sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Rajanveto rauhoittaa


”Silleen tää on kivempaa, että nyt sä et ole enää koko-ajan töissä”.
Tässä kymmenvuotiaamme analyysi siitä, miten elämä on muuttunut sitten äidin töihinpaluun.
Niinpä.
Kotiäitivuosina koneella tuli roikuttua vähän väliä. Tuli addiktoiduttua Facebookiin, aloitettua kaksi blogia, eivätkä ne omat suljetut keskustelupalstatkaan ohjelmasta pudonneet. Lapsesta se näytti ”aina töissä olemiselta”.
Nyt on selkeämpää. Työ on työpaikalla, missä on myös työrauha (vrt. kotona bloggaaminen lasten jatkuvien pyyntöjen keskellä) ja kotona kone pysyy enimmäkseen kiinni. Vaikka kaipaankin teidän lukijoiden ihania kommentteja (ja iloitsen siitä, että lukijoita on tullut taas lisää, tervetuloa!) olen edelleen tyytyväinen, että piilotin tästä blogista kommentointimahdollisuuden. Se mahdollistaa tietokoneettoman vapaa-ajan ja rauhoittaa elämää muutenkin.
Iloitsen siitä, että yksi lempiblogeistani, terävän intuition ja avoimen kuudennen aistin kanssa pärjäämistä pohdiskeleva Kuudes aisti käytössä on ruvennut uudestaan päivittymään. Tästä postauksesta löytyy minusta harvinaisen selkeä selitys siitä, miksi meidän herkkisten kannattaa olla erityisen skarppina virtuaaliyhteyksiemme kanssa.
Olen ollut pikkulapsesta asti ihminen, joka lukee toisista enemmän kuin mitä he kertovat tai elekielelläkään näyttävät. Kyvystä on paljon hyötyä esimerkiksi toimittajan työssäni haastatteluja tehdessä, mutta siitä on myös haittaa, koska muiden olotilojen aistiminen ja myötäeläminen tapahtuu silloinkin, kun en oikeastaan haluaisi tietää muiden asioita. Välillä pelkkä facebook-statuksien lukeminen uuvuttaa, niistä kun tulee läpi vaikutelmia ja tuntemuksia hyökyaallon lailla. Sama homma blogikommenttien kanssa. Empaatti-ihminen joutuu elämään koko tämän tuntemattomien ihmisten tunteiden vuoristoradan ikään kuin itse koettuna, ellei osaa sulkea tätä kykyään pois. Minä en osaa ja se on väsyttävää. Siksi virtuaalinen(kin) rajanveto on hyvä juttu.
Pitää vielä loppuun hehkuttaa nelipäiväistä työviikkoa, joka sekin on omanlaisensa rajanveto. Miksi ihmeessä en ole tajunnut tehdä sitä aiemmin - minulla kun on koko-ajan ollut pieniä lapsia, joiden iän puolesta olisin ollut siihen oikeutettu? Minulla taisi olla sellainen käsitys, että kaiken maailman helpotuksia elämäänsä tekevät vain työelämän  A-luokasta pudonneet luuserit. Sellaista riskiä, että joku yhdistäisi minut tähän jengiin en uskaltanut ottaa.
On hämmästyttävää, miten paljon arkea avartaa yksi ylimääräinen vapaapäivä. Veroprosenttikin alenee niin, ettei tulojen menetys kirpaise niin kovasti kuin etukäteen luuli. Mikä parasta, koska vapaapäiväni on maanantai, voin aina valvoa ja katsoa englantilaisen Wallanderin. Jo yhdessä jaksossa totuin siihen, että Ystadissa puhuttiinkin oudosti englantia, enkä enää hetkeäkään kaivannut Krister Henrikssonia. Kenneth Branaghissa on karismaa, ja koko Wallanderissa uudenlaista yliluonnollista viritystä.
Sympatiseeraan Branaghin Wallanderia siksikin, että hän vaikuttaa myös olevan intuitiivinen empaatti. Wallander löytää aina murhaajan, mutta sivutuotteena joutuu kärsimään kaikki rikoksentekijän ja uhrien olotilat kuin ne tapahtuisivat hänelle itselleen.

Vetäisit jo rajat, Wallander!
Kenneth Branagh Wallanderina

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi, valoa päivääsi!

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.