No nyt on kettuja!

Blogin pitämisen suurin ilo on samanhenkisten löytäminen. Etenkin näin maalla asuvana puolierakkona on ollut mahtavaa verkostoitua muiden oravanpyörää maalle paenneiden kanssa ja lukea heidän arjestaan. Eräs näistä uusista tuttavuuksista löytyi Pellon pientareella -blogista.

Olen jo pidempään ihaillut blogin sisällön lisäksi sen raikasta ulkonäköä, joka tuntui omanhenkiseltä. Luettuani kirjoituksen siitä, miten tämän blogin pitäjä teki Irti oravanpyörästä -kirjan kirjoittajalle Kaarina Davisille kotisivut, rohkaistuin kyselemään josko Pellon pientareen emäntä haluaisi avittaa minuakin oman blogini uudistamisessa. Pitäisihän kirjailijan sivuilta löytyä edes vähän taustatietoa kirjailijasta ja kirjastakin. Vielä mahtavampaa, jos sivut olisivat omannäköiset ja ainutlaatuiset.

Itsehän olen aivan toivoton tekninen tumpelo, jolle oli haaste saada löydettyä edes lukemiskelpoinen fontti. Hieman edistyttäni osasin hakea valmiita taustakuvia, mutta suomalaistyyppisten maisemien löytäminen olikin oma haasteensa. Tämän vuoksi blogissani oli pitkään sama tylsä amerikkalaisen maissipellon kuva kuin tuhansilla muillakin.

Mutta ei ole enää. Nyt blogi näyttää siltä kuin pitääkin, koska Pellon pientareen Kengu-tuotanto uudisti nämä sivut. Oli tosi helppoa ja mutkatonta olla yhteistyössä toisen slow-ihmisen kanssa, joka ymmärsi puolesta sanasta mitä sivulle pitäisi saada ja miksi. Ja joka ei esimerkiksi kummastellut sitä, miksi blogissa pitää ehdottomasti näkyä voimaeläimeni kettu.Tai mielummin useampikin!

Kengu on tehnyt myös maamaa.fi-verkkokaupan ja toteuttaa kaikenlaisia projekteja verkkopalveluista, verkkokaupoista ja blogeista graafiseen suunnitteluun, konsultointiin, tekstien tuottamiseen. Kysykää vain mitä tämä yli kymmenen vuotta IT-alalla ollut emäntä ei osaisi!

Voin lämpimästi suositella Kengua kaikille, myös niille, jotka haluavat nettijuttuihinsa katu-uskottavuuden sijasta maalais-uskottavuutta tai slow-henkeä.

Lipsahduksia

Taas tein sen. Menin mukaan kuoroprojektiin vain sen takia, etten pystynyt vastustamaan ihanaa teosta. Seuraava repsahdus tapahtui jo viikkoa myöhemmin. Ilmoittauduimme tyttären kanssa innokkaiksi osallistujiksi tanssikoulumme tämän vuoden produktioon. Vasta jälkeenpäin tuli mietittyä tanssiteoksen ajankohtaa. Sehän on juuri samaan aikaan kun palaan töihin. Typerin mahdollinen hetki täyttää viikonloputkin.

Nytkään ei oikeastaan ehtisi lauleskella. Juttudeadlineja pukkaa ja muutakin touhua riittää.

Mitä näissä tilanteissa oikein tapahtuu? Miksi sanon automaattisesti kyllä, vaikka kannattaisi mielummin ensin tarkkaan laskeskella? Automaatio tulee siitä vanhasta muistikuvasta, että kaikki nämä tekemiset ovat vaan tosi lystiä puuhaa. Analyyttisemmin voisi todeta, että kivastihan ne myös pönkittävät sitä omaa vanhaa suorittajaminää. Se aina kummasti buukkaamishetkellä unohtuu, että sitten stressaantuneena, aikataulu täyteen pakattuna, arki ei enää olekaan kivaa.

Maailmassa on niin paljon kaikkea, mihin tekisi mieli osallistua. Ainakin omassa mielessäni pyörii pitkä lista kaikesta siitä, mitä haluaisin tehdä. Haluaisin tanssia ja laulaa paljon enemmän. Haluaisin viettää aikaa Valamossa ja matkustella rajantakaisessa Karjalassa. Haluaisin maalata tauluja useammin kuin kerran vuodessa. Joku harrastajateatteri- tai oopperaporukka olisi kiva. Haluaisin todella oppia raksahommia ja rakentaa vihdoin loppuun tämän talon. Tai edes tapetoida tyttöni nukkekodin, mitä hän on kärsivällisesti anonut jo monta vuotta. Haluaisin myös - nyt kun lasten vuosikausien valvottaminen on ohi – vihdoin nukkua. Niin, ja kirjoittaa lisää kirjoja.

