Pientä elämää etsimässä

Muutos suunnitelmissa

2012-02-27T10:46:00.001+02:00

En tajua mikä tätä talvea riivaa, mutta meillä ollaan oltu vuorotellen kipeitä oikeastaan koko talvi. Kun edellinen tauti helpottaa, seuraava iskee. Tänään kotona ovat sairastamassa kaksi keskimmäistä. Voi siis jälleen kerran unohtaa tarkkaan kaavailemansa kirjoituspäivän ja katsoa lasten kanssa lisää loistavia lastenleffoja.

Rakastan lastenleffoja, erityisesti fantasiasellaisia. Viime aikoina niitä on katsottu meillä aika pino: Silta salaiseen maahan, Maaginen Mimzy, Heidi-sarja ja Kuuprinsessa.

Tänään minua ilahdutti tämä pätkä Tom Hodgkinsonin kirjasta Joutilaat vanhemmat:

Lapset nauttivat siitä, kun asiat menevät aikuisten maailmassa päin mäntyä, tai kuten Penny Rimbaud asian ilmaisee, "yhteisesti sovittu todellisuus murtuu". Siksi he ovat niin kiinnostuneita paloautoista - he tietävät, että silloin aikuisten hyvin järjestetty maailma on kaput. Lapset iloitsevat, kun vanhempien tiukasti kelloon sidottu järjestelmä pettää. Loppujen lopuksi juuri silloin tulee esiin ihmisten humaanius ja auttavaisuus. Katastrofi voi olla eräänlainen vapautus teollisen kapitalismin julmasta tehokkuudesta.

Sanotaan, että lapset pitävät rutiineista, mutta pitävätkö he todella? Omasta lapsuudestani muistan erityisesti ne ajat, kun rutiini rikottiin: kun koulussa oli palohälytys, kun lasi meni rikki, kun palava tulitikku lennähti ilotulitelaatikkoon, kun auto meni rikki. Olen hiljalleen oppimassa lapsiltani katastrofeista nauttimisen taitoa.

Superman-vaihe on tärkeä vaihe

Ihana paasto

2012-02-25T12:30:00.002+02:00

Takana on kuuden päivän mehupaasto. Vielä yksi päivä mehulla, ja alan siirtyä vähitellen kiinteään ruokaan.

Yhteen aikaan paastosin joka kevät, usein kaksikin kertaa vuodessa. Nyt on ollut pidempi tauko, sillä viimeisen mehupaaston pidin keväällä 2010. Tässä välissä on ollut sellaisia vuosia, ettei ole ollut voimia paastota. Voimia paastoamiselle pitää olla, sen verran kova ponnistus se on.

En usko niitä ravintotieteilijöitä, jotka väittävät ettei paastoamisesta ole terveydellistä hyötyä. Uskon siihen, että jos joku traditio on ihmiskunnan historiassa näin vanha, siinä on oltava joku järki. Minulle paastoista on sitä paitsi joka kerta ollut terveydellistä hyötyä. Flunssakierteet ovat katkenneet ja olo on energisoitunut. Paaston jälkeen on ollut aina helppoa korjata ruokatottumuksiaan, jos ne ovat taas kerran lipsuneet pieleen.

Pidän paastosta samasta syystä kuin pidän elämän yksinkertaistamisesta ja omavaraistamisesta. On voimauttavaa tehdä itse jotain terveydelleen sen sijaan että pulittaa kalliit summat lääkäreille.

Minulle paasto on aina myös henkinen prosessi. Unet muuttuvat selkeiksi ja näyttävät suuntia. Luonnon kokee voimakkaammin. Tahdin hidastuessa pääsee tarkastelemaan elämäänsä kuin ulkopuolelta ja näkee monet asiat selvemmin. Myötätunto omaa kehoa kohtaan herää, kun näkee miten se tekee työtä paastossa.
Joka paaston lopussa itselläni on ollut ehdoton vakaumus siitä, että tästä lähtien aion kohdella kehoani paremmin. Joka kerta se on myös sitten aikanaan unohtunut.

Mutta sittenhän voi pitää taas uuden paaston.

Loppuun parhaat vinkkini perheelliselle paastoajalle:

1. Yritä hankkiutua eroon perheestäsi, ainakin pariksi ensimmäiseksi päiväksi. Ensimmäisinä päivinä olo on kurjin eikä voimavaroja arkirumban pyöritykseen normaalityyliin ole.
2. Kun perhe sitten on kotona, sinä paastoat ja joudut kuitenkin tekemään ruokaa, valitse paastoviikon kokkauksiksi ruokalajeja, joita itse et voi sietää, mutta joita muut rakastavat. Meillä tämä on helppo toteuttaa, kun äiti yksin on kasvissyöntihenkinen. Tällä viikolla meillä on syöty nakkikeittoa, makkaroita, pekonia...
3. Lapsiperheessä voi olla aika monimutkaista tehdä itse monenlaisia paastomehuja (ja ne kaupassa myytävät, esim. Vogelin paketti ovat minusta niin ankeita, etten ole onnistunut paastoamaan niillä kertaakaan). Siksi suosittelen yksinkertaisuutensa takia sitruunamehupaastoa. Siitä löytyy paljon tietoa netistä googlaamalla. Englanniksi paasto on nimeltään Lemon Detox.

Vihreä hiihtolomaleffa

2012-02-21T09:48:00.003+02:00

Eräs ensimmäisistä postauksistani tähän blogiin oli kirjoitus La Belle Verte-elokuvasta. Siihen aikaan elokuva oli katsottavissa vain vaivalloisesti pätkissä youtubessa. Nyt se on tullut sinne kokonaisena englanninkielisillä tekstityksillä ja nappasin sen tähän alle.

Alkuperäinen postaukseni leffasta löytyy täältä. Postauksessa on myös linkki traileriin. Minulle tämä elokuva oli suuri elämys.

Suosittelen!

Matkalle kohti valoa

2012-02-19T14:18:00.000+02:00

Aikomus oli tänään aloittaa paasto Tapiolan ortodoksisen kirkon sovintosunnuntain palveluksessa. Lumimyrsky sotki suunnitelmat. Oma kotikin on kuitenkin ihan hyvä paaston aloituspaikka.

Vaikka ulkona lumikinokset kasvavat kevätlintuja kuulee jo aamuisin. Teen siementilauksia ja unelmoin ensi kesästä, jolloin maissit ja monet muut lajit kasvavat toivottavasti yhtä komeiksi kuin viime kesänä. Riikka Juvonen kirjoittaa paastosta viimeisimmässä Ortodoksiviesti-lehdessä matkana, jolla ihminen opettelee uskomaan siihen, että hän on rakkauden arvoinen:

Pikku hiljaa, sentti sentiltä, voimme ryömiä kohti valoa ja luopua kerros kerrokselta kaikesta siitä, mikä kuorruttaa sisintä. Tai edes yrittää, vasta aikoa.

ps. Olen perustamassa tänne Vihtiin omaa Aikapankkia. Aikapankkimme on jo rekisteröity, muttei vielä toiminnassa. Toimintaan se saadaan heti, kun muutamat tekniset yksityiskohdat on selvitetty. Aikapankin toimintaperiatteista voit lukea vaikka täältä.

Vanhojen tanssit, kilpavarustelupainajainen

2012-02-17T08:36:00.002+02:00

Muuta maailmaa vaatimattomamman elämäntavan vaikein palikka on lapset. Tarkemmin sanottuna ne hetket, jolloin koko ympäröivä maailma kilpavarustelee omia lapsiaan, ja sinä taas et tahtoisi omien arvojesi takia romuttaa perhebudjettia.

Kuitenkin sinä tottakai haluaisit, että sinunkin lapsillasi olisi rakastettu olo. Että he tajuaisivat, että pienemmällä budjetilla toimiminen ei johtuisi siitä, etteivätkö he olisi - ihan yhtä lailla kuin naapurin Mikko tai Maija - suuren rahapanostuksen arvoisia. Tärkeimpiä, rakkaimpia.

Esikoiseni tanssi vanhojen tanssinsa eilen. Koska hän on poika, ja koska meillä on suhteita teatteriin, selvisimme halvalla. Frakki saatiin melkein ilmaiseksi teatterilta lainaksi. Poikaa eivät hienon ravintolan juhlaillalliset kiehtoneet, hän lähti ystäviensä kanssa frakit päällä pokkana kebab-aterialle. Huomenna sankari lähtee juhlaristeilylle. Kulut jäivät reilusti alle sataseen.

Helsingin Sanomien taloussivujen tämän viikkoisessa jutussa kerottiin, että erityisesti tytöille vanhojen tanssiaisten tykötarpeet menevät jo morsianten hintaluokissa. Tavallisia ovat jutun mukaan 300-500 euron puvut, solarium- tai suihkurusketukset, ammattilaisen tekemät meikit ja hiukset, irtoripset ja limusiinikuljetukset. Ei ole harvinaista, että tyttöjen juhlabudjetti paisuu seitsemään sataan. Pojat selviävät alle kolmensadan.

Siis hei, se on minusta naurettavaa! Vanhojen tanssien alkuperäinen idea oli vanhat asut, nyt siitä on tullut uusien vaatteiden Hollywood-gaala ja tyttöjen missikisa.

Silti... olisiko minulla pokkaa katsoa omaa lastani siinä porukan ankeimmassa, halvimmassa asussa? Ei, tottakai haluaisin että hän saisi olla tanssiaisissa se päivän prinsessa tai sankari.

Vanhojen tanssit ovat sitäpaitsi liikuttava elämän etappi. Itkin eilen läpi koko shown. Omien lasten hyväksi pulitettuihin summiin liittyvät suuret tunteet, ja tämän asian kanssa on vain tasapainoiltava. Kohtuullistajankin.

Loppukevennykseksi oma vanhojen päivän tanssiasuni vuosimallia 1987. Pitkä mekko löytyi mummin kaapista: se oli hänen vanha hääpukunsa elikkä siis aito kierrätysmekko. Kampaajalla kävin, mutta muistan masentuneeni lopputuloksesta

Olin mielestäni ihan Tellervo Koiviston näköinen.

Pyykkipihi

2012-02-15T10:06:00.001+02:00

Facebook-ystävän profiilissa käytiin keskustelua pyykinpesusta. Ystävä päivitteli sitä, miten neljän hengen perheessä voikaan riittää niin tuhottomasti pyykkiä. Yleinen mielipide tässä keskustelussa, kuten lapsiperheissä yleisemminkin, tuntuu olevan että pyykkäys on loputonta ja pyykkikone pyörii kotona aina.

Ymmärrän hyvin niiden perheiden pyykkivuoret, joissa useampi perheenjäsen urheilee monta kertaa viikossa. Sitä en ymmärrä, miksi moni kahden aikuisen perhekin kertoo pyykkikoneensa pyörivän joka päivä, joskus kaksikin kertaa päivässä.

Mitä ne oikein pesevät?

Meidän kuuden hengen perheessä pyykkikone pyörii 2-4 kertaa viikossa. Tuo neljä viikkokertaa on jo harvinaisuus. Meillä on kuuden kilon rumpu eli ei mikään suurin mahdollinen ja pesemme vain täysiä koneellisia. Tämän kun kertoo ihmisille, alkaa melkein hävettää, sillä moni ehkä nyt otaksuu, että elämme hirveässä likaisuudessa ja epähygieniassa.

On totta, että vaihdamme aika laiskasti lakanoita. Mutta muuten olemme mielestäni ihan siistejä.

Vaatteet menevät meillä pesuun vasta, kun ovat selkeästi likaisia, ts. tahraisia tai haisevia. Lastenvaatteiden pikkutahrat pesen pois heti ja sen jälkeen vaate on taas valmis käyttöön. Tahrojen poistolla vältän myös sen, että vaatteita pitäisi koskaan pestä kuudessakympissä. Pesemisen sijaan tuuletamme vaatteita paljon. Esimerkiksi omia balettitrikoitani en pese jokaisen hikisen treenin jälkeen, vaan tuuletan ne ensin. Useinkin se riittää. Kahdeksanvuotiaan tytön balettipukua en ole pessyt kuin pari kertaa vuodessa. Hän ei vielä hikoile eli miksi ihmeessä pesisin? Kun lapset olivat vauva- ja taaperoiän pahimmassa sotkemisiässä käytimme heillä isoja ruokalappuja, oikeastaan essuja. Hienoimmat lasten vaattet riisuttiin aina pois ruokailun ajaksi.

Mikä järki tällaisessa pyykkipihiydessä on? Paitsi että pyykkääminen ei ole lempipuuhaani, pyykkipihiys säästää vaatteita, vettä sekä pesuainetta. Hotelleissakin pyydetään nykyään aina jättämään pyyhe lattialle, jos sen tahtoo jättää pesuun. Saman pyyhkeen käyttäminen pidempään säästää vettä, sähköä ja vesistöjä. Pesupähkinöitä emme ole vielä koskaan kokeilleet. Mieli tekisi.

Sitäkään en ihan tajua, mihin tarvitaan niitä valtavia kodinhoitohuoneita. Meidän taloomme sellaista ei rakennettu, vaikka tämä uudistalo onkin. Meillä vaatteet kuivuvat kylpyhuoneessa yhdellä katosta roikkuvalla telineellä. Jos joskus oikein innostutaan pyykkäämään usempi koneellinen, käytössä on myös perinteinen kaupasta ostettava, jaloilla seisova pyykkiteline. Ja pihalla on pyykkinaru kauniita kesäpäiviä varten.

Tosin olen niin laiska, että harvemmin jaksan kuskata pyykkejä sinne asti.

Kuvan pihistin täältä. Lukekaapa kuvaan liittyvä uskomaton uutinen Amerikan maalta. Se on vähän samaa sarjaa kuin sellaisten talojen sakotus, joissa on kasvimaa pihalla (tämäkin on todellisuutta joissain osavaltioissa). Eipä ole ikinä tullut mieleenkään hankkia sähköistä kuivuria pyykeille. Onneksi tämänkaltaisia pyykkinarulaittomuuksia saa vielä harrastaa täällä maalla kaikessa rauhassa.

Lushin henna

2012-02-12T16:08:00.001+02:00

Nyt, kun elämäntahti on hidastunut on vihdoin aikaa välillä myös arvioida niitä monia luomu- ja ekotuotteita, joita minulle on vuoden aikana testiin lähetetty. Lushia ei tosin voi lukea ekokosmetiikan joukkoon (vaikka pientä yritystä on), mutta minua kiinnosti hurjasti testata heidän palahennaansa. Jostain syystä olin kuvitellut, että tämmöinen palamuoto olisi erityisen kätevä.

Tämä oli eka kerta kotihennaajana, eli tiesin odottaa sotkuista päivää. Henna kun on koostumukseltaan ihan toista kuin ne muut kätevät kotivärjäysaineet.

Lushin ainoa ohje hennatahnan tekoon oli : "kiehuvaa vettä lisätään kunnes tahna on kiinteydeltään kuten ranskankerma." Mistään en löytänyt arviota siihen, kuinka monta palaa tarvittaisiin oikein pitkien hiusten värjäykseen. Ehkä sitten tein liian paksua tahnaa, mutta minulla kaksi palaa ei riittänyt mihinkään. Keskellä värjäystä piti siis ruveta tekemään lisää tahnaa. Sekoitussuhteena käytin 1 pala/ 1 dl vettä. Olisi todella kiva kuulla joltakulta, joka on kys. hennalla värjännyt, menivätkö arvioni ihan pieleen eli teinkö liian paksua tahnaa.

Koska ekokampaamossa hennataan aina lämmön kera ja nyt ei ollut lämpöä, annoin hennan olla päässä kolme tuntia. Tulos on, perheen mielestä, diplomaattisesti ilmaistuna "tosi paljon punaisempi kuin ennen", ja parin päivän kuluttuahan sen kunnolla vasta näkee, sillä hennalla on jännittävä tapa jatkaa hiuksen värjäystä vielä poishuuhtomisen jälkeenkin.

Yleisarvosana 8 tulee siitä, että värjäystulos oli kuitenkin ihan hyvä. Halusinkin punaista. Miinusta hankalasta palamuodosta ja ohjeiden puutteesta. Kaikille hennoille yhteinen piirre taitavat olla myös kylppärin siivoushaasteet hennaamisen jälkeen. Kun sitä jauhoa on ihan jokapuolella...

Eppaa on tyhjä ruokakuppi.

Säästin: Kotivärjäyksellä säästää kyllä paljon. Ekokampaajalla hurahti aina yli satanen, nyt meni puolet 14,95 maksavasta satsista.
Niille, jotka ihmettelevät miksi aina vouhkaan näistä värjäyksistä kerrottakoon, että olen suvusta, jossa aletaan harmaantua reilusti alle kolmekymppisinä. Ihan kohta aion itsekin reippaasti harmaantua. Mutta en ihan vielä...

Ekopaasto

2012-02-10T14:01:00.005+02:00

Otin vastaan, monen muun ympäristöasioista kirjoittavan bloggaajan tapaan, Suomen ympäristökeskuksen ja Suomen evankelisluterilaisen kirkon haasteen ekopaastosta.

Olin tehnyt paastosuunnitelmia jo ennenkuin kampanjasta mailattiin minulle. Olin päättänyt (piiitkästä aikaa!) tänä vuonna paastota oman kirkkoni, ortodoksisen kirkon pääsiäisperinteen mukaan. Sen lisäksi olin päättänyt olla viikon 8 puhdistavalla mehupaastolla. Valitsin tämän ajankohdan jo vuoden alussa kuukalenterista, sen kun pitäisi olla muutenkin suotuisa kaikille terveyteen liittyville pyrkimyksille. Hauskaa, että myös ekopaasto ja ortodoksisen kirkon Suuri Paasto alkavat samalla viikolla.

Ortodoksinen paasto tarkoittaa ilman eläinkunnan tuotteita olemista, siis seitsemän viikon kasvisruokavaliota. Kasvissyönti ei tunnu suurelta uhraukselta, olinhan nuorena kasvissyöjä viitisen vuotta. Sitten sairastuin niin vakavaan anemiaan, että vereni piti sairaalassa vaihtaa kokonaan. En edelleenkään pidä lihan syömisestä, mutten ole keksinyt keinoa, jolla saisin pidettyä hemoglobiinini ylhäällä pelkällä kasvisruoalla. Siihen aikaan, kun jouduin sairaalaan, olin ollut monta vuotta töissä kasvisravintolassa ja siellä syönyt monipuolisinta mahdollista kasvisruokaa.

Tämän takia on kiinnostavaa pitää tällainen lyhyt, seitsemän viikon mittainen kasvisruokakokeilu. Ihminenhän muuttuu. Jos nyt voinkin hyvin, ehkä voisinkin siirtyä takaisin kasvissyöjäksi? Tai ainakin melkein kasvissyöjäksi. Jos voisin valita, en haluaisi syödä lihaa.

Ortodoksiseen paastoon liittyy paljon muutakin kuin sen miettiminen mitä syö ja mitä ei. Siitä muusta voi lukea esimerkiksi täältä. Itse kaivoin esiin juuri esiin lempikirjani ortodoksisesta paastosta, isä Alexander Schmemannin kirjan Suuri paasto vuodelta 1982. Isä Alexanderin mielestä paaston elämäntyylin olennainen osa on tietoinen hiljaisuuteen pyrkiminen, mikä tarkoittaa mediapaastoa tai ainakin kaiken turhan infovirran huomattavaa rajoittamista. Tämä kohta kolahti itselleni ja ajattelin hieman yrittää rajoittaa sosiaalisessa mediassa roikkumistani (vain pari kurkkausta Facebookiin päivässä olisi ehkä realistinen lupaus...).

Vastaan siis ekopaastohaasteeseen kasvispaastolla ja harkitummalla facebookkailulla.

Jos siis suuri paasto on sitä, että ihminen löytää uudelleen uskonsa, on se myös sitä, että hän löytää uudelleen elämänsä, sen jumalallisen merkityksen ja pyhän syvyyden. Pidättymällä ruoasta me tavoitamme sen suloisuuden ja opimme jälleen ottamaan sen vastaan Jumalalta ilolla ja kiitollisuudella. Vähentämällä musiikkia ja huvituksia, keskustelua ja pintapuolista seurustelua, löydämme ihmissuhteiden, ihmisen työn ja taiteen perimmäisen arvon.

(Alexander Schmemann)

Joskus, kun tämä äiti yrittää bloggata, hänen jalkojensa juureen järjestyy vaivihkaa osasto dinosauruksia, lohikäärmeitä ja Fenixlintu. Tuima katse porautuu äitiin. Leikkiseuraa kaivataan!

Puutarha-ala, tulevaisuuden ala?

2012-02-08T10:27:00.002+02:00

The Guardianissa ilmestyi tämän viikon maanantaina lehden comment is free- osastossa kiinnostava kirjoitus. Siinä tiedetoimittaja Colin Tudge ennustaa tulevaisuuden tärkeimmäksi alaksi ei tietotekniikkaa, ei kännykkätehtailua, vaan - pienviljelyä.

Kaikista teollisuuden lajeista maailma tarvitsee vielä kymmenen, sadan ja tuhannenkin vuoden päästä varmuudella juuri ruokaa. Mikäli aiomme ruokkia kasvavan ihmiskunnan ja vähentää ruoan pitkän matkan kuljetuksia (ja nehän meidän on pakko tehdä), maatalouden harjoittamisen pitää laajeta myös kaupunkeihin; kaupunkiviljelyyn, Tudge uskoo:

Yhä suurempi osa ihmisistä uskoo, että "edistyksen" tulisi tarkoittaa jotain uutta, ei tätä samaa: uusia kaupunkityöpaikkoja, kaupunkien laajenemista. Maailma tarvitsee nyt maatalouden ja erityisesti pienviljelyn renessanssia. Sellaisen pienviljelyn, joka on sijoitettu kaupungin sisälle, ja joka työllistää paljon ammatti-ihmisiä.

Joissain edelläkävijäkaupungeissa eletään jo näin. Tämän kirjan mukaan esimerkiksi Shanghain kaupunki, jossa on enemmän pilvenpiirtäjiä kuin Manhattanilla, tuottaa kaupungin sisällä 50 % kananlihastaan, 90 % kananmunistaan, kaiken lehmänmaitonsa ja kaksi miljoonaa tonnia kaupungin käyttämästä viljasta ja riisistä. Miettikääpä sitä lehmien määrää!

Tämähän on toisaalta pelkkä kaavoitus-, luovuus- ja lupakysymys. Kyse ei koskaan ole ollut siitä, etteikö kaupungissa olisi ollut tilaa tai mahdollisuuksia viljelyyn, kyse on ihmisten ajatusmalleista: millaiset asiat kuuluvat kaupunkiin. Voiko katolla olla hyötypuutarha? Häiritseekö minua kovasti korttelipihalta kuuluva kanan kaakatus? Miellyttääkö silmääni viljelysmaaksi muutettu puistoalue?

Lasten sairaspäivinä olen tehnyt omia kasvimaasuunnitelmia yhdessä assarikoirani Ilon kanssa. Äänimaisemana on olut flunssaisen tytön taukoamaton pianonpimputus. Kasvimaan kohopenkit odottavat hangen alla kevättä.

Näitä aion ensi kesänä ainakin kasvattaa: perunaa, porkkanaa, kesäkurpitsoja, pinaatteja, salaatteja, kasvihuonetomaatteja ja -kurkkuja, paprikoita, mangoldeja, sokeriherneitä, härkäpapuja, salaatteja, sipuleita, valkosipuleita, mukula-artisokkia, lehtikaalia, parsakaalia, kukkakaalia, maissia, palsternakkaa, naurista, lanttua, munakoisoa, salkopapuja... tulisipa jo kevät!

KotiRouvan pohdintoja

2012-02-06T09:36:00.003+02:00

Lapsista 3/4 sairastui. Tuntuu luksukselta, että tämä ei hankaloita elämääni juurikaan. Ei tarvitse vimmana järjestellä lastenhoitokuvioita ja rästiin jääviä töitä. Ei tarvitse hermoilla auton kanssa kamalassa ajokelissä. Voi vain polttaa takkaa ja silitellä kuumeista lasta. Ja ajatella, että kirjoittaa sitten ensi viikolla.

Eilisessä Hesarin sunnuntailiitteessä oli hieno Anna-Stina Nykäsen kirjoittama juttu Kuka haluaisi olla vain puoliso? Nykäsen juttu alkoi täydellisen presidentin puolison ominaisuuksien pohdinnalla. Yksi ominaisuus, jota suomalaiset tuntuvat kovasti arvostavan on presidentin puolison selkeä haluttomuus luopua omasta työstään.

Jos ihminen luopuu innoissaan omasta työstään puolison työn takia, hänessä on jotain vikaa.
Miksi se on niin kamalaa? Miksi pari ei saisi elää vain toisen rahoilla? Miksi päivittelisin juuri tulotonta osapuolta?

Nykänen tulee siihen tulokseen, että Suomessa on hyväksytympää elää yhteiskunnan varoilla kuin puolison varoilla. Puolisous on kriisissä! Nykänen haastattelee pitkän linjan kotiäitiä, joka tunnustaa nauttineensa jopa miehensä paitojen silityksestä. Miksi juuri silittämistä pidetään meillä niin halveksittuna? Kotiäiti sanoo:

"Minun selitykseni on, että Suomesta puuttuu hemmottelukulttuuri. Ei meistä ketään ole lapsena hemmoteltu, eikä me hemmotella, se on meille vierasta."

Kotiäitiys on Suomessa hyväksyttävää, ainakin jonkin aikaa ja etenkin jos homman hoitaa erityisen tehokkaasti: on superäiti. Kotirouvuus on ihan toinen juttu. Lapsille pitää omistautua, miehelle ei. Mutta missä menee näiden raja? Jossain tietyssä lasten iässäkö? Vai tietyssä tulotasossa?

Jos on edes pikkuisen omia tuloja, kukaan ei voi syyttää siivettäjäksi. Näinkö se menee?

Leppoistaja-Heikki on täällä hahmotellut toisenlaista tapaa ajatella työstä ja parisuhteesta. Hän pohtii olisiko elämä kuitenkin antoisampaa, jos pitäisimme työtä enemmän välineenä ja vähemmän itseisarvoisena päämääränä? Heikin visiossa pariskunta miettisi yhteiseloaan perheenä eräänlaisena tiimiprosessina, ei mun ura/sun ura-kisana.

Jos pelataan tietoisemmin kotitiimin kokonaiseduksi, voidaan uskaltaa antaa enemmän aikaa muille perheenjäsenille. Puolisoiden taloudellinen vetovastuu voisi vaihdella tilanteen mukaan. Työaikoja voitaisiin sovitella siten, että jää aikaa yhteisiin harrastuksiin ja muihin puuhiin - tietenkin myös puolisoiden omiin harrastuksiin. Lapset saisivat nauttia enemmän aikuisten läsnäolosta ja jopa virkeästä sellaisesta. Kun tahti on rauhallisempi, mahdollisesti kiristynyt parisuhdekin ehkä alkaa osoittaa elpymisen merkkejä. Ehkäpä puolisot alkavat huomata toisissaan niitä piirteitä, joihin aikoinaan ihastuivat.

Tämän yhden kotiviikon perusteella voin jo sanoa arkirumban helpottuneen hurjasti. Siitä ovat hyötyneet kaikki perheenjäsenet, ei pelkkä (työssä käyvä) mies. Säästö ruokamenoissa on ollut uskomaton, ja tämä on johtunut vain siitä, että jommallakummalla on aikaa miettiä mitä ostetaan ja miksi. Silti tunnustan, että tässä asetelmassa on kuitenkin vielä jotain hieman peloittavaa.

Peloittavaa on tietysti se, että pitäisi luottaa. Siihen toiseen ihmiseen, joka meille tienaa tällä hetkellä enemmän rahaa. Se on minulle ollut aina vaikeinta, mutta nyt sitä siis harjoitellaan.

Pelko on vain tunne.

ps. Vaalien tulos oli odotettu. Silti se oli hieno. Osmo Soininvaaraa lainatakseni: Tämä on vihreiden paras vaalitulos maailmassa koskaan. Suomalainen politiikka ei palaa tämän jälkeen ennalleen!

Sitäpaitsi minä ajattelen eteenpäin. Äänestysiässä oleva esikoinen raportoi, että "kaikki mun kaveritki äänesti Haavistoa" (ja huom. nyt ei olla Helsingissä, vaan pienellä "junttipaikkakunnalla", ainakin tämän raportoijan itsensä mielestä).

Huomatkaapa myös Helsingin Kallion äänijakauma Haaviston puolesta 78,8/24,2. Keitä siellä Kalliossa asuu? Ei siellä mitään työläisiä enää asu. Tällä vuosituhannella siellä asuu voittopuolisesti nuoria.

Kohti läpinäkyvää Suomea

2012-02-04T13:05:00.011+02:00

Tänä aamuna pääsi itku, kun luin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen jutun Painajainen. Juttu kertoo suomalaista lapsista ja nuorista, jotka sairastuivat Suomessa jaetun sikainfluenssarokotteen adjuvantista parantumattomaan aivosairauteen.

Itku minulle tuli siksi, että itselleni H1N1- syksy oli raskas ja mullistava silmien avaaja sille, mitä nyt kutsutaan läpinäkyvyydeksi. Se kyseenalaisti minulle myös ensi kertaa oman toimittajan ammattini. Eikö toimittajana olo siis ollutkaan pyrkimystä totuuden julkituontiin? Olinko käsittänyt koko homman väärin? Itse olin tällöin hoitovapaalla, eli en voinut kirjoittaa asiasta. Mutta pitkään luotin, että muut kyllä kirjoittaisivat.

Nyt kirjoittivat, mutta valitettavasti liian myöhään.

Johanna Venhoo, joka on kirjoittanut tärkeän kirjan Painokoneet seis! Kertomuksia uuden journalismin ajasta (Teos 2011) määrittelee läpinäkyvyyden uudeksi objektiivisuudeksi. Nykyään uskomme kirjoittajaa vain, jos voimme nähdä kirjoituksen läpi lähteisiin ja arvoihin, joiden perusteella kirjoittaja teki päätelmänsä.

Vanhat uutisorganisaatiot ovat olleet haluttomia omaksumaan verkossa käytäntöjä, jotka ovat word wide webin alkuhämäristä lähtien olleet blogikirjoittajille arkipäivää. Erittäin harva perinteinen uutisorganisaatio liittää juttuun linkkejä sen lähteisiin ja mahdolliseen lisäinformaatioon. Tämä johtuu siitä, että lukijat halutaan pitää omilla sivuilla - ja maksettujen mainosten tavoitettavina - mahdollisimman kauan. Uutisorganisaatioiden johdossa kuvitellaan, että jos oman sivuston ulkopuolelle ei linkitetä, ihmiset eivät osaa sieltä ulos.
Tämä on tietenkin harhaa, eikä voi jatkua enää pitkään. Medialukutaitoiset lukijat alkavat vaatia yhä enemmän tietoa uutisten lähteistä: Jos kerran voitte helposti kertoa uutisten alkuperästä, miksi ette tee sitä? Kriittiset kuluttajat painuvat muualle, jos eivät saa luotettavaa uutispalvelua.

H1N1-syksynä minä painuin muualle, etsiessäni vastausta siihen pitäisikö minun rokottaa omat lapseni sikainfluenssaa vastaan vaiko ei. Painuin ulkomaisten sanomalehtien sivustoille, joilta muutenkin aina luen kaikki kansainväliset uutiset. Minua alkoi ihmetyttää se, miten paljon eri maiden rokottamiskäytännöt poikkesivat tämän rokotuksen kohdalla toisistaan. Katsoin Puolan terveysministerin Ewa Kopaczin puheen, jossa hän vakuuttavasti perusteli miksei aio ostaa samaista GKS:n Pandemrix- rokotetta Puolaan. Luin paljon kriittisiä ulkomaisia arvioita kyseisestä rokotteesta.

Kuukausiliitteen jutussa todetaan:

Mediakaan ei oikein osannut arvioida tietojen luotettavuutta tai rokotteen mahdollisia riskejä. Enimmäkseen se vain välitti viranomaisten kertomaa tietoa.
Vastakkain tuntuivat olevan vakavasti otettavat asiantuntijat ja hysteeriset huhupuheet.

Lisäisin äskeiseen lainaukseen sanan suomalainen media, sillä vain Suomessa oltiin näin viranomaisuskovaisia. Muualla ajateltiin toisin ja tehtiin toisenlaisia ratkaisuja.

Siinä vaiheessa, kun Intian (!) tv teki laajan repparin "Suuresta suomalaisesta rokotekorruptioskandaalista" eikä suomalainen media edelleenkään kirjoittanut Juhani Eskolasta mitään poikkipuolista aloin mailailla työssä oleville kollegoille. Ehdotin, että eikö rokotteesta voisi kirjoittaa edes pientä juttua, jossa kerrottaisiin, että kaikissa maissa rokotetta ei suositella. Tämä voisi tuoda uutta näkökulmaa vain THL:n tiedotteiden varassa oleville vanhemmille.

Ajattelin vilpittömästi, että ehkä kiireiset kollegat eivät olleet vain huomanneet ulkomaisia uutisia. Lähetin heille tietoa Suomen rokotteen epäilyttävästä adjuvantista (kaikki tietohan oli jo tällöin vapaasti kenen tahansa saatavissa netissä) ja sen oletetuista vaaroista. En ymmärtänyt ollenkaan miksei tähän, varsinaiseen skuuppiin, tarttunut kukaan. Ilmapiiri oli sellainen, että kaikki rokotuskriittiset puheet leimattiin hysteriaksi. Kaikki rokotusta alusta asti vastustaneet, kuten Antti Heikkilä (huomatkaa muuten Antin tapa bloggata lähteisiinsä koko-ajan viitaten) leimattiin hulluiksi. Erään ison lehden päätoimittaja lähetti minulle ystävällisen mailin, jossa totesi juuri rokottaneensa koko perheensä ja uskovansa vakaasti sen, että "viranomaiset eivät voisi suositella meille rokotetta, jos sen adjuvantissa olisi jotain hämärää".

No, siinä sitten kuitenkin oli hämärää.

Se, että Helsingin Sanomissa nyt julkaistiin näin iso juttu, jossa erehdys myönnettiin (vai myönnettiinkö? olisin kyllä halunnut tietää, miksi juuri Hesarissa ei reagoitu niihin satoihin rokotusaiheisiin yhteydenottoihin ja jopa addresseihin, joita huolestuneet ihmiset rokotuskamppanjan aikana toimitukseen lähettelivät) osoittaa kuitenkin sen, että jokin pieni asennemuutos läpinäkyvämpään suuntaan on parin viimeisen vuoden aikana tapahtunut.

Loppuun sellainen selvennys, että en ole yleisesti ottaen rokotusvastainen ihminen. Mutta olen ihminen, joka ei usko asiantuntijoita, jos haistaa jotain hämärää. Lisäksi olen myös ihminen, joka aina haluaa ottaa asioista selvää itse, ja vertailla suomalaisia suosituksia kansainvälisiin. Sen takia olen itse ottanut selville jokaisen meidän perheessä annetun rokotuksen haitat ja hyödyt ennenkuin olen antanut niitä keneenkään pistää. H1N1 rokotetta meillä ei otettu.

Läpinäkyvyys tuntuu olevan koko tämän maailmanhetken suuri teema. Joka puolella maailmaa korruptioketjuja paljastellaan ja suurten yritysten valtaa kyseenalaistetaan. Hirmuvaltiaat syöstään vallasta ja kansat nousevat.

Myös Pekka Haavisto- ilmiö edustaa samaa läpinäkyvyyden nousua. Huomattavaa on, että ilmiön takana eivät ole nyt suuret mediayhtiöt, vaan sosiaalinen media. Siis: kansa itse. Vaikkei Suomi olisi (vielä näissä vaaleissa) valmis Pekan kaltaiseen presidenttiin, jokin on näiden vaalien ansiosta taas muuttunut ja sykähtänyt hyvään, avoimempaan suuntaan. Siitä on hyvä jatkaa.

Olen rikas

2012-02-02T20:25:00.000+02:00

Olen rikas,
rahani tallessa,
pimeällä taivaalla.

Risto Rasa

Tämä on ollut ihana viikko. Pitkiä lenkkejä koiran kanssa metsässä, omatahtisia kirjoitustöitä. Pitkästä aikaa inspiroitunut olo.

Rikkautta on omistaa aikaa.

Mies on kerännyt meille vuosien varrella divareista isoa runokirjastoa. Tällä viikolla on tullut luettua paljon sieltä. Loppuun ikisuosikkini Leif Färding.

Iltapäivä,
auringonpunainen musiikki
yli seinieni olen,
riemua.
Minä elän,
vielä tänään
katson kaikkea
kevenevin jäsenin.

Kaappien tyhjennysviikot

2012-01-31T19:51:00.000+02:00

Uuden elämäntavan harjoittelu on alkanut minullakin Liisan tapaan kaapeista. Ruokakaapeista.

Säästän teidät kuvilta ja kuvauksiltakin. Sanottakoon vain, että on surullista nähdä, millaiseen ruoan tuhlaukseen kiireinen elämäntapa + arjen väsymys johtaa. Meillä tuntuu ikuisesti olevan se tilanne, että "ei ole mitään ruokaa", vaikka kaapit pullistelivat täysinä.

Mitä kaapeista löytyi? Kiireessä tehtyjä, harkitsemattomia ostoksia. Paljon hyvää ruokaa, mutta myös ihan outoja juttuja.

Weledan vanhentuneita vauvatuotteita (kuopus täyttää kohta neljä). Pilalle menneitä maissijauhoja (aina italiansiskoni käydessä Suomessa päätän alkaa tekemään polentaa yhtä mestarillisesti kuin hän, sitten se aina unohtuu, kun ruokalaji on mukamas niin "vaivalloinen"). Suuri valikoima pilaantuneita speltjauhoja ja -ryynejä siltä vuodelta, kun ostin spelt-keittokirjan ja luovutin heti ekaan vastoinkäymiseen.

Nyt alkoi uusi aika. Vanhentuneet ruokatarvikkeet menevät kompostiin ja lopuista tehdään ruokaa. Samantien eikä sitten joskus. Tavoitteena on, etten pariin viikkoon joutuisi juurikaan käymään kaupassa ruokaostoksilla. Kaapit ja pakaste tyhjäksi! Kun tästä raivausoperaatiosta on selvitty, aletaan ruokataloutta tässä talossa hoitaa toivottavasti vähän suunnitelmallisemmin. Ja hitaammin.

Senkin olen jo huomannut, että näin keskitalvella ne tietyt kasvikset, joihin satokautena kyllästyy kokonaan (kesäkurpitsa, sokeriherneet, mangoldi) ovat aivan uusia ja eksoottisia pienen tauon jälkeen pakastimesta otettuna. Ensi kesänä niitä kannattaa pakastaa huomattavasti enemmän kuin viime kesänä tein. Ne ovat todella arvokasta syötävää juuri nyt.

Hävettää tunnustaa, mutta useana vuonna minulle on käynyt niin, että olen kyllä kasvattanut vihanneksia ja pakastanutkin niitä - ja huomannut sitten kesäkuussa, aloittaessani uuden sadon pakastusta, että pakastin on täynnä. Olin kokonaan unohtanut käyttää edellisvuotiset.

Samaten haastetta on piisannut elo-syyskuussa, kun töissä ja pakastamis-säilömisrintamalla on ollut yhtä aikaa kiire. Siinä on joskus käynyt niinkin, että hyviä tuotteita on jäänyt kasvimaalle pilantumaan, kun ei vain ehdi ja jaksa säilöä.

Tässä tulee mieleen se sama hulluus, mistä Sanna puhui Inhimillisen tekijän haastattelussamme. Se, että sitä käy töissä mukamas saadakseen leipää pöytään. Mutta juuri työssäkäyminen ja kiire aikaansaavat sen, ettei sitä ole lopulta voimia perehtyä edes niiden ihka ilmaisten ruokien käyttöön ja valmistukseen.

Säästin: Halvalla ollaan tosiaan syöty, mutta hyvin. "Tylsistä" aineksista kokkaamisessa on sekin hyvä puoli, että silloin tulee useammin leivottua. Eihän ihminen aivan ilman herkkuja kuitenkaan voi eikä etenkään halua olla.

Talvilepoon

2012-01-29T18:59:00.002+02:00

"Länsimaissa elämme tällä hetkellä "terveysterrorin" aikaa. Meidän pitää olla koko-ajan kunnossa, kauniina, huipulla, valmiina. Tämä ihanne on melkein sodanjulistus luonnolle, sillä luonto määrää meille myös aallonpohjat ja tekisimme viisaasti, jos ystävystyisimme niiden kanssa. Nykypäivänä vaatii rohkeutta kohdata aallonpohjat tyynen rauhallisena, hyväksyä ne puolustautumatta, kapinoimatta tai turruttamatta itseään. Se, joka on oppinut kuuntelemaan tervettä järkeään tietää, että "ei ole olemassa vuoria ilman laaksoja".
Ihmiselämään ei mahdu peräjälkeen tuhatta hyvää päivää, niin kuin ei kukkakaan kuki yhteen menoon sataa päivää. (Tseng-Kuang)"

kirjasta: Kuun vaikutus puutarhassa, terveydessä, maanviljelyssä ja metsänhoidossa (Johanna Paungger & Thomas Poppe, Yläkuu kustannus 2011)

Aion ensi kesänä viljellä kuukalenterin mukaan. Sitä ennen olen huvikseni tarkaillut kuun vaikutuksia itseeni edellämainitun kirjan avulla. Kyllä moni asia ihmeellisesti pitää paikkansa: esimerkiksi halu ja tarve rehkiä vähenevän kuun aikana tai tarve rauhoittaa elämä kasvavan kuun aikaan.

Tiistaina kuu alkaa taas kasvaa. Se vaikuttaa kirjan mukaan ihmiseen seuraavasti:

Kasvava kuu vahvistaa, suunnittelee, ottaa sisään, rakentaa, imeyttää, hengittää sisään, varastoi energiaa, kerää voimia, kehoittaa rauhoittumaan ja toipumaan.

Hieno hetki talvilevolle.

Out of Office

2012-01-27T14:56:00.004+02:00

Viimeinen viikko työssä on nyt takana. Oli läksiäiset, paljon hyvästelyjä, haikeutta, viime hetken epäilyksiä ("mitä jos olen sittenkin hullu?"), mutta myös helpotusta, riemua ja jännitystä uuden edessä. Viimeiset kuukaudet ovat olleet odottelua. Alun innostuneet kyselyt siitä, miksi tein lähtöpäätöksen, mitä nyt aion tehdä ("et siis ihan oikeasti tiedä?" ... jota sitten seuraa yleensä heti perään lisäys: "Mä en kyllä ikinä uskaltaisi!") ovat vaihtuneet "Ai sä oot vieläkin täällä?"-tyyppisiin toteamuksiin.

Tänä aamuna, viimeistä kertaa työmatkaa ajaessa, tuntui vielä hetken erityisen pahalta, ja pelot tulvahtivat taas mieleen. Tuleekohan minulla enää koskaan olemaan työpaikkaa minne mennä? Paras työkaverini on antanut minulle läksiäislahjaksi Juha Tapion varhaisen gospellevyn. Sen kuuntelu autossa pisti taas perspektiivit paikoilleen.

Siinä vaiheessa kun kännykästä hävisivät työsähköpostit ja luovuin kulkuluvastani, tuosta nykyajan orjan merkistä, olo oli jo kevyt. Loppuun siis vastaus viime viikkojen yleisimpään kysymykseen: miltä nyt tuntuu?

Nyt tuntuu vapaalta.

Säästin: Tällä viimeisellä työviikolla on ollut jo sen verran leppoisampaa, että olen ehtinyt monena päivänä viedä ja hakea lasta päiväkodista potkukelkalla. Koulut ja kaupat sijaitsevat meiltä 1, 8 kilometrin - eli ihan mukavan kävelymatkan - päässä, päiväkoti vielä lähempänä. Silti aina on pitänyt ajaa autolla, koska elämä on neljän lapsen kanssa, tukiverkottomana ollut sekuntipeliä. Jopa autolla olen ollut aina myöhässä.
Nyt on aikaa kävellä ja kelkkailla.

Loppukevennykseksi tämä vanha, mutta edelleen niin riipaiseva työelämätutkielma.

Välähdys hyvästä tulevaisuudesta

2012-01-23T11:39:00.001+02:00

Kun on vuosi 2066, miten muistelemme kulunutta viittäkymmentäneljää vuotta? Suomen ihmeen, Pekka Haaviston, toisen kierroksen kunniaksi tässä yksi mahdollinen visio: Totnesin siirtymäkaupunkiliikkeen tekemä toiveikas video siitä, mihin suuntaan asiat voivat kehittyä jos tarpeeksi moni alkaa uskoo muutoksen mahdollisuuteen.

Olisipa kiva istua sitten mummona kiikkustuolissa ja huokaista, tämän filmin vanhuksen tapaan: "Että sitä sainkin elää juuri nämä historialliset vuodet! Että juuri minä sainkin olla osa muutosta!"

Kylävoimaa

2012-01-22T11:51:00.000+02:00

Mistä koostuu asumisviihtyvyys, tunne siitä, että kuuluu jonnekin? Minulle riittää pitkälti kaunis luonto ympärilläni. Heti seuraavaksi tärkein asia on ihmiset, yhteisö.

Ehkä jopa sellainen yhteisö, joka voi yhdessä toteuttaa itseänsä isompia asioita, tähän malliin (nyt taas pyydän anteeksi englanninkielisyyttä, mutta lyhyesti: videossa kerrotaan siitä, miten englantilaisessa Totnesin kaupungissa alettiin toimimaan omavaraisuutta lisäävän paikallismuutoksen puolesta. Toiminta alkoi parista aktiivisesta ihmisestä, mutta alkoi kortteli korttelilta levitä laajemmalle, kunnes nykyään Totnes on siirtymäkaupunkiliikkeen sissikaupunkeja). Harmi, kun en voi linkata tähän Hesarin taannoista juttua Totnesista, koska Hesari pitää osaa jutuistaan edelleen vanhanaikaisesti maksumuurin takana.

En lakkaa ihmettelemästä sitä, miten tähän pieneen Vihdin kirkonkylään onkin kasautunut niin suuri määrä eri alojen viisaita ja aikaansaapia, eri tavoilla lahjakkaita ihmisiä. Jälleen uuteen rypäkseen tuli tutustuttua Wihtorin mahtavissa synttärijuhlissa. Täällä voisi olla mahdollisuudet toteuttaa vielä vaikka mitä!

Blogini tunnisteiden järjestelyoperaatio on lähtenyt käyntiin. Pistin kaikille meidän kylästä kertoville postauksille tunnisteen Vihdin kirkonkylä. Loppuun eilisen kävelylenkin näkymiä.

Tämä on minun maisemani. Rakastan näitä rantoja. Jokaista puuta rakastan.

Hennapäivitys

2012-01-18T16:42:00.006+02:00

Rupesin hennaamaan hiuksiani viime huhtikuun alussa. Viimeksi aiheesta kirjoittaessani takana oli vasta kaksi värjäyskertaa, joten nyt kun takana on kymmenen hennakuukautta on korkea aika päivittää, miten siirtymä luomumpaan hiustenhoitoon on sujunut.

Väri ei ole radikaalisti vaihtunut, mutta hiuslaatu on muuttunut kokonaan. Värjätessäni kemiallisilla väreillä hiukseni olivat piikkisuorat, ohuehkot ja kärsin melkein jatkuvasta hiustenlähdöstä. Kun hennaamiskertoja oli takana ehkä neljä hiustenlähtö loppui. Uudet hiukset, joita nyt kovasti puskee selvästi tervehtyneestä päänahasta ovat kiharoita. Eivät säkkäröitä, mutta kuitenkin ihan eri tavalla taipuisia kuin se entinen hius.

Joku, joka suoristaa hiuksiaan epätoivoisesti raudalla voisi nyt ehkä sanoa hiuslaatuni olevan hamppuinen, epäsiisti. Mutta jos ongelma on ennen ollut liian ohuet lättähiukset sitä on vain iloinen kehityksestä toiseen suuntaan.

Koska "entiset hiukset", siis ne kemiallisesti käsitellyt, eivät ole kasvaneet vielä pois, on shampoon ja hoitoaineiden kanssa ollut säätämistä. Ollakseen takkuuntumatta, kemiallisesti käsitellyt hiukset vaativat silikonipohjaiset aineet. Suora siirtymä pelkkiin luomuaineisiin on mahdotonta, koska samassa tukassa on kaksi toisistaan poikkeavaa hiuslaatua: on ne käsitellyt koppurahiukset pituuksissa ja niiden lisäksi juuren uusi tukka.

Ensimmäisen hennavuoden olen käyttänyt hiusten pesuun edullisia Santen ja Laveran luomushampoita, mutta hoitoaineena pitänyt jotain silikonipohjaista. Muuten tuloksena on ollut läpipääsemätön peikkotakku.

Mitä enemmän (vain) hennattua tukkaa päähän on kasvanut, sitä vaikeammaksi on muuttunut tavallisten silikonisten tuotteiden käyttö. Ongelma alkaa olla sama kuin tyttäreni pitkän lapsentukan kanssa: aina, kun olen erehtynyt laittamaan hänelle jotain aikuisten hoitoainetta tuloksena ovat olleet likaisen näköiset hiukset. Terve hius ei tarvitse enää yhtä vahvoja hiustenhoitoaineita kuin rutikuivaksi koppuraksi käsitelty.

Hyvä sarja siirtyessä perusaineista luomumpaan suuntaan on Pure Pact. Se ei läpäise tiukimpia luomusarjojen kriteereitä eikä tällaisenaan saisi sertifikaattia. Luomulaatuisten ainesosien määrä on kuitenkin korkea ja kierrätysmateriaalista tehdyt pullot eettinen teko. Aidot aromaterapeuttiset tuoksut ja melko edullinen hinta ovat myös plussaa.

Nyt kun pian jään kotiin, en aio käydä enää seitsemän viikon välein kampaamossa. Säästän hennaamalla itse ainakin joka toinen kerta. Voin myöhemmin raportoida oliko se niin sotkuista kuin väittävät.

Tänään säästin: Vastapainoksi turhamaiselle postauksen aiheelle jaan kanssanne salaisuuden siitä, miten voi kätsysti ja ihan ilmaiseksi estää lämpökompostorinsa jäätymisen tänä talvena.
Kun kompostorin lämpötila alkoi viime viikolla taas uhkaavasti laskea, aloimme kaataa sinne silloin tällöin yöastian sisällön (no, meillä ei ole yöastiaa, mutta ymmärtänette pointin). Lämpötila kohosi kohisten! Lisätietoa täältä.

Tarvitsenko lehtiä?

2012-01-15T11:41:00.007+02:00

Viimeiset viikot töissä isossa lehtitalossa. Olisi viimeinen tilaisuus tilata henkilökuntahintaan itselleen iso kasa lehtiä. Mutta tarvitsenko niitä? Tarvitsenko yhtäkään?

Toimittajana minun pitäisi haluta lukea lehtiä. Jos ei muuten, niin edes siitä syystä, että pysyisin kärryillä siitä miten kollegat kirjoittelevat. Mutta en ole enää varma ovatko nämä ne kärryt joilla haluan istua.
Onko aika jo ajanut lehtien ohi?

Olen jo pitkään pitänyt blogeja ja muita riippumattomia nettipaikkoja kiinnostavampana lukemistona kuin aikakauslehtiä. Itse uskon pärjääväni niillä, kotimaisilla sekä (erityisesti!) ulkomaisilla nettisanomalehdillä (pakko mainita nettimielessä se edistyksellisin eli The Guardian) sekä sosiaalisen median seuraamisella hienosti.

Uskon myös, että on tapahtumassa muutos. Muutos on se, että ihmiset alkavat tuottaa omia sisältöjä sen sijaan, että ottavat kaiken valmiiksi pureskeltuina isoilta mediayhtiöiltä. Muutosta on myös vaatimus läpinäkyvyydestä. Läpinäkyvää jutuntekoa on vaikeampaa tuottaa isossa pörssiyhtiössä, jolla on paljon sidosryhmiä ja yhteistyökumppaneita.

Olin vastikään vanhempainvapaalla pari vuotta ilman lehtiä. Hesariakaan en tilannut. En kaivannut niitä ollenkaan. Sitten, kun niitä rupesin taas lukemaan en huomannut niiden sisältöjen oleellisesti muuttuneen lehtipaastoni aikana (siis siinä mielessä, että olisin kokenut tippuneeni kärryiltä). Sen sijaan kriittisempi minusta oli kyllä tullut, ja oli yhä vaikeampi psyykata itsensä uskomaan taas siihen tarinaan, että tekee ihmisille tarpeellista välttämättömyystuotetta.

Lehtiähän voi sitä paitsi aina käydä lukemassa kirjastossa, jos ikävä iskee. Vaikea uskoa, että iskisi. Tämäkin aamu olisi alkanut paljon leppoisammin ilman Hesarin Guggenheim-juttuja.

En viitsinyt kuvittaa tätä postausta lehtipinon kuvilla, ettei olisi tullut mielleyhtymiä mihinkään tiettyihin lehtiin. Tässä sen sijaan aina yhtä fotogeeninen ja viehko Lilja. Huomatkaa erityisen ihana raidallinen häntä!

Tänään säästin: Löysin tytölle kirpparilta hienon tunikan, samettihousut ja leggingsit + kuopukselle hupparin huikeaan 2,50 euron yhteishintaan. Tällaisesta lastenvaatteiden hintatasosta neljän lapsen äiti iloitsee.

Kreikkalaiset pakenevat maalle

2012-01-12T09:46:00.001+02:00

Root Simple-blogissa linkattiin joku aika sitten tähän New York Timesin uutiseen.

Juttu kosketti minua syvältä ja jäi vaivaamaan mieltä, sillä se näyttää lamamaan tilanteen, ja siihen liittyvät monenlaiset tunteet. Kreikkalaisten nuorten maallepako ei ole mitään omaehtoista downshiftausta, se on pakkotilanne. Koska on aika naiivia kuvitella, että sama lama ei ulottaisi lonkeroitaan pian meillekin päin, olennaista olisi kai pian päättää miten siihen suhtautuu. Katkeroituako siitä, ettei saanutkaan tehdä töitä koulutustaan vastaavassa ammatissa vai ottaako maallepaluu hienona mahdollisuutena?

Minua koskettivat erityisesti seuraavat kohdat. Tämä nuoren ydinfyysikon kommentti, hänen vaihdettuaan tieteen tekemisen pakon edessä merimieskouluun:

“I didn’t tell anyone on board about my scientific past,” he added. “Everywhere in Greece it’s a disadvantage to be overqualified now.”

Tämän (ajoissa) downshiftanneen kirjailijan kommentti hyvästä elämästään maalla:

“I came to the conclusion that I want to live this insignificant life of mine as one human being among others,” Mr. Makridakis said on a sunny afternoon, looking down from his balcony on the rooftops of his village, Volissos, and the blue sea below. “According to the old ways, where people work to secure their basic needs.”

Lohduttavaa oli jutun lopuksi kuulla, että kreikkalainen ylpeys ei ollut kadonnut, vaikka tittelit ja kaupunkityöt jo menivät ja vaihtuivat kuokkaan ja auraan:

We invented civilization, and we’ll take it back.

ps. Suosittelen todella tätä Ville Haapasalon matkailuohjelmaa! Matkustaminen entisissä neuvostomaissa ei ole koskaan ollut halvempaa ja hauskempaa kuin nyt kotisohvalla Villen seurassa (jaksot näkyvät viikon myös Ylen Areenassa). Ensimmäiset huikeat Georgiajaksot ovat herättäneet meidän 11-vuotiaassa ihmetystä: "Miks noi syö noin hyvin, onks tuo kauhean paljon rikkaampi maa kuin Suomi?"

Selitä sitten siinä lapselle, että ohjelman mukaan georgialaisen peruspalkkataso on 100 e/kk, ja suurin osa väestöstä elää omavaraistaloudessa. Ihan kauhean ankealta se ei kieltämättä näyttänyt. Eilinen jakso on viikon ajan näkyvissä täällä.

Oikeus stressin välttämiseen

2012-01-08T15:14:00.001+02:00

Otin hyllystäni kaikkien aikojen mainioimman suomalaisen downshifting-kirjan, Pertti Pakarisen Oravanpyörästä oravanpesään - Muutin maalle ja pääsin eroon stressistä. Kirja on kirjoitettu pahimpana lama-aikana vuonna 1993, enkä kyllästy tähän kirjaan ikinä.

Avasin kirjan tämän mietteen kohdalta:

Eikö juuri nyt ole se etsikkoaika, jolloin olisi punnittava kaikki arvot uudestaan? Mitä kaikkea haluan ja miksi? Onko oikein, että pakotan itseni tekemään henkihieverissä töitä saadakseni jotain, jota tulin jonain hetkenä halunneeksi? Isomman asunnon, uuden auton, veneen, golfosakkeen? Tai jos minulla juuri nyt ei satukaan olemaan työtä, onko se sittenkään niin suuri onnettomuus kuin puhutaan? Vai oletanko, että naapurit, ystävät, sukulaiset tai lähiomaiset panevat pahakseen ellen tee töitä hullun lailla ja alinomaa valita kiireitäni ja sitä stressiä? Olenko kunnon ihminen vain näännyttävän työtaakan alla? Eikö minulla ole oikeutta välttää stressiä?

Mitä tahansa ihminen päättääkin, aina on edessä sama ongelma: mitä enemmän haluat, sitä kovemmin joudut ahertamaan, ja mitä vähemmän pyydät, sitä helpommalla pääset.

ps: Tämä tänä iltana tuleva leffa vaikuttaa oikein kiinnostavalta. Pitääpä katsoa.

Pari ihan pientä uudenvuoden lupausta

2012-01-05T21:27:00.000+02:00

Vaikka yleensä ärsyynnynkin julkisista "katsokaa, miten puuhakas aion olla"-listoista, inspiroiduin jostain syystä näistä lupauksista.
Nyt teen pari omaa.

1. Aion opetella tavallisimmat suomalaiset lintulajit niiden laulun perusteella. Projektissa minulla on loistavana apuna ensimmäinen oikeasti toimiva lintukirja, eli tämä.

2. Aion ottaa oman kotini haltuun, tähän tapaan.

3. Aion pistää kunnon järjestykseen tämän blogin tunnisteet. Aloittaessani bloggausta tällä Blogger-pohjalla en ymmärtänyt koko tunnisteiden funktiota, joten sinne tuli pistettyä ties mitä sanoja. Nyt (tai siis heti kun olen lopettanut työt, helmikuun alussa) lupaan pistää kaiken järjestykseen niin, että lukijoille vastedes löytyy tieto siitä, mitä he kulloinkin etsivät, oli aihe sitten downshifting, palstaviljely tai permakulttuuri.

4. Aion todella ryhdistäytyä tänään säästin-projektini parissa. Tälläkin kertaa ainoa raportoitava (ja sekin lankeaminen) on, että tänään kävi tosi huonosti. Haastattelun jälkeen osuin Töölössä pitkästä aikaa Suomen parhaan nuottikauppa Ostinaton eteen. Pakkohan sisään oli mennä ja ostaa kaksi uutta aariakirjaa cd-säestyksillä.

Toisaalta, nyt minulla on säestys esimerkiksi iki-lemppariaariaani tähän ja voin laulella sitä täällä kotona. Eikö siis enää tarvitse lähteä kalliisti oopperaan, oikeita laulajia kuuntelemaan? Hmm...

Liljalla on takanaan rankat viikot. Se mourusi ja huusi yöt viikon putkeen, kunnes ajattelin jo ruveta soittelemaan lähitalleille ("Ottaisitteko please tallikissaksi hulluksi tulleen sisäkissan, kun me ei kestetä enää?"). Viereisen kadun ihanan eläinlääkärin (joka muuten otti samasta pentueesta itselleen Liljan sisaren) asiantuntemuksen avulla selvisi vihdoin, että Liljalla oli ensimmäinen kiima. Uni maittaa nyt, kun tästä koetuksesta on kunnialla selvitty.

Rentoa viikonloppua teillekin!

Kiitos!

2011-12-31T13:26:00.002+02:00

Kiitos teille, lukijat, jälleen yhdestä blogivuodesta! En osaa (enkä halua) katsoa mitään vuosikatsauksia, mutta entistä enemmän mukavia lukijoita täällä näyttää liikkuvan; keskustelut polveilevat kiinnostavina ja kävijämäärät kasvavat koko-ajan.

Odotan innostuksella vuotta 2012. Aion toteuttaa ensi vuonna pitkään haaveilemani projektin ja kirjoittaa siitä kirjan. Olo on kuin hyvin valmennetulla sprinttaajalla juuri ennen lähtölaukausta.

Aina vuoden vaihtuessa tapanani on ollut pyöriä netissä erilaisia kanavointeja ja ennustuksia lukemassa. Nyt kun alkamassa on vihdoin tämä niin kovasti ennakolta kohuttu vuosi tuntuu kuin kukaan ei äkkiä uskaltaisi sanoa, kirjoittaa tai luvata oikein mitään. Tunnumme planetaarisesti seisovan niin ison mullistuksen reunalla, että siellä loppuvat sanatkin. Mitään lässynlässyä ei oikein jaksa itsekään enää ottaa vastaan. Silti on sellainen olo, että tärkeä vuosi koko maailmalle on alkamassa.

Voimia ja iloa teille kaikille vuoteen 2012! Tuokaamme yhdessä lisää valoa maailmaan!

Minä ja lapset. Suojelisiko näin huonosti valottunut kuva lasten yksityisyyttä netissä, hahaa?

Irti verkosta

2011-12-29T10:53:00.001+02:00

Tapaninpäivän myrskytuhot jäivät meillä vähäiseksi. Myrsky kaatoi roskakatoksen, irroitti pihavaraston oven ja yhden kasvihuoneen ikkunoista sekä rullasi vähän matkaa auki puolivalmista varaston kattoa. Puita kaatui vain yksi pieni, sekin kauempana talosta. Sähkökatkot kestivät pisimmillään vain puoli tuntia.

Silti vähän kylmäsi, että kännykkäverkko pimeni vuorokaudeksi. Millä olisin esimerkiksi kutsunut ambulanssin, jos olisin sellaisen tarvinnut? Kuten suuri osa ihmisistä, minäkin olin naiivisti kuvitellut, että matkapuhelinyhteytemme ovat hätätilanteiden varalta turvatut. Että linkkimastoissa on tottakai varageneraattorit, kun lankapuhelimiakaan ei ole enää kuin harvoilla. Onko kaikilla, nyt nettiradioaikana, edes enää radiota - sellaista, joka hätätilanteessa toimisi paristoilla?

Jos tulisi vaikkapa yhdistelmä myrsky + ydinlaskeuma (kuten Fukushimassa), millä välineellä viranomaistiedotteiden on ajateltu tavoittavan ihmiset?

Myrsky oli hyvä muistutus siitä miten haavoittuvainen on yhteiskunta, joka perustuu (vain) sähkölle. Nykyihminen rähjää mielummin sähköyhtiöille kuin ajattelee sitä, mitä meille on tolkutettu jo pitkään: ääri-ilmiöt ilmastossa ovat yleistymässä, ja energian tuottamisella (erityisesti kestävästi ja eettisesti) on rajansa. Elämää kannattaisi siis jo perhetasolla alkaa vähitellen rakentelemaan siihen suuntaan, että se ei ole vain yhden kortin varassa, sen sähkökortin.

Moni on tajunnut sähköverkon haavoittuvuuden jo ajat sitten ja alkanut elää hyvää elämää sen ulkopuolella. Nick Rosenin kirja How to Live Off-Grid (2008) oli minulle aikoinaan vaikuttava lukukokemus. Nick on ystävällisesti pistänyt jo huomattavan osan kirjastaan luettavaksi nettiin tänne.

Rosenin haastattelemat sähköverkon ja kunnallistekniikan ulkopuolella elelevät ihmiset olivat tottakai elämäntapahippejä, ääritapauksia. Silti itsellenikin on selvääkin selvempää, mihin pistäisin sen yllättävän rahasumman, jonka haltiatarkummi tililleni tiputtaisi.

En ostaisi IPadia enkä muutakaan uutta sähköhärpäkettä. Niiden sijaan hankkisin heti seuraavat:
- maakellarin
- aurinkopaneeleja, paljon!
- kotakeittiön pihalle niitä päiviä varten, kun sähköhellasta uupuu sähkö. Meidän pikkukeittiöömme ei mahdu puulla käyvää vanhan ajan hellaa.

Oi 1970-luvun Vallila!

2011-12-27T19:12:00.009+02:00

Joulupukki toi meille Risto Jarvan klassikon Mies joka ei osannut sanoa ei. Tämä vuoden 1975 elokuva on nyt ilmestynyt dvd:llä. Samoin on, muuten, mainio Loma.

Olen nähnyt elokuvan kymmeniä kertoja, kuten muutkin Jarvan leffat. Tämä pysyy minulle erityisenä sen takia, että se on kuvattu lapsuuden maisemissani Helsingin Vallilassa. Itse asuin elokuvan kuvaaman puu-Vallilan sijasta Vallilan kivisemmällä puolella. Yhden kadunylityksen päässä sijaitseva puu-Vallila oli minulle vehreä keidas kivierämaassa. Siellä oli asunut nuorena myös isoäitini.

Kirjassani kirjoitin Jarvan toisesta tärkeästä elokuvasta Jäniksen vuodesta. Mutta Mies joka ei osannut sanoa ei on yhtä lailla kohtuullista elämäntapaa puolustava elokuva. Se on syntynyt vuosien 1973-1974 energiakriisin jälkimainingeissa, yhtenä tavoitteenaan kuvata yksinkertaista, vanhanaikaista elämäntapaa, joka on uhassa kadota teknologian kehityksen alle. Kuten elokuvan "Kivimäen", eli puu-Vallilan asukkaat elokuvassa toteavat: Meillä ei ole nykyajan mukavuuksia - eikä nykyajan kiirettä.

Jarvan omin sanoin elokuva kuvaa "viimeisiä jäänteitä sellaisesta kaupunkimaisesta elämäntavasta, jossa ihmiset ovat toisilleen ihmisiä, tuttavallisia, osanottavaisia, avuliaita, ja jossa ihmiset pysyvät toisilleen ystävinä tapahtuipa mitä tahansa. Käsittelytapa on romantisoiva. Ympäristön uusien kerrostalojen asukkaat tuntuvat roboteilta. Puutalokaupunginosan kaduilla kulkee jo uhkaavia mittamiehiä."

Mittamiehet kuuluivat oman lapsuuteni painajaishahmoihin, 1970-ja 1980-luvut kun olivat sitä hullua aikaa, jolloin viihtyisiä, ihmisen kokoisia alueita tuhottiin Suomessa kovalla vimmalla. Tuhovimman alle jäivät esimerkiksi molemmat erityisen hienot mummolani, kuten täällä aiemmin kirjoitin. Elokuvassa uuden maailman painajaisnäkyjä kuvaa rakenteilla oleva itä-Pasila.

Mutta voi että mikä aikamatka Mies joka ei osannut sanoa ei taas olikaan! Katselin tuttuja rakennuksia, katuja ja kulmia, muistelin erinäisiä piknikkejä kaupunginosan keskiössä sijaitseville kallioille, muistin, miten lähdin koulusta pinnauspäivinäni (pinnasin melkein koko lukion) koiran kanssa lenkille aina nimenomaan puu-Vallilaan, tunsin melkein jo kahvitehtaan tuoksun nenässäni...

70-luvulla lapsuutensa viettäneelle on aina sykähdyttävää nähdä niitä vaatteita, verhoja, tekstiilejä. Vaikken ole yhtään retroon päin kallellaan, sydämen täyttää aina 1970-luvun leffoja katsoessa ihmeellinen haikeus, kadonneen maailman kaipuu.

Rupesin myös pohtimaan oliko elokuvan kertojana toimiva suomenhevonen todellakin hoitohevoseni Veera-tamma, kuten isäntänsä aina minulle väitti? Veeran isännän, Helsingin viimeisen vossikkakuskin, kotitalo oli Jyrängöntiellä, nykyisen Kumpulan Kasvitieteellisen puutarhan vieressä. Eikä se ollut Vallilan laakson ainoa hevostalli. Näissä taloissa elettiin, ennenkuin puskutraktorit ja purkukoneet tulivat, ilman mukavuuksia täyttä maalaiselämää pitkälle 1980-lukuun. Minä kaupunkilaistyttö esimerkiksi kävin kesäisin Kumpulan metsissä heinätöissä Veeralle heinää niittämässä. Aamuisin ennen kouluunlähtöä kävin tekemässä aamutallin eräässä toisessa Vallilan laakson talleista.

Alkaa tulla vanha olo kun näitä muistelee. Ja haikea, nostalginen. Helsinki ei ole enää minun kaupunkini. Melkein kaikki minulle rakas on sieltä kadonnut tai muuksi muuttunut. Onneksi puu-Vallilan talot seisovat edelleen pystyssä. Tosin epäilen, ettei siellä taida enää asua romaneja ja työläisiä, kuten omassa lapsuudessani. Taloissakin taitaa nykyään olla mukavuudet.

Elokuvan tunnelma tiivistyy mitä kauneimmin tässä:

Pirteämpi joulu

2011-12-22T21:15:00.001+02:00

Dokumentoidessaan omaa elämäänsä blogiin, sitä huomaa joskus asioita, jotka ovat kehittyneet suuntaan tai toiseen.

Vasta katsoessani tätä viime joulun postaustani tajusin, miten väsynyt olin vuosi sitten ja havahduin huomaamaan miten olotila on muuttunut. Syvän uupumuksen läpikäytyään osaa todella arvostaa ihan tavallisissa voimissa olemista.

Jaksan taas leipoa piparkakkuja! Viime jouluna ei olisi onnistunut millään. Silloin pelkkä sängyn petaaminen oli ylivoimainen suoritus.
Jaksan paketoidakin! Viime jouluna mies joutui tekemään kaiken.
Jaksan pohtia, mitä syötäisiin: tätä.
Ylipäätään: ruoka maistuu. Viime jouluna en syönyt. En myöskään nukkunut.
Tänä jouluna jaksan jopa ottaa vastaan myös ne hankalammatkin sukulaiset.

Elämänvoima on lahja.

Hyvää joulua teille! Voimia jouluun, ja elämään!

Kokeilimme tässä juuri, miten toimii yhdistelmä kissanpentu ja joulukuusi. Kun kuusi oli kiinnitetty monesta suunnasta ympäristöönsä, se olisi ehkä pysynyt pystyssä, vaikka siinä jatkuvasti kiipeiltiinkin (ja vaikka siihen heittäydyttiin tälleen kätevästi ylempää, pianon päältä). Joulurauhan nimissä se kuitenkin päätyi parin tunnin kokeilun jälkeen kuistillemme. Lasikuistilla kuusi on meillä ennenkin ollut, mm. silloin kun tämä pianon päällä istuva aktiivinen sankari oli pienempi.

Ei neulasia joka paikassa, hei! Yksinkertainen joulu.

Tietäjäkissan terkut

2011-12-20T10:09:00.002+02:00

Tällaiselle syntymäpingottuneelle tyypille kuin minä on ollut lahja saada kotiin kissa. Aina, kun alkaa skitsoilututtaa joku juttu (esim. viime sunnuntain Hesarin pöyristyttävä Euroopan kriisi-erikoisliite) - tai sitten tämä ikuisuushaaste eli miten ehtiä rakentaa "tarpeeksi ihana joulu", eipä sitä tarvitse kuin kerran katsahtaa kissan kaikkitietäviä silmiä: kaikki oikeasti relevantti loksahtaa maailmassa salamana kohdalleen.

Jos pitäisi ojentaa jollekulle palkinto loppusyksyn ravistelevimmasta postauksesta, ojentaisin sen Filosofian puutarhan tälle postaukselle kodista, kotielämästä ja syrjäytymispelosta.

"Miten ihminen voi ammentaa kodistaan voimaa, jos hän toisaalta pelkää kodin lämpöä ja uskoo että se on pohjimmiltaan petollista? Ja minkä motivoimana silloin lähtee ulos kotoaan, etsimään lämpöä Ulkomaailmasta? Pelon. Pelon kintereillä tulee häpeä jonka herättää vanha kunnon ”mitä muut minusta ajattelevat jos en pelkää heidän kanssaan?”. Kaiken yllä leijuu epävarmuus joka kumpuaa siitä että vaikka maailma näyttää minusta olevan enemmän täynnä toivoa kuin kuvittelinkaan, en vain voi uskoa silmiäni. Koska jos maailma oikeasti olisi toivoa täynnä, pitäisihän minun nähdä ympärilläni enemmän tyytyväisyyttä? Jos olen rohkea ja olen väärässä, ne muut tulevat nauramaan minulle ja sanomaan että sain vain sen minkä ansaitsinkin. Kas vain, ympyrä sulkeutuu ja olemme taas Pelossa. "

"...voin valita ryhtyä ihmiseksi jonka elämä kotona on merkityksellistä ja jonka pienet, hiljaisuudessa tehdyt teot ja pimeinä iltoina ajatellut ajatukset voivat kurottaa kauas, ehkä jopa kauemmaksi kuin kaikki kiireisen työpäivän säntäily."

Elämä kantaa-asenteen mestari, kissa, on sitä mieltä, että näin se on. Juuri näin.

ps. Runoilija T.S. Eliotin mukaan kissalla tulee olla kolme nimeä: yksi tavallinen, yksi outo ja arvokas ja lopulta yksi, jonka vain se tietää. Vaikka alistuin tyttöni toivomukseen ja kissan ekaksi nimeksi tuli Lilja, itse olen edelleen kutsunut sitä Olenaksi eli Olenkaksi. Ja kun venäläisittäin sekin sitten taipuu muotoon Olja, kaikkihan on kunnossa. Kissalle on yhdentekevää kiljuuko joku jossain Lilja vai Olja. Ihmisten totteleminen kun ei ole muutenkaan ole kissalle se juttu. Paljon tärkeämpää on esimerkiksi mukavissa asennoissa loikoilu.

Kissa muuten nukkuu tuplasti yhtä paljon kuin ihminen, 16 tuntia vuorokaudessa. Se jos mikä on viisas teko.

Rentoa jouluviikkoa!

Pois kiihtyvästä karusellista

2011-12-16T16:49:00.001+02:00

Irtisanoutuminen on paradoksaalista. Koska ihmiset janoavat sille syitä ja selityksiä, he tulevat luoksesi kyselemään - ja tulevat samalla kertoneeksi kaikki oman työelämänsä frustroitumiset, pahoinvoinnit ja väsymyksen. En ole koskaan kuullut niin paljon tuskaisia työ-elämän tilityksiä kuin viime viikkoina, ja niin monelta eri alalta. Niiden perusteella näyttää kuin monissa yrityksissä sahattaisiin kovalla vauhdilla poikki juuri niitä oksia (työntekijöitä), joiden oli tarkoitus tuottaa niitä haluttavia hedelmiä. Ihmiset voivat todella huonosti, ja vauhtia vain kiihdytetään kuin paniikissa.

Jos irtisanoutuja näissä keskusteluissa yrittää kalastella sääliä eli pistää väliin, että kyllä häntäkin tulevaisuus työttömänä asuntovelallisena kyllä pikkuisen peloittaa ja ahdistaa, sitä ei oikein kuunnella. Oravanpyörästä hyppäämisessä tuntuu olevan niin suuri gloria, noste ja kadehdittava hehku, että se luo keskustelijoiden välille jonkinlaisen sumuverhon.

Jotain on tapahtumassa ihmisten arvomaailmassa, kun työtöntäkin kadehditaan.

Tällä viikolla säästäminen on sujunut huonosti. Kävin Vanhan ylioppilastalon myyjäisissä ja siellä Virkkukoukkusen pöydässä. Sieltä löytyi pakollisten kalenterien lisäksi myös teemamuki ensi vuodelle.

Olen Virkkukoukkusen tosi fani. Heillä on sellaista asennetta, mistä pidän. Virkkukoukkusen virkee vuosikalenteri on koristanut seinäämme jo monta vuotta ja ilahduttaa aina ajankohtaisilla viesteillään. Esimerkiksi ensi elokuun kohdalla siinä kannustetaan seuraavaan:

Ilman Iderin loistavaa, slow-henkistä taskukalenteria en tule enää toimeen. Keikkakalenterissa 2012 muistutetaan joulukuussa, ettei se, että tanssii koko-ajan... vaan se, että uskaltaa välillä pysähtyä tauolle.

Metsä elämänfilosofian opettajana

2011-12-13T21:20:00.001+02:00

Kirjassani Pientä elämää etsimässä lainaan paljon kasvatustieteen professori Simo Skinnaria, sillä hän on minusta eräs Suomen syvällisimmistä ajattelijoista. Rakastan jokaista Skinnarin kirjaa ja ilahduin myös hänen tuoreesta artikkelistaan Kasvu kauneuteen - Onko arvokasvatuksemme metsässä vai pitäisikö sen mennä metsään? Artikkeli löytyy tuoreesta kirjasta Sydämen sivistys.

Kirjoituksessa Skinnari pohtii sitä, pitäisikö meidän palata kuuntelemaan metsän arvomaailmaa tämän nykyisen sijasta, jossa pääasiana tuntuu olevan toisten riisto, kilpailu ja kiirehtiminen. Hän kirjoittaa:

Luonnon rauha tukee sisäistä rauhoittumistamme. Luonnon rauha voi tukea myös kokonaisvaltaista ja eheyttävää olemistamme, jossa emme aina ole suorittamassa jotakin. Ja olisiko vielä niin, että jos emme välillä pysähdy - olemiseen - emme suorittaessammekaan pääse eettiseen toimintaan, vaan "teemme niin kuin aina on ennenkin tehty" - aina ennenkin on kohdeltu kaltoin sekä luontoa että ihmisiä. Voisivatko pysähtyminen ja rauhaisa oleminen olla lähtökohta uudelle, kokonaisvaltaiselle juurtumiselle koko todellisuuteen?

Anteeksipyyntöni siitä, että tämä on jo seitsemäs postaus putkeen, joka on kuvitettu kissan kuvalla. Tämä musta perintöpianoni on jo raapiutunut kissan kynsistä pilalle. Mutta eivätkö nämä kuitenkin sovi somasti - ikäänkuin samanhenkisesti - yhteen?

Buddha ja kissa.

ps. Olipa iloista avata tänään Facebook, kun ihmiset olivat intoutuneet vastaamaan vaalikoneisiin. Ainakin oma seinäni oli lähes poikkeuksetta tapetoitu Pekka Haaviston kuvilla. Olen nykyään Vihdin vihreiden hallituksessa, eli teenpä osani vaalityöstä ja linkkaan tämän.

Välitilassa

2011-12-10T14:33:00.001+02:00

Kun tietää, että on pian lähdössä uuteen, putoaa välitilaan. Ei ole enää läsnä entisessä eikä vielä perillä uudessa. Sydän ei enää ole mukana siinä, mitä vanhassa tekee. Hyvästit on entiselle jätetty, surut on surtu. Nyt vain odotetaan. Töissä pitäisi jaksaa olla vielä tammikuun loppuun.

Lähestyvään jouluunkaan ei oikein jaksa keskittyä.

Tänä viikonloppuna katsotaan lasten kanssa Sound of Music, juhlitaan tytön kahdeksanvuotissynttäreitä Singstarin merkeissä ja katsotaan, miten koira höykyttää kissaa, kissan kehrätessä itsepintaisen nautinnollisesti. Koira on vieläkin ihmeissään kissan käytöksestä: miten se voi olla noin zen? Olenko minä - peloittava koira - tuon katin mielestä siis pelkkä mitättömyys?

Tänään säästin: Löysin Hong Kongista uudet nahka(no jaa, tähän suhtaudun kyllä epäilyksellä)saappaat viidellä eurolla. Oikeasti! Kuten kauppavalinnasta näkyy, en ole kenkäfriikki. Mutta ne ovat oikeastaan ihan toimivat saappaat. Sellaiset, mitkä mekon kanssa kehtaa laittaa jalkaan ensi viikonlopun pikkujouluihin. Ainakin minä kehtaan.

Pienet säästöt

2011-12-06T13:06:00.002+02:00

Ensi vuoden teemani on enemmän elämää, vähemmän työtä. Koska tulossa ei ole perintöjä eikä kai lottovoittojakaan suunnitelmani on kuluttaa huomattavasti vähemmän ja tehdä itse enemmän.

Yritän tästä eteenpäin lisätä joka postaukseeni tänään säästin-kohdan. Kirjoittamalla muistiin nämä pikku teot haluan havainnollistaa ja tutkia miten paljon säästän itse tekemällä/käymällä kaupan sijaan kirpparilla/ vaihtamalla ruokailutottumuksiani. Summat ja säästökohteet näyttävät varmaan näin yksitellen mitättömiltä, mutta pienistä puroista syntyvät suuret virrat ja pienistä vuodoista taas talouskriisit. Tähän asti kokemusta on kertynyt vain jälkimmäisistä.

Koiriin ja kissoihin saa uppoamaan tosi paljon rahaa. Minä ainakin joudun (nykyään tosi houkutteleviksi sisustetuissa) eläinkaupoissa helposti hallitsemattoman ostohalun valtaan. Tunne muistuttaa kovasti sitä fiilistä, mikä aikoinaan iski vauvan äitinä vauvatarvikeosastolla. Vaikka kuinka tiesi, että naperolla on jo kaikki tarpeellinen + vielä paljon ylikin, iski vimma saada pallerolle vielä yksi söpö potkupuku. Tai helistin. Vielä tämän ostoksen jälkeen vauveli olisi varmaankin tyytyväinen/ sopivasti aktivoitu/ lopettaisi vihdoin sen kitinän. Shoppasin tyytyväisyyttä.

Kolme viikkoa sitten meille tulleelle (elämäni ekalle) kissanpennulle ostin epävarmuuksissani kaikenlaista leikkikapistusta, jotka kaikki hajosivat alkuunsa. Sen sijaan, että olisin marssinut takaisin Mustiin ja Mirriin uusille ostoksille päätin parilla neulanpistolla korjata särkyneet lelut ja tehdä pari uutta. Tytöltä löytyi pieniä, käytöstä poistettuja pehmoleluja, joilla sain korjattua esimerkiksi melkein viisi euroa maksaneen lelukepin.

Tämän blogin tarkoitus ei vastedeskään tule olemaan tuunaus; se, että jo olemassaolevia, toimivia tavaroita tuunattaisiin vain ulkonäön vuoksi aina vaan hienommiksi. Tarkoitus on korjata rikkimenneitä esineitä - ja sen jälkeen vähän laskeskella, miten paljon niiden korjaamisessa "ansaitsi", verraten siihen kuinka paljon olisi maksanut ostaa sama tavara uutena.Tällä kertaa saldo oli neljä kissanlelua puolen tunnin työllä. Kissanpentu tarvitsee leluja, sillä se leikkii, paljon. Kaupasta ostettuna olisivat maksaneet noin 12 euroa. Tänään säästin siis tämän summan.

Pitää vielä lisätä, että sellaiset kissan kiipeily/raapimispuut, joissa aktivointileluja roikkuu valmiina, olivat vallan toisissa hintaluokissa kuin tämä meidän. Vanha, solmutettu vyöni ja oikeasta kissalelusta kissan vartin päästä irti saama kala pelittävät kissanpennun leikeissä oikein hyvin.

ps. Viljelijänä minua kiinnosti voiko kissan hiekkalaatikon jätöksiä kompostoida ja jos, niin koska on turvallista käyttää lannoitteena niistä syntynyttä kompostia. Tässä on melko kattava katsaus aiheeseen. Lilja-kissa onneksi hyväksyi hiekkalaatikon alustakseen pelletit, joten tässä suunnitelmani: kerään pihalle oman kissakompostin ja annan sen hajota monta vuotta. Tai vähemmän, jos käytän sitä vain hedelmäpuiden ja -pensaiden lannoitukseen.

Kissa, tuo hyödyllinen eläin!

Wanted: hiljaisuus

2011-12-03T21:02:00.000+02:00

Alkakoon postaus kerrankin kuvilla.

Lapsi & eläinperheen arki näyttää kuvina herttaiselta. Elämän makua!

Mutta kas, kuvista puuttuu ääni. Täällä on kova meteli, jota tässä erityisen pienessä talossa ei nyt talvisin pääse pakoon edes jääkylmäksi muuttuneelle ihanalle kuistillemme. Se repii hermoja ajoittain, paljonkin. Sillä unohdin lisätä favourite things-luettelooni yhden olennaisen: rakastan hiljaisuutta. Yli kaiken rakastan juuri hiljaisuutta.

Minua kosketti kovasti tämä Marikin postauksen loppu ja sitä seurannut keskustelu. Minäkin olen tuntenut kovasti syyllisyyttä siitä, etteivät lasten kanssa tehtävät jutut ole top favourite things-listallani. Sitä kun minulle on koko arki muutenkin.

En tarkoita, etten tuntisi lasten seuraa voimauttavaksi, tai etten kokisi hauskoja hetkiä heidän kanssaan. Tarkoitan, että tarvitsen lasten kanssa olemisen lisäksi myös ihan omaa - ja nimenomaan hiljaista - aikaa. Aikaa, jolloin playstationit eivät soi eivätkä Disney Channelit mesoa (siis voi että vihaan juuri viimeksi mainittua!).

Tässä tämän illan oma aika-yritys: piirsin yhden kuvan (mehiläisvahaliiduilla, mikä on kiireisen äidin ainoa mahdollisuus sillä maalit kuivuvat liian hitaasti) sillä aikaa, kun nukutin perheen pienintä.

Touhu keskeytyi kolme kertaa jonkun kysymykseen siitä saisiko keittiöön tulla, mitä ihmeen kynttilää sä täällä polttelet ja joko voisi ottaa iltapalaa. Mutta sain tehtyä sen yhden kuvan!

Wanted: Favorite Things

2011-12-01T08:51:00.007+02:00

Sonia Choquette, lempiguruni, on jossain kirjassaan kuvannut harjoituksen jolla voi saada yhteyden omaan, aitoon itseen. Pitää vain ajatella lempiasioitaan.

Sonia uskoo, että kunnioittaessamme sielumme toiveita pääsemme kosketuksiin viisaan, sisäisen äänemme kanssa. Tämä on tärkeää, sillä juuri kontakti omaan sieluun on monella hukassa. Sielun äänen sijaan meitä useimmiten vie se toinen voima, suureksi ja pelokkaaksi kasvanut ego. Täällä joku on bloggannut siitä, mistä Sonian harjoituksessa on kyse.

Favorite Things-harjoitus ei ole itselleni helppo. Kun on tullut elettyä iso osa elämää pitäisi/on pakko-moodissa, on tosi tosi vaikeaa keksiä asioita, joista pitää. Eihän tällaisia joutavuuksia ole ollut aikaa edes ajatella!

Harjoituksessa on vielä sekin vaikea kohta, että kun lemppariasioidensa listan on saanut aikaan, sen mukaan pitäisi myös alkaa elää, tehden tietoisesti lisää ja lisää juuri kyseiseiä lemppariasioita.

Eilen rupesin tätä miettimään. Puoli päivää asiaa mietittyäni olin keksinyt vasta pari lemppariasiaa, vanhat rakkauteni musiikin ja tanssin. Tämä oli surullista, sillä kumpaakaan en aktiivisesti enää harjoita. Jalkavamman takia lopetin tänä vuonna baletin ja laulujuttuihin en ole pitkiin aikoihin ehtinyt. Mutta jos ne ovat niin tärkeitä, jos ne tulevat aina ensimmäisenä mieleen, voisi varmaan löytyä keinoja harjoittaa niitä kaikesta huolimatta? Ehkei sitten balettia, ehkä jokin muu laji, joka ei yhtä paljon rasita vammautunutta jalkaa?

Pitkällä iltakävelyllä koiran kanssa keksin vihdoin muitakin lempiasioita:
- pitkät kävelylenkit koiran kanssa
- vanhojen lastenkirjojen lukeminen, yhä uudestaan ja uudestaan (erityissuosikkina Maria Gripen ja Alan Gardnerin kirjat)
- itsensä hemmottelu luomukosmetiikalla (eteeriset öljyt, saunahoitot, naamiot, kuorinnat...)

Kun Favourite Things-moodiin alkoi kunnolla päästä, alkoi putkahdella mieleen pienempiä asioita, joita olen aina rakastanut. Esimerkiksi:

- sateen ropina peltikatolla
- myrskyt ja ukkoset. Sellaiset ei-liian-pelottavat.
- järvellä soutelu
- hevostallin tuoksu
- telkkarin huumorisarjat, esimerkiksi tämä

Oman listan äärellä tulee mieleen mikä oikeastaan estää meitä elämään sitä lempielämäänne, heti paikalla? Itse ajattelin aloittaa lempielämäni jo tänään.

Mitkä ovat teidän lempiasioitanne? Teettekö niitä?

ITO- kilvoittelijan päiväkirja

2011-11-27T13:09:00.000+02:00

Tänään se tulee televisiosta, Pirjo Honkasalon dokumentti ITO- kilvoittelijan päiväkirja. Vaikka omistan sen jo dvd:näkin, tämä on elokuva, jonka jaksan katsoa aina uudestaan, joka kerta uutta pohdittavaa löytäen. Hyvät arviot elokuvasta löytyvät esimerkiksi täältä ja täältä.

Sitten Tarkovskin elokuvien, yksikään leffa ei ole minuun näin kolahtanut. Kun elokuva tuntuu näin omalta, se johtuu tottakai siitäkin, että yhtymäkohtia omaan elämään on paljon.

Rakastuin elokuvan päähenkilöön, keskeneräiseen nuoreen buddhalaispappi Yoshinobu Fujiokaan (kuvassa oikealla). Hänestä tulee mieleen Dostojevskin Karamazovin veljesten Aljosha: enkeli-ihminen, jonka hyvään elämään pyrkimistä on melkein kestämätöntä seurata. Fujiokalla on ihmeelliset kasvot; hän on täysin auki, suojaton, hauras - silti juuri heikkoudessaan harvinaisen suuri ihminen.

Usein elokuvaan pyydetty päähenkilö varmaan miettii kannattaako dokumenttiin ylipäätään tulla. Tuleeko avoimuuttaan häpeämään jälkeenpäin, kestääkö sitä, että kaikki näkevät omat pelot, pimeyden, keskeneräisyyden? Tällaisen elokuvan nähdessään vakuuttuu siitä, että avoimuus, ihmisenä olemisen kärsimyksen ja hämmennyksen jakaminen kannattaa aina. Siitä syntyy se suurin, myötätunto.

Miellyin muuten myös kovasti japanilaisen munkkibaarin ajatukseen. Kunpa minunkin kotini lähellä olisi baari, jonka baarimikkojen kanssa voisi mennä puhumaan uskonnollisista kysymyksistä. Huippukonsepti!

ITO-kilvoittelijan päiväkirja tänään tv 2 kello 22.05
Uusinta la 3.12. kello 12.40

Mullistusväsy

2011-11-23T19:35:00.001+02:00

Samaistuin täysillä tähän Kädellisen päiväkirja-blogin postaukseen. Viime viikon lopulla allekirjoitin sekä töistä lähtöpaperini että seuraavan kirjani kustannussopimuksen. Olin ajatellut kilistellä kuoharilla asioiden kunniaksi, ja sitten... solahtaa vaivattomasti uuteen elämääni. Tuosta vain.

En muistanut sitä, että ihminen on hidas ja hitaasti on muutoksetkin käsiteltävä (tai edes: käsiteltävä, jotenkin). Jos muutoksen mukanaan tuomia ikävämpiä tunteita ei uskalla kohdata, tapahtuu seuraavaa. Ensin menee alaselkä. Seuraavana päivänä jäykistyy kokonaan niska. Sitten alkoi ahdistaa, oikein kunnolla, ja nyt ollaan jo syvällä pelkotiloissa: mitä olenkaan mennyt tekemään! Hullu minä! Lähteä nyt mediataloista suurimmasta, turvallisesta vakkarityöstä, ihan tyhjän päälle. Olenko vastuuton, tai muuten vain naurettava hippikaudelle jymähtänyt idealisti?

Vaikka olen tällä hetkellä vielä tiukasti pelkojen otteessa, samaan aikaan olen varma, että ratkaisuni on oikea.

Kuva on marraskuussakin lumoavasta Frantsilasta, jossa kävin viime viikolla. Kyseessä oli Sugarin järjestämä pressimatka, jolla opin paljon uutta innostavaa ekologisista ja eettisistä tuotteista. Sugar on eräs niistä aivan uudenlaisiin arvoihin perustuvista yrityksistä, joita tuntuu nyt juuri syntyvän toiveikkuutta herättävän paljon.

Sugarin Riitta kirjoittaa Hidasta elämää-sivuston keskiviikkokolumneja. Täällä hän aika lailla summaa sen, mitä olen itsekin yrittämisestä viime aikoina ajatellut.

Onnea Sugarille, ja kaikille muillekin, jotka uskaltavat yrittää luoda parempaa maailmaa!

Mistä voisin luopua?

2011-11-18T10:59:00.001+02:00

Viimeisimmässä Voi Hyvin-lehdessä on Miia Savaspuron kirjoittama, mielestäni poikkeuksellisen ansiokas juttu degrowthista. Jutun lopussa lehti kysyy lukijoiltaan: Mistä olisit valmis luopumaan, jos talouden rakenteet muuttuisivat niin, että kiire loppuisi mutta yleinen varallisuus vähenisi?

Olen pohtinut kysymystä aiemmin mm. täällä, mutta kysymyksestä inspiroituneena (sillä tässä asiaa haastettiin tarkastelemaan laajemmin, siis oletuksella, että ratkaisuja tehtäisiin yhteiskunnallisella tasolla) vastaan siihen uudestaan.

1. Olisin valmis laskemaan sähkönkulutustani huomattavasti. Voisin laskea sisälämpötilaa vielä pari astetta eli pärjätä pelkällä puulämmityksellä. Voisin sopeutua yhteisesti toteutettaviin kokonaan sähköttömiin tunteihin, vaikka päivittäin. Oman kunnan tasolla (meillä katuvalot sammuvat koko pitäjästä yhdeltätoista) voisin sopeutua siihenkin, että katuvaloja ei olisi kuin pääväylillä. Maalla pimeys ei pelota.
2. Jos en enää kävisi eri kunnassa töissä (pian en enää käykään) voisin jättää auton käytön minimiin ja siirtyä pyöräilijäksi/potkukelkkailijaksi.
3. Kulutuksesta minulla olisi muutenkin varaa tinkiä vielä huomattavasti.
4. Terveydenhuollosta en olisi valmis nipistämään. Sen sijaan koulujen suhteen olisin valmis tekemään vanhempana huomattavasti enemmän varainkeruutyötä kaiken sellaisen ylimääräisen eteen, mitä koulu ei pysty kustantamaan. Olin pari vuotta vetämässä täysin ilman valtion apua toimivaa steinerkoulua. Kun on tottunut pähkäilemään mistä saisi laudat, jotta voisi rakentaa seuraavaksi vuodeksi kouluun pöydät, on hieman vaikeampaa ymmärtää sitä jatkuvaa marinaa peruskoulumme kurjuudesta. Luokissahan on jopa tietokoneita! Erityisopetuksesta en kuitenkaan olisi valmis nipistämään.
5. Olisin valmis jakamaan työpaikan puoliksi jonkun kanssa. Jäljelle jäävän ajan voisin pistää vaikka oman ruoan viljelyyn.

Mistä te olisitte valmiita luopumaan?

Viimeisimpään kissa-koira- postaukseen lopuksi tilannepäivitystä. Kissa ottaa elämän nykyään coolisti, koira häseltää ja touhottaa. Kissan zen on kuitenkin ollut esimerkillistä. Tultuaan siihen tulokseen, että koira on mitätön tapaus, kissa on suhtautunut kärsivällisesti koiran jatkuvaan tuuppimiseen, näykkimiseen, tassun paiskomiseen ja muihin kissasta käsittämättömiin leikkiinkutsu-eleisiin.

On vaikuttavaa seurata, miten kissa pysyy levollisessa puolivalvetilassa kehräten kuin pieni voimala (se onkin saanut jo lempinimen Liljan Kehräämö Oy), koiran tuuppiessa ja töniessä. Koska nämä ovat tilanteita, joissa surkea automaattikamerani ei pysy mukana, tässä pari kuvaa stabiilimmilta hetkiltä.

Kissakaista

2011-11-12T13:34:00.000+02:00

Ystäväni jolla on kolme kissaa ja koira kertoi harkinneensa kissakaistan rakentamista kotiinsa. Kissakaista olisi hyllyistä tehty tie katon rajassa, jossa kissat voisivat kiipeillä ja viettää omaa ylhäistä elämäänsä, poissa meidän tyhmempien olentojen keskuudesta.

Kissan myötä meidänkin kotimme on laajentunut ihmeellisesti ylöspäin ja sen energia on muuttunut viidakkomaisen salaperäiseksi. Vaikka aiemmin olen pitänyt vain eläimistä, joita ihminen voi hallita ja kouluttaa, nyt olen lumoutunut kissan villeydestä. Tekisi mieli rakentaa katonraja täyteen kissakaistoja, vaikka aika mielenkiintoista elämää kissa näyttää kodin ylätasoilla viettävän jo nytkin.

Tultuaan meille Lilja piiloutui hyllyn alle puoleksi tunniksi. Sitten se oli koonnut itsensä, päässyt tilanteen tasalle ja aloittanut tauottoman kehräyksen. Kehräys keskeytyy vain jos koira yrittää lähestyä Hänen Itsetietoisuuttaan. Onneksi Ilo on maailman kärsivällisin ja ystävällisin koira. Se on päättänyt odottaa vaikka maailman tappiin, että tuo outo, sähisevä ja irvistelevä olento hyväksyisi hänet. Jos hyväksyy.

Tässä ensimmäisen päivän tunnelmia. Ensimmäisten kuvien otsikko voisi olla etsi kuvasta kissa. Eli muinaisen Hello, Hello, Hello-ohjelman mukaan: Where is the cat?

Kissa on harmillisesti melkein aina jossain ylhäällä. Odottavan aika on pitkä, mutta ihmisen (ja mielellään kaikkien muidenkin) paras ystävä ei anna periksi.

Tuolla se naurettava rakki edelleen tuijottaa. Pyh! Pysyn täällä pianon päällä ja sillä silli.

Auttaisikohan, jos esitän tositosi pientä ja vaaratonta koiraa? Oon tälleen ihan matala, oikeastaan pelkkä matto. Peace?

Jos oikein matalana ryömii, pääsee jo aika lähelle. Ennenkuin tulee se kaamea sähähdys.

Kirjoita sä sitä blogias vaan, mutta et sä mitään kissoista kuitenkaan ymmärrä. Meitsi on nääs sfinksi.

Kissakutsu kävi

2011-11-09T10:14:00.002+02:00

Luulin, etten ole kissaihminen. Sitten tapahtui asioita, joista minäkin puupää viimein tajusin että meidän pitää ottaa kissa (tai ehkä sopivampi verbi, kun kissasta on kyse, olisi: vastaanottaa? kera punaisen maton?).

Kyseinen kissanpentu päätyy meille tietysti monipolvisen, hieman maagisen tapahtumasarjan seurauksena. Koirakokemuksemme jälkeen sanoisinkin, että tämä on ainoa oikea tapa ottaa eläin. Eläin valitsee ihmisensä eikä päinvastoin, ja siinä on ihmisen turha vastaan napista. Ihmisen tehtävä on lukea merkit ja totella.

Kattia oli lähes mahdotonta saada kuvaan, kun kävin sitä katsomassa viime viikonloppuna; se oli virvatultakin nopeampi. Eikä se noteerannut meitä juuri mitenkään.

Tietenkään.

Ja sitten ei kun nimeä keksimään. Tämmöiselle maatiaisuudestaan huolimatta temppelikissan oloiselle sfinksille ei sitten sopinutkaan etukäteen kaavailemani nimi Lempi. Eikä varmana myöskään Rauha.

Rakastan kissoilla slaavilaisia nimiä, mutta kaikki ehdotukseni (Olenka, Olena, Nadja, Natasha, Rima) tai mustalaisnimi Rada tyrmättiin muiden perheenjäsenten toimesta. Hippinimiakseliakin tunnusteltiin: Tuli ja Kuu olivat miehen mieleen, mutta lapset vastustivat, Woodstock, Gaia, Astra ja Aura eivät herättäneet kenessäkään fiiliksiä.

Tällä hetkellä nimiehdotusten kärjessä on Lilja. Tytär ajaa nimeä kiihkeästi ja se on ainoa, jota kukaan ei kovasti vastusta. Minusta se on valkoisen kissan nimi, mutta onhan tässä melko paljon valkoista. Vähän särmää nimeen tulee mikäli ajattelee, että sen lempparimuoto olisi Lily. Tällöinhän se olisi tietysti Harry Potterin äidin nimi. (kyseistä sivustoa suosittelen muuten kaikille Potter-faneille). Ja tietysti Lily Allenin!

Jos teillä putkahtaa mieleen loistavia kissannimiä tyttökissalle, antakaa kuulua! Perjantaina Hänen Korkeutensa muuttaa meille. Koska tämä on elämäni ensimmäinen kissa, hiukan kyllä jännittää.

Sen kunniaksi että kissasta mahdollisesti tulee Lilja, loppuun kaimansa Lily Allenin (kieltämättä kissamaisen itsenäisen ja itsetietoisen oman tiensä kulkijan) mielestäni paras biisi.

Kaipaa talviunille

2011-11-06T19:34:00.002+02:00

Älkää naurako. Tämä on ensimmäinen koskaan kaivertamani kurpitsalyhty. Ja se tehtiin kovin väsyneessä mielentilassa.

On ollut liian pitkään sellaista elämää, jossa kaikki viikonloput ja vapaat kuluvat tehden asioita, jotka eivät yhtään voimannuta, vaan päinvastoin stressaavat.

Meillähän eletään vieläkin sitä lapsiperheen vaihetta, jossa jompikumpi vanhemmista on kiinni pienimmässä lapsessa. Eli kun esimerkiksi toinen rakentaa, toinen on lastenhoitovuorossa. Töissäkin on ollut niin kiireistä, ettei ole ehtinyt edes ajatella. Siihen päälle lapset ovat sairastelleet, työt kasautuneet jne.

Perjantaina olin kuuntelemassa kahden mustalaisorkesterin soittokisaa, Fanfare Ciocarlian sekä Boban ja Marko Markovicin. Balkanilