Kiitos!

Hyvät ystävät ovat vihjailleet jo jonkin aikaa, että mites se sun blogi...vieläkö pidät sitä? Ja miksi ihmeessä?

Niin. Tämän blogin nimi viittaa kirjaan, jota ei ole enää saatavilla, aihepiiri, josta alunperin aloitin ei ole enää samalla lailla mielen päällä, ja tulevat kirjaprojektitkin ovat muuttaneet muotoaan. Niille pitäisi perustaa toisenlaiset blogit. Mutta kun en ole ollut siihen vielä valmis.

Suurten mullistuksien keskellä on tuntunut turvalliselta riippua kiinni tässä blogissa. Tänne on tullut dokumentoitua omaa elämää syksystä 2010 asti, siksi lopetus on henkisesti tuntunut vähän samalta kuin perhealbumien nakkaaminen tuleen. Kuitenkin tämän entisen elämän tarinan jatkokirjoittaminen on jollain lailla myös estänyt uusien asioiden syntyä. Tämä on ollut blogi eräästä elämänvaiheesta, vaan nyt on jo menossa toisenlainen elämänvaihe. Vanhan elämän tarina täytyy uskaltaa sulkea ja hyvästellä. Siitä täytyy päästää irti, jotta uudelle tulisi tilaa kasvaa.

Nyt on uusien kirjoitusten ja aikanaan uusien blogienkin aika. Kiitos teille, rakkaat kanssakulkijat! Varmasti tapaamme vielä...uusilla blogialustoilla! ;)

Loppuun viimeinen musiikkilinkki ja kuvia puista ja kasvusta. Kevät tulee, taas!

(Kuvat ovat suosikkifacebook-sivustoltani  Slavic Folklore & World Dreaming - Przemek Sokół - Krayina Mriy - Дреамер)

Buddhan hymy

19-vuotias esikoiseni palasi maanantaina takaisin Aasian reissultaan. Poika reppureissaili pari kuukautta Thaimaassa, Laosissa ja Kambodzassa.

Pelästyin todella kun näin hänet lentokentällä. Entisellä myrtsillä oli kasvoillaan valaistuneen oloinen kestohymy.

Ensimmäinen ajatukseni äitinä oli: apua, nyt se on siis alkanut käyttää huumeita! Ja heti seuraava: tai sitten se on liittynyt johonkin kiihkomieliseen uskonlahkoon?

Suomalainen äiti näet huolestuu todella, jos lapsi alkaa yhtäkkiä hymyillä. Sehän nyt on ihan sekopäistä.

Autossa poika intoili matkastaan ja hymyn syykin selvisi: hän nyt oli vaan oleillut kaksi kuukautta kulttuureissa, joissa kaikki hymyilevät toisilleen 24/7. Hymyily tarttuu.

- Kukaan siellä ei rähjää, ei puhu toiselle epäkunnioittavasti eikä stressaa mistään, poika selosti. - Siellä kaikki vain makailevat vuorokauden ympäri riippumatoissa ja chillailevat. Jos menet ravintolaan ja haluat tilata jotain syötävää, sun pitää ensin herättää riippumatoissa nukkuva henkilökunta. Jos haluat mennä tuk tukin kyytiin sun pitää ensin ravistella ja tökkiä riippumattoa, jossa kuski nukkuu.

Latoessamme pojan kanssa eilen polttopuita kuistille hyisessä säässä poika puuskahti:
- Eipä tarvittu kuin kolme päivää Suomessa niin johan multakin on hymy hyytynyt. Mutta edelleen ajattelin olla ihmisille kohtelias. Ennen en edes kiittänyt kaupan kassoja.

Aasian tuliaisina minulla on nyt täällä käytöstäni monitoroimassa tyyppi, joka ei suostu edes vastaamaan minulle, jos äänensävyni ei ole rauhallinen ja kunnioittava. En voi enää puhua omassa kodissani normaalilla... ööö.. tempperamenttisella tyylilläni. Se näet olisi ragettamista, sitä tulisi huonot vibat.

Koska olen riippuvainen pojan avusta esim. auton, lumitöiden ja tietokoneongelmien suhteen ei siis auta kuin omaksua uusi, aasialaistyyppinen huippuhillitty, ylikohtelias käyttäytymistyyli. Ja hymyillä vähän enemmän, vaikka lumimyrsky kuinka potuttaisi.

Lapset kasvattavat vanhempiaan. Sananmukaisesti.

ps. Täältä löytyy aiheeseen liittyvä legendaarinen hyvän mielen pätkä.

Valoa kaamoksessa

Kirjan kirjoitustyö pääsi, pienen lamautumistauon jälkeen, uuteen vauhtiin. Valoa tulvii elämään muutenkin. Olen pähkäillyt taas kerran uuden, terävälinjaisemman blogin avaamista ja tämän poistamista, mutta tullut jälleen siihen samaan tulokseen, että pysyköön vain tämmöisenä sekametelisoppana.

Lähiaikoina säästän korkealentoisemmat juttuni kirjaan ja keskityn täällä vaihteeksi tuote- ja kirja-arvioihin, sillä niitä täällä on jo pidempään odottanut iso pino.

Ostin kaksi uutta päiväkirjaa. Niiden kannet lupaavat parempia aikoja.

ps. Kuuma joululahjavinkki kaikkien pikkutyttöjen vanhemmille. Juostuani tämän pikkujannun perässä koko viime kesän en ihmettele ollenkaan tyypin ympärille syntynyttä valtavaa ilmiötä. Kyse ei ole vain musiikillisesta lahjakkuudesta tai karismasta, vaan siitä, että koko jäbä liitelee niinsanoakseni aivan toisella levelillä kuin me muut. Robinin syvin olemus on minusta saatu hienosti vangittua tälle uunituoreelle videolle.
Jos tästä valon lapsesta ei tule hyvälle tuulelle, sitten ei kai mistään?

Valkosipulitkin vielä

Tulipas vielä kerran lauhaa ja pääsin istuttamaan valkosipulit.

Haravoin syksyn lehdet ja kaiken muun jäljelle jääneen vihermatskun penkkien katteeksi. Viimeisen Pähkylä- lehden pääkirjoitus viritti syystunnelmiin:

Peittoa päälle ja lepoon on hyvä resepti niin puutarhurille kuin puutarhallekin. Sateisena syksynä kannattaa ottaa joogamatto esiin kaapista ja aloittaa meditaatio, kynttilöiden poltto ja sukan neulominen. Puutarhan lepoon saattaminen sen jälkeen, kun kaikki tyhjät raot on tilkitty kukkasipulein ja valkosipulit ovat maassa, on ihana tunne. Talven tarkoitus taitaa olla antaa puutarhurille lepotauko. Maa lepää olkikatteen alla, ja puutarhuri lukee kirjoja villahuopaan kääriytyneenä seuraavasta kasvukaudesta haaveillen.

Tämä laulu on soinut päässä jo monta viikkoa. Ehkä siksi kun minullakin on tärkeä ihminen (esikoinen) siellä kaukana Aasiassa. Päivät valuvat, odotellessa.

Muhkuraista

Sain ihmeellisesti otettua itseäni niskasta kiinni ja tehtyä pihahommat valmiiksi torstaina, juuri ennenkuin ensilumi satoi perjantaina.

Laitoin kasvimaat kuntoon ja nostin puolet maa-artisokista. Puolet jäivät keväälle. Valkosipulin olen unohtanut istuttaa, mutta ensi viikoksi on luvattu lauhaa eli mahdollisesti vielä ehtii...

Maa-artisokkien peseminen ja kuorinta taitaa olla puuduttavimpia hommia koko maapallolla. Ne muhkurat!

Tällä viikolla minulla on ollut uusintaluvussa tämä kirja, jota parisuhdeoppaan sijasta voi todellakin nimittää elämäntaito-oppaaksi. Tämä syvästi humanistinen kirja ei tuomitse hulluimpiakaan parisuhteita ja yritä palauttaa niitä Väestöliiton parisuhde-asiantuntijakunnan suositusten mukaiseen järjestykseen, vaan suhtautuu jopa Matin ja Mervin tarinaan ymmärryksellä, armolla, rakkaudella ja haikeudella.

Inhimillisyydellä.

Rainer Maria Rilken sanoissa on mietittävää: "Tehtäväsi on rakastaa sitä, mitä et ymmärrä." Pahaa ja tuskaa ei pidä hyväksyä, mutta se, että voi kuitenkin rakastaa sitä, että hänessä, minussa, meissä on jotain, joka vain oli näin kummallista ja johti nyt tähän, antaa rauhan. Ei tarvitse taistella! Ei tarvitse väkipakolla mahtaa yhtään mitään. Ei tarvitse ottaa selvää, ratkaista arvoitusta, löytää siitä järkeä jota ei ennenkään ole löydetty.


ps. Georges Brassensin tunnetuksi tekemä kappale Il n´y a pas d´amour heureux  (Ei ole onnellisia rakkauksia) ranskalaisen naisen ja afrikkalaisen miehen tulkitsemana. Vaikuttavia molemmat.