Työ-elämä ei ole ainut alue, missä itsensä voi väsyttää. Oma ongelmani on, kuten näkyy, pikemminkin ”vapaa”-aika.

En usko, että nopeaa elämäntapaa voi hidastaa pelkällä päätöksellä. Ei ole olemassa mitään helppoa kikkaa, millä nopean elämän saisi muutetuksi hitaaksi, sillä puuhien haalimiseen tottuneen toinen käsi yleensä jo täyttää kalenteria kun toinen on muka raivaaavinaan sitä tyhjemmäksi.

Nopeuteen addiktoituneen kannattaa kysyä itseltään yksi hyvä kysymys: miksi minä toimin näin??? – ja sen jälkeen uskaltautua katsomaan itseään rehellisesti. Prosessi, joka tästä käynnistyy onkin sitten usein piinallisen pitkä ja hidas. Siis juuri vastakkainen kuin nopeiden elämysten etsintä.

Itse olen kolme vuotta omistautunut hitaamman elämäntavan opettelulle. Silti koen olevani vasta alussa.

Tähän kuoroproggikseen nyt kuitenkin menen. Kuten ystäväni ovelasti perusteli: ”sehän on varsinaista slow-musaa”. Tervetuloa siis slow-musiikista nauttimaan kaikki Someron suunnalla liikkuvat nyt sunnuntaina kello 18 Someron kirkkoon Hilarius Ensemblen Fauren Requiemin esitykseen. Sama teos samalla porukalla Klaukkalan kirkossa 7.11.

Leppoisaa viikonloppua!

Slow-kylässä

Harmillista, että kansainvälinen Citta Slow-liike keskittyy vain kaupunkeihin. Oma Vihdin kirkonkyläni voittaisi cittaslow-kaupungit hitaudessa koska vain.

Entisen stadilaisen näkökulmasta täällä on epätodellisen hidasta. Kylän raitilla ei väkeä juurikaan liikuskele kuin kerran vuodessa, keskiaikaisten Wuosisatamarkkinoiden aikaan (niiden teema, kestävä kehitys, oli tänä vuonna juuri citta slow-ideologian mukainen). Kylässämme ei ole yhtäkään hypermarkettia, on vain kaksi kauppaa, yksi kirjakauppa, paljon kukkakauppoja, kirkko ja hautuumaa (kolme viimeistä liittyvätkin toiminnoiltaan luontevasti yhteen). Luovaa toimintaa on taideateljeissa, sepän pajassa sekä erään luovan porukan perustamassa käsityöläiskeskus Käpykylässä. Eräs Käpykylän väen innovaatioista, Valituskoppi, pääsi taannoin valtakunnallisiin uutisiin. Kylämme steinerkoulu (hidasta koulutustakin siis löytyy) pyörittää hienoa luomupuotia ja järjestää suuremmoisia myyjäisiä.

Kaupunkilaisena oli totuttelemista siihen, että kaikki tietävät tekemiseni melkeinpä jo silloin, kun ne ovat itsellä vasta suunnitteluvaiheessa. Mutta nyt, neljän vuoden asumisen jälkeen, tuntuu jo tosi viihtyisältä mennä vaikkapa zumbatunnille, jossa tuntee joka naaman: tuossapa näkyy taas olevan kaupan kassa, lasten opettaja, neuvolantäti tai naapurin äitikaveri. Pienessä kylässä, jossa jumpatkin hikoillaan yhdessä, ei kukaan voi ruveta kauheasti tärkeilemään.

Siirilän tunnelmallisessa vanhassa hirsitalossa toimiva aikuisbalettiryhmämme on pysynyt koossa jo monta vuotta. Himosuorittajan vauhdilla eletyn balettinuoruuden jälkeen on uudenlaista tanssia balettia hitaammalla otteella varsinaisessa slow-ympäristössä. Jalka ei enää nouse yhtä korkealle kuin ennen, mutta näin nelikymppisenä sitä on kiitollinen pienestä. Vaikkapa piruetista, jossa ei kaadu suorastaan rähmälleen. Sitäpaitsi harjoituksia tehdessä voi katsella ikkunasta lumoavan kaunista järvinäkymää.

No, oikeastaan ei kylämme mitään slow-prenikoita tarvitse. Arvonimihän voisi tuoda tänne vain turhaa turistihälinää ja vilskettä. Semmoista me slow-tyypit emme ollenkaan kaipaa.



Kylänraitti on hiljainen.





Kukkakauppa ja kirjakauppa. Muttei edelleenkään ristin sielua.



