Ihastuin: Burt´s Bees

Viime vuonna olin muistaakseni Weledan teettämässä presentaatiossa jossa esiteltiin maailman luomukosmetiikasta tehtyä laajaa vertailututkimusta. Siinä oli tutkittu tuotteiden todellisten luomuainesosien määrää ja rankattu tuotteet sen perusteella paremmuusjärjestykseen.

Tässä tutkimuksessa vanhat konkarit Weleda ja Dr Hauchka sijoittuivat aivan kärkipäähän, mutta ehdottoman ykkösen paikkaa piti amerikkalainen Burt´s Bees. Tämän kulttimainetta nauttivan merkin Suomeen saapumista on moni luomuihminen jo pidempään odotellut. Tänä syksynä se on totta.

Testasin ensimmäiseksi sarjan piparmintun ja rosmariinin öljyä sisältävän suihkusaippuan. Rosmariini on täsmäyrtti käytettäväksi aikoina jolloin väsynyt mieli tarvitsee lisäpiristystä ja sitä ei ole toistaiseksi ollut kovin helppoa löytää. Dr. Hauchkalla on toki Rosmariini kylpyöljy mutta suihkutuotteissa en ole sitä vielä nähnyt.

Burt´s Beesin suihkugeelin raikas tuoksu jää iholle pidemmäksi aikaa ja erityismaininnan ansaitsee tuotteen koostumus. Tähän asti testaamani luomusarjojen suihkugeelit ovat kaikki olleet joko liian vetisiä (jolloin hintava pullollinen kuluu hetkessä) tai sitten maitomaisen öljyisiä mistä en myöskään pidä. Burt´s Beesin suihkugeelia tarvitaan kerrallaan vain pisara sillä se vaahtoutuu helposti ja jättää ihon raikkaaksi, ei öljyiseksi. Tästä riittoisasta purtilosta olen itse valmis maksamaan sen 14,90 joka on tuotteen ovh:ksi merkitty. Lisäksi pidän kovasti sarjan designista ja arvostan sitä, että yritys käyttää suurimmaksi osaksi kierrätysmuovia.

Lisää tietoja sarjasta löytyy Burt´s Beesin suomenkielisiltä Facebook-sivuilta (suomenkieliset tuotesivut ovat piakkoin tulossa) tai sarjan kansainvälisiltä sivuilta.

ps. Help te kaikki Bloggerilla bloggaavat! Onko todellakin niin, että kun tälle blogipohjalle on tarpeeksi monta kertaa postannut, ilmainen kuvien tallennustila loppuu ja sitä pitää alkaa kuukausimaksulla erikseen ostaa? Näin Blogger minulle väitti kun yritin ladata tähän postaukseen enemmänkin näiden ihanien tuotteiden kuvia....

Myöhässä

Ihan kaikki lajikkeet ovat tänä ennätyskylmänä viljelyvuonna myöhässä. Kurpitsoja aloin saada vasta pari viikkoa sitten. Nyt on alkanut olla niin kylmiä, hallaa ennustavia öitä, etten ihmettelisi vaikka koko kurpitsatuotanto tyssäisi tähän, sillä esimerkiksi Patisson on minulla kukkinut ja kukkinut, mutta yhtäkään hedelmää ei ole toistaiseksi näkynyt.

Perunatkin ovat jääneet tosi pieniksi ja osaa perunoista vaivaa perunarutto. Ainoa toivoni ovat muut maanalaiset lajikkeet: porkkanoita tulee hyvin, palsternakkoja saan näköjään myös ja maa-artisokilla on armonaikaa vielä pitkälle syksyyn.

Silti vähän pelästyin kun tänään tuli haastattelupyyntö aiheesta omavaraisuusprojekti. Siis mikä omavaraisuus? Kysynpä vaan.

Minun teoriani mukaan seuraavassa kuvassa näkyy kasvihuonekurkun alku. Mutta onko kellään teoriaa siitä ehtiikö se vielä tänä vuonna valmistua?

Ja tässä kasvihuonetomaattien pari kypsyneintä yksilöä. Muut ovatkin vasta kukka-asteella, vaikka näitä taimia on hellitty alkukeväästä asti.

Tämä bulgarialaisbändi on uusi suosikkini. Syksyä odotellessa...

Isälle

Lupasin palata sadonkorjuuterveisin, palaankin toisenlaisin tunnelmin. Satokausi on ollut kaikkien aikojen floppi (ainakin tomaatteja ja kurkkuja ajatellen) eikä näköjään ainoastaan minulla. Elämä yllätti toisellakin tavalla: isäni kuoli kolmisen viikkoa sitten.

Viimeiset vuodet isän kanssa olivat kohtuuttoman raskaita koko lähipiirille. Kuolema oli odotettu. Silti se yllätti. En varmaan ole vielä itse alkanutkaan tajuta saati hyväksyä asiaa. Sille ei ole ollut tilaa hektisessä heinäkuussa. Surun aika alkanee vasta nyt kun päiväkoti on avannut ovensa eli saan vihdoin aikaa ajatella rauhassa.

Miettiessämme siskon kanssa sitä mitä isästä kertoisimme papille, jonka tehtävänä on pitää hautajaisten muistopuhe, mieleeni nousivat nämä asiat, joista haluan isää kiittää:

Kiitos Isä, että avasit minulle koko maailman ja opetit, että tässä pienessä maailmankolkassa ajateltavat ajatukset ovat vain yhdenlaisia ajatuksia. Muitakin on.


Kiitos huumorintajustasi, valoisuudestasi ja karjalaisesta viisaudestasi: "Ilo pintaan vaik syän märkänis!"


Erityiskiitos avarakatseisuudestasi ja suvaitsevaisuudestasi!


Kiitos siitä, että koulutit minua määrätietoisesti tekemään asiat toisin: esimerkiksi pyyhkäisit minut jo pikkutyttönä tanssimaan kanssasi aina ensimmäisenä tyhjälle tanssilattialle (vaikka joka kerta hirvitti): "Täällähän on meininki kuin haudassa! Nyt näytetään niille miten tanssitaan! Äläkä yhtään mieti mitä ihmiset ajattelevat!"


Kiitos tuestasi ja anteliaisuudestasi, siitä että suojelit minua.

Isän elämän mullisti nuorukaisena Suuren mustalaisorkesterin (en muista oliko kyseinen orkesteri Bukarestin vaiko Budapestin valtiollinen) vierailu lapsuuden kotikaupungissaan Lappeenrannassa. Kyseisestä konsertista lähtien isän elämän yksi tavoite oli harvinaisen selvä; hän aikoi opetella koko mustalaisviulurepertuaarin.

Tottakai hän myös toteutti tavoitteensa. Siinä ei kauaa mennyt.

Isä opetteli koko gypsyrepertuaarin Radio Bukarestin suhisevista viikoittaisista lyhytaaltoradiolähetyksistä. Urakkaa helpotti kykynsä (jonka onnekseni häneltä perin) oppia melodiat ulkoa melkein saman tien korvakuulolta.

Tämän mustalaisviulun virtuoosikappaleen isä opetteli ensimmäisten kappaleiden joukossa ja se pysyi hänellä aina eräänlaisena päänumerona. Koko elämänsä hän täydellisti ja varioi samaa kappaletta, joten Leivonen soikoon täällä blogissanikin nyt hänen kunniakseen.

Videosta kannattaa panna merkille mustalaisorkesterin johtajan, viulisti primaksen, kirjotut liivit, sillä isälläni oli tottakai hankittuna monetkin samanlaiset mustalaismusiikkikeikkojaan varten. Huomatkaa myös primaksen takana soittavan punaliivisen soittajan kanteleen näköinen soitin, jota kuitenkin taotaan lyömäsoitinten tapaan. Se on mustalaisorkesterin perussointin cimbalom.

Suomessa oli tiettävästi yksi ihan omin käsin rakennettu cimbalom. Isäni nikkaroi sellaisen itse, kun Lappeenrannan kaupungista ei sen kaltaista osaamista (ja - osaan hyvin kuvitella -  mitään mielenkiintoakaan....) löytynyt. Sillä isäni sitten soitteli ja harjoitteli mustalaisorkesterisaundeja. Samasta kappaleesta oikean, ison mustalaisorkesterin versio (peräti 6 cimbalomia, kuten suurissa kokoonpanoissa tapana oli) löytyy täältä.

Minusta on oikeasti käsittämätöntä, länsimaiseen orkesterinjohtoon tottuneena, että näinkin ison orkesterin homma pysyy kasassa joidenkin satunnaisten jätkien (sooloviulisti, solistinen cimbalomin soittaja) varassa, jotka laiskanlaisesti käyvät näyttäytymässä orkesterin edessä. Että miten, millä kuudennella aistilla, ne kaikki muut siis seuraavat näitä? Mutta sepä juuri on ison mustalaisorkesterin taika. 

Isän elämä oli alusta loppuun ulkopuolisen elämää. Monikaan ei ymmärtänyt suomalaista miestä, jolla oli mustalaisen sielu, jonka sydän jatkuvasti kaihosi jonnekin muualle, jossa ihmiset olisivat värikkäämpiä, kehollisempia, suvaitsevaisempia, valoisampia, ymmärrettävämpiä...

Uskon ja toivon isän nyt päässeen paikkaan, jossa hän on vihdoinkin löytänyt enemmän sielunheimolaisia. Ja parempia bileitä! Esimerkiksi sellaisia Rio de Janeiron karnevaalien tyyppisiä, jotka kestävät monta päivää. Isäni kävi niilläkin tottakai kerran. Kyseistä matkaa kirosimme perhepiirissä myöhemmin hiljaa, isä kun halusi pitää loputtomia diailtoja Rio de Janeiron matkastaan (sambamusiikin soidessa) ja esitelmöidä meille loputtomiin karnevaalien eri puolista. Ja tätä totisesti jatkui ja jatkui vaikka perhe kuinka oli että EVVK.

On kaunista ja hienoa, miten ihmisen lopullisesti menettäessä kaikki vaikeat asiat pyyhkiytyvät pois ja mieleen jäävät ne vain ne arvokkaat, korvaamattomat asiat (miten nämä sambaluentoiltamatkin tuntuvat yhtäkkiä pelkästään hellyyttäviltä... ja miten harvinainen ominaisuus ihmisissä ylipäätään onkaan isäni kaltainen innostuneisuus ja perehtyneisyys hänen inspiroituessaan jostain asiasta).

Kiitos kaikesta, isä! 

ps. Olen kirjoittanut isästä aiemmin myös täällä.

Se on täytetty, melkein

Tänään sain maahan kaikki muut taimet paitsi samettikukat. Tuuletusta! Nyt sitten vaan sovitaan, että halloja ei enää tule, eikös?

Patisson-kurpitsat vaativat kuulemma hurjasti tilaa, siksi nämä kaksi pääsivät erillispenkkiin kivien lähelle. Pajujen ympärille istutin salkopapua.

Tässä on vain yksi mutta. En kyllä mene takuuseen, kaiken taimien siirtelyn, taimipurkkien sekoittamisen ynnä muun sekoiluni jälkeen siitä, että nämä kaksi ovat tosiaan niitä ufomallisia Patissoneja. Kaikki kurpitsat näyttävät tässä taimivaiheessa minusta ihan samanlaisilta. En myöskään kuolemaksenikaan enää muista minne päin pihaa istutin talvikurpitsan. Siis sen valtavimman, joka tunnetusti on kaikkien tiellä pitkälle syksyyn.

Mutta nyt asialle ei voi enää tehdä muuta kuin kastella, kitkeä ja odottaa. No stress!

ps. Kesän voimabiisini on tämä. Tykkään ihan hirveästi Shaggystä, vaikka kukaan ihminen jolla on älyllistä toimintaa ei kai saisi? Ainakaan Suomessa.

Mymmelin äidin energiaa

Olen ihmetellyt sitä, että blogini suosituimpana tekstinä pysyy vuodesta toiseen tämä Mymmelienergiaa-postaus. Siis oikeasti kummastuttaa, tämän blogin aihepiiri kun ei ole Muumilaakso vaan ihan muut jutut. Mutta ehkä siinä tavoitettiin jotain meille naisille tärkeää, jotain uhriutumisen ja marttyyriasenteen vastaista?

Tämän vuoden äitienpäivänä pyysin ja sain lahjaksi tämän Arabian uusimman muumikupin, jossa on Mymmelin äiti. Se on minusta ihana ja sitäpaitsi uuteen elämäntilanteeseeni symbolisesti sopiva.

Wikipedia kertoo Mymmelin äidistä seuraavaa:

Mymmelillä on lukuisia lapsia. Hänen luonnettaan kuvastaa, ettei hän itsekään tiedä tarkkaan lastensa lukumäärää – "kahdeksan-yhdeksäntoista" oli hänen oma arvionsa ennen Pikku Myyn syntymää. Muumilaakson tarinoita -sarjan jaksossa nimeltä "Muumipeikko rakentaa talon", Mymmeli tulee Muumitaloon perheineen asumaan, koska heidän vanha talonsa oli romahtanut villien lapsien riehunnasta. Muumipeikko ei voinut enää nukkuakaan rauhassa, joten hän päättää rakentaa oman talon.

Mymmelin äiti on huoleton, itsenäinen ja vahva yksinhuoltajaäiti, jolle syyllistyminen on vieras käsite. Talonrakennussarjakuvassa (löytyy Muumit Sarjakuvaklassikot 2-osasta, joka muutenkin on mielestäni koko sarjakuvakirjaston paras) hän kommentoi lastensa tekosia seuraavasti:


- Eivätkö lapsenne tappele koskaan?
- Totta kai. Mutta minusta ei ole mukava riidellä. Minä vain... kaadan vettä niiden päälle...tai mehua.


- Sokeriastiassa on SUOLAA!
- Niin, lapset ovat aikamoisia veitikoita!


- Pikkuisimpanne antoi selkään lapsilleni!
- Rouva opettaa heidät tappelemaan paremmin.


- Tyttärenne on lyönyt hakkuupölkkyni täyteen nauloja.
- En tiennytkään että hän on niin vahva!

Mymmelin äiti ei ole, kuten näkyy, mikään pedagoginen malliesimerkki. Mutta hän ei myöskään tunnu olevan uupunut ja katkera tilanteensa uhri. Hurjan perhekaaoksensa keskipisteessä hän vaikuttaa tyyneltä ja iloiselta, vaikka perheensä ei ulospäin täytäkään malliperheen mittareita. Jotain hienoa Mymmelin vapaassa kasvatuksessa on kuitenkin oltava, ovathan lapsiaan mm. itsenäiset oman tiensä kulkijat Nuuskamuikkunen, pikku Myy sekä Mymmeli.

Mymmelin äiti kiinnostaa minua juuri nyt, kun harjoittelen uutta elämääni neljän lapsen yksinhuoltajana. Uusi elämä alkoi loppukeväästä ihan varoittamatta kun 24 vuoden parisuhde särkyi ja siirtyi harkinta-ajalle.

Tällä hetkellä en ole vielä yhtään huoleton, itsenäinen enkä vahva. Mutta vähitellen toiveeni on yrittää kehittyä juuri Mymmelin äidin suuntaan.

Ihania kirjoituksia, joista heijastuu juuri oikeanlainen Mymmelin äidin energia on postaillut viime aikoina  niinikään yksinhuoltajaäiti Elisa. Elisan blogissa käyminen on saanut minut aina pikkuisen vahvemmalle mielelle.

ps. Elämäntilanteeni myötä vaihtui myös tulevan kirjani idea. Alunperin tarkoitus oli kokeilla miten perhe tulee toimeen vain yhden aikuisen palkalla, jos toinen vanhemmista omistautuu pihaviljelylle. Nyt kun ainoa tienaaja lähti leikki muuttuikin eri tavalla todeksi.
Pihaviljely ja nuukailu ei olekaan enää leikkimielinen kokeilu. Siitä tuli ainoa vaihtoehto.