Junika jatkoi edellisen postaukseni pohdintoja ja tiivisti asian kiinnostavasti täällä kysymykseen: mikä on oma ”vähin”? Mikä on downshiftauksessa minimiraja pienimmälle mahdolliselle hyvälle elämälle? Siis: elämälle, jonka kokee mielekkääksi eikä pelkäksi ankeaksi kituuttamiseksi. Kysymys keskitettiin materiaan ja ajankäyttöön. Siitä rajattiin pois siis vaikkapa rakkaat ihmissuhteet ja terveys, joista luopuminen ei varmaankaan ole kenenkään downshiftarinkaan agendalla.
Edellistä postaustani kommentoinut Henna, joka kertoi nauttivansa köyhäilystä, kertoili oman elämäntapansa tavoitteen olevan ansaita rahaa sen verran, että selviytyy lainasta ja talon ylläpidosta. Mutta vain sen verran. Henna mainitsi elämäntavastaan asioita, jotka itsellenikin ovat tärkeitä: mahdollisimman edullinen ruoanlaitto, liki ilmaiset harrastukset, kierrätetyt vaatteet, ajan vietto kotona eli kotoilu.
Tässä muita mietteitä oman hyvän elämäni minimivaatimuksista.
Työ: Olen aikoinaan tehnyt ratkaisun kouluttautua pitkälle ja hankkinut asiantuntemusta, jota haluan työssäni käyttää. En siis halua esimerkiksi siirtyä helpompiin, vähemmän stressaaviin puistotöihin lehtiä haravoimaan (tämäntyyppisestä downshiftauksesta, jossa siirrytään luovasta aivotyöstä idealistisesti ”konkreettiseen tekemiseen” minulla on nimittäin karua kokemusta, pitääkin joskus bloggata siitä).
Arvostan työssä mahdollisuutta säädellä omaa työaikaani. Tällä en tarkoita lorvimista ja laiskottelua, vaan esimerkiksi sitä, että voisin aloittaa työpäivän aamuvirkkuna viideltä ja lopettaa sen jo alkuiltapäivästä. Pidän siksi esimerkiksi huonopalkkaisempaa ja työajoiltaan joustavaa etätyötä mielekkäämpänä kuin kellokortti-tyyppistä, tarkkaan säädeltyä, vaikkakin hyväpalkkaista työtä. En voisi tehdä työtä, jonka kokisin arvomaailmani vastaiseksi tai epäeettiseksi.
Marikki toteaa täällä kohtuullistaneensa tietämättään jo opiskeluaikana. Hän kieltäytyi valmistumasta nopeasti, jotta sai aikaa opiskella ja ajatella vähän enemmän ja saada sitä kautta elämänlaatua opiskeluvuosiin. Minunkin yliopisto-opintoni venähtivät kotiäitiyden, oopperaharrastuksen ja töiden takia, mutta loppututkintoon päästiin. Olen edelleen iloinen siitä, että ikävuodet 20-30 eivät kuluneet ura- tai asuntolainaputkessa, vaan siihen mahtui myös se elämiseksi ja nuoruudeksi kutsuttu osuus. En halua luopua kulttuurista. Minusta kiinnostavinta elämässä on seurata taidetta, kirjallisuutta, elokuvia, teatteria, musiikkia, tanssia ja oopperaa (mainitsen uhallakin jopa tämän viimeisimmän, taiteista kalleimman ja muka elitistisimmän, ja lisään että näistä joka ainutta voi seurata myös television, radion ja kirjastojen kautta). Ja youtuben! Oopperaakaan ei muuten enää yleensä tehdä siihen pölyiseen pönötys- ja pukuloistotyyliin:
Matkustamisesta olemme perheenä luopuneet ajat sitten. Matkustamisesta oli tosi helppo luopua. Sen ainoa vaikeus koittaa sinä (kieltämättä aika usein toistuvana) hetkenä, jolloin joku lapsista marisee, miten se ja se paras kaveri taas lähti sinne ja sinne, ja miks ei me koskaan…
Mutta sitten voi lukea lapsille vaikka Harry Potteria tai pelata jotain peliä. Problem solved. Jos lapset haluavat matkustella elämässään myöhemmin, he ehtivät kyllä.
Minua on raijattu ympäri Eurooppaa koko lapsuus, mutten muista että vanhempani olisivat ehtineet olla minulle läsnä matkoilla(kaan). Matkat olivat vanhemmilleni statussymboleita, osa paremman perheen näytelmää.
Pitkät kotiäitiysjaksot ovat olleet minulle tärkeitä. Niiden takia olen luopunut monista uramahdollisuuksista ja isosta määrästä rahaa. Esikoisen kanssa olin kotona yhteensä kolme vuotta, toisen ja kolmannen kanssa yhteensä neljä vuotta ja nyt olin taas neljännen lapsen kanssa melkein kolme vuotta. Eläkekertymääni on siis tullut kymmenen vuoden vaje, mutta ratkaisu on tuonut juuri sitä elämänlaatua, mitä arvostan. Omaan ja lasten tahtiin elämistä ja kiireettömyyttä.
Luonnonläheisyydestä en enää luopuisi. Helsingin kivisimmässä keskustassa kasvaneena muistan vieläkin sen tunteen – erityisesti kesäisin – kun tuntui, että oikea maailma oli muualla ja itse oli ikään kuin vankilassa. Luonnon vuoksi olen valmis luopumaan todella monesta asiasta: palvelujen läheisyydestä, toimivasta joukkoliikenteestä, ystävistäkin… kunhan saan vaan asua puiden keskellä ja pistää kasveja keväisin kasvamaan jollekin pikku maapläntille.
Olen valmis tinkimään kaikesta kulutuksesta ja kyseenalaistamaan joka ainoan ”välttämättömänä” pidetyn hankinnan. Todellista vapautta on minusta elää tulojensa mukaan ja tehdä töitä sen verran kohtuullisesti, että ehtii myös elää.
 |
| Elämänlaatua on oma koira. Tai kettu? |