Siirilän taidetalossa tanssivat niin isot kuin pienet. Samoissa tiloissa toimii myös kuvataidekoulu.



Pienet olivat ilot myös Wuosisatamarkkinoilla: kotieläinpihalta oli tuotu ihka elävä lammas!



Kauppakeskus, sikahuono paikka

Olen jo pitkään onnistunut välttelemään kauppakeskuksia. Kaiken tarvittavan saan lähikaupoista, nettikaupoista tai kirppareilta. Vihtiläisenä minulla on myös se etu, että ihan lähellä sijaitsee mitä kannatettavimman Globe Hopen tehtaanmyymälä.

Joskus harvoin kauppakeskukseen on kuitenkin pakko raahautua. Kun tytön lähes kaikki sukat, sukkahousut, kintaat, alusvaatteet ja hatut (näitä ei löydy paljoakaan kirppareilta ja jos löytyykin, en välttämättä halua niitä sieltä ostaa) olivat loppu ja lähikauppojen valikoimat olivat huonot,  kerroin hänelle viikonloppuna, että nyt lähdetään tyttöjen shoppailupäivälle Espoon Isoon Omenaan.

- Mennään vaan, mut mikä se on? tyttö kiinnostui.

No kauppakeskus!

Ekaluokkalaisella löi tyhjää. Mikä on kauppakeskus? Tyttö oli viimeksi vieraillut citymarkettia suuremmassa ostoskompleksissa joskus alle kaksivuotiaana. Mutta tyttö lähtee toki innolla mukaan mille tahansa ajomatkalle, jos vain saa kuunnella reissussa Indicaa tai Värttinää.

Ajomatka sujuikin iloisissa tunnelmissa, mutta sisällä kauppakeskuksessa herkkä tyttö synkistyi ja puhkesi melkein itkuun.

- Täällä on jotenkin peloittavaa ja surullista!

Teimme pakolliset ostokset nopeasti ja keskityimme sitten huviin (jäätelö, eläinkaupan pupujen sekä marsujen ihailu ja loppukliimaksina liukuportailla ajelu). Lapsi oli helpottunut päästessään kauppakeskuksesta pois ja takaisin maaseudulle.

Ihmettelen aina nähdessäni ihmisiä (aivan erityisesti lapsia), jotka vaikuttavat ihan oikeasti nauttivan kauppakeskuksissa oleskelusta. Meidän perheessä kauppakeskuksia eivät ole meinanneet kestää lapset eivätkä aikuiset.

Vanhimman lapseni huonosta kauppakeskuskestävyydestä olin aikoinaan huolissani. Tuntui epänormaalilta, kun edes pakollisista vaateostoksista ei meinannut tulla kauppakeskuksessa mitään, lapsen vajotessa vielä päälle kymmenvuotiaana lattialle voimattomana, kalpeana kuin lakana, mumisten jotain siitä, miten häntä ahdistaa. Samainen lapsi ei käyttäytynyt näin esimerkiksi metsässä. Siellä hän taivalsi kilometrikaupalla ollenkaan valittamatta.

Nyt tajuan, että lasteni reaktio oli luonnollinen. Se johtui heidän kyvystään havaita enemmän kuin aikuiset.

Vähemmän herkkäkin tietysti huomaa, että kauppakeskus on keinomaailma, epäluonnollinen ympäristö, joka vain vie voimia eikä energisoi ihmistä mitenkään. Enemmän luulen lasteni kuitenkin reagoivan kauppakeskuksen ihmisjoukkojen tunnelmaan, jonka he herkemmin aistivina nappaavat. Ihmisjoukon tyytymättömyys, jonkin kivan uuden, mielialaa piristävän juttusen etsinnän kiihkeys, myymiseen ja ostamiseen sekä rahojen tuhlailuun liittyvät innon, pelon ja ahdistuksen tunteet…. kauppakeskusten energia on aivan omanlaisensa.

Tyttö totesi, jätskillä istuessamme:

- Mä en tiedä mitä täällä on, mutta mulle tulee siitä vatsa kipeäksi.

Isoveljensä (myös kauppakeskusten vihaaja) osasi paremmin selittää tämänpäiväisellä kävelyllämme:

- Kauppakeskuksissa on siis vaan niin sikahuono tunnelma!

Lapset, jotka eivät vielä välitä kuluttamisen statuksesta, vaan katsovat ihmisiä ihmisinä näkevät kauppakeskukset varmaan aika samasta näkökulmasta kuin slow-guru Tom Hodgkinson:

Kun seuraavan kerran huomaat uskovasi, että shoppailu ja brändien välillä valitseminen ovat osoitus vapaudestasi, mietipä niitä zombielokuvia, joissa eläviksi kuolleiksi muuttuneet vaeltavat mykkinä sisään ja ulos kaupoissa ja ajavat ylösalas rullaportaissa.Mikä visionääri niiden ohjaaja olikaan.

Ostosreissun merkittävin anti oli kolmen euron keijukorvisten löytäminen. Kylläpä niitä onkin ihailtu.

Slow-bloggausta

Sattuipa silmiin kaksi hyvää englanninkielistä blogikirjoitusta, jotka ottivat kantaa siihen, mikä erottaa hitaan blogin niistä muista. Tästä postauksesta löytyy kymmenkohtainen slow-bloggauksen manifesti. Hienoa zen-näkökulmaa bloggaukseen tarjoaa tämäkin kirjoitus, jossa tämä (vasta 19-vuotias!) bloggaaja tiivistää hienosti zen-blogin idean:

Zen-bloggaaja luo omat sääntönsä. Hän kirjoittaa vain silloin kun haluaa, niin pitkiä kirjoituksia kuin haluaa ja ainoastaan omista syistään.

Molempien kirjoittajien mielestä bloggauksen ilon suurin sabotoija on takertuminen palautteeseen: kommenttien määrään, lukijoiden määrään tai erilaisiin listautumisiin blogiluetteloissa. Slow-blogin kirjoittamisen tärkein periaate on, että sitä kirjoitetaan itselle. Tällöin se myös todennäköisimmin tavoittaa muut samanhenkiset. Sillä ei ole väliä onko heitä yksi vai tuhat. Blogi pysyy slow-käytössä, jos unohtaa kokonaan yleisöt ja käyttää sitä luovuustyökaluna itselle. Ja kun yhden blogin aika on ohi, sen voi vain lopettaa.

Slowblogs-blogin kirjoittaja Monna, joka tunnustaa olevansa addiktoitunut erilaisiin oman blogin seurantamenetelmiin kuten Feedburneriin (ei aavistustakaan mikä se on), on huomioinut, että aina, kun hän postaa tietystä aiheesta, kävijämääriin tulee piikki. Blogioppaat korostavat seurannan tärkeyttä juuri tällä ajatuksella: kun on saanut selville, mikä aihepiiri blogiyleisöön ”iskee”, tämänkaltaista sisältöä pitäisi ruveta pikaisesti tuottamaan blogiin lisää.

Tämä tuo mieleeni sen, mitä meille toimittajille on jo pidempään toimintaohjeena tyrkytetty: ihmisille pitää tarjota sitä, mitä he haluavat. Juttujen on muka aina oltava lyhyitä, kaikkien ymmärrettäviä, helposti sulatettavia ja sellaisia, että myyttinen ”viimeinenkin peräkylän täti” ne tajuaa. En ole koskaan uskonut tähän. Itse ainakin ostaisin mielummin lehden, jossa on kaksi pidempää, ajatuksella kirjoitettua reportaasia kuin kaksikymmentä pinnallista pätkäjuttua.

Edellistä, niinikään slow-aiheista blogia pitäessäni huomasin suosituimman postaukseni käsitelleen Lindexin lastenvaate-alessa repsahtamistani. Mitä tästä pitäisi päätellä? Olisiko minun pitänyt kirjoittaa lisää Lindexistä, tai jopa siirtyä kokonaan lastenvaatebloggauksen puolelle (mikä on meikäläiselle täydellinen EVVK-aihe)? Monet omasta mielestäni paljon paremmat postaukseni eivät saaneet yhtään kommenttia, mutta päätyivät sitten lopulta kirjaani.

Yksi lapsistani halusi vastikään aloittaa blogin. Aluksi bloggaaminen oli hänestä innostava ja hauska keino keräillä mietteitään. Blogi oli minustakin hurjan hieno. Sitten hän keksi bloggerin tilastotyökalun ja alkoi seuraamaan kuinka moni lukee hänen kirjoituksiaan. Italianserkkua lukuunottamatta ei kukaan! Intonsa sammui siihen.

Tänään, sairaspäivällä (jo kaksi lapsistamme kipeänä), voisin yrittää houkutella lasta jatkamaan blogiuraansa. Tällä kertaa vain ja ainoastaan omaksi ilokseen.

Tuli palaa takassa ja luntakin satelee, pikkuhahtuva kerrallaan. Lämmintä viikonloppua kaikille!

ps. Parin kuukauden takaisesta aloittamisestani kävijöitä on osunut tähän blogiin jo lähes 4000, hip hei! Mutta nyt kyllä unohdan kokonaan nämä seurailut…:-)

Sairaspäivänä kaikki on hidasta.