitilaan, helpoimmalla pääsee se, joka uskoo syntyneensä juuri tähän historialliseen hetkeen aivan tietyistä, tarkkaan punnituista syistä. Eckhart Tollen sanoin:

Mitä tahansa läsnä olevaan hetkeen sisältyykään, ota se vastaan niin kuin olisit valinnut sen.

Mitä kannattaa kasvattaa? (+ arvonta)

Viides palstaviljelykesä on edennyt sadonkorjuuseen. Joka vuosi oppii jotain. Vain jotain. Edistyminen on tosi hidasta.

Toista kesää tomaattien kanssa taistelleena olen tullut siihen tulokseen, että enää en rupea kasvattamaan niitä siemenestä avomaalle. Ainakaan ennen kuin omistan kasvihuoneen. Suomen kesä se nyt vaan on liian lyhyt. Jos tomaatit ovat elokuussa vihreitä, niistä ei ole paljoa iloa. Sama tilanne oli sattumoisin viime vuonna vielä syyskuussa.

Kokemusta alkaa kertyä siitä, mitkä kasvilajit menevät meillä syötävänä kaupaksi ja mitkä taas päätyvät kompostiin.

Menestyksiä ovat olleet pinaatti, mangoldi, kesäkurpitsa, perunat, porkkanat, sokeriherne ja muut herneet, vadelmat ja muut puutarhamarjat, palsternakka, kurkut, sipuli (hyvin piilotettuna) ja salaatti.

Näistä taas ei pystytä tehtailemaan ruokaa, joka miellyttäisi meidän lapsia: retiisit, härkäpavut (itse pavut ovat ok, mutta se kuorimisen vaiva…), punajuuri (tämän tilanne voi muuttua, kun lapset mieltyivät Pärnun matkalla borchkeittoon).

Vähän häiritsee se tosiasia, että nämä kaikki ovat (perunoita lukuun ottamatta) ikään kuin lisukkeita; eivät siis suorastaan nälän vievää ruokaa. Jos haluaisi lisätä omavaraisuusastetta, pitäisi varmaan kasvattaa paljon muutakin. Mutta mitä? Te oikeasti omavaraiset, mitä kasvatatte? Missä vihanneksissa on suurin hyötysuhde... jos nyt vastakkaisena, varoittavana esimerkkinä pidetään vaikkapa näitä tomaatteja, joiden kanssa on tullut touhuttua alkukeväästä ja ”hyötytulos” on tämä.

Nyt kun pakastin alkaa olla aika täynnä pitäisi varmaan ruveta perehtymään säilöntään. Se on nyt - maailmantalouden kieppuessa arvaamattomissa syöksyissään - ymmärrettävästi nouseva trendikin.

Tässä vaiheessa kasvimaakautta innostus/voimat alkavat vaan olla miinuksen puolella. Minusta tämä sadonkorjuuvaihe nyt vaan on se tylsin vaihe. Mielellään ottaisin jonkun innokkaan Martan tänne hoitamaan homman loppuun. Itse voisin uudella innolla palata asiaan heti kevään koittaessa.

ps. Nyt, kun bloggeriin ilmoittautuneita tämän blogin lukijoita on yhtä vaille sata, asiaan kuuluu järjestää arvonta. Täällä olisi yksi kappale Noora Shinglerin Marjoja ja maskaraa-kirjaa. Arvontaan voi osallistua kommentin jättämällä. Olisi hauskaa tietää keitä te 5000- 7000 kuukausikävijää oikein olette ja miksi tätä blogia luette.:)

Samalla saa tietysti vastata myös alkuperäiseen kysymykseen, eli suositella hyviä, ruokaisia lajeja kasvimaalle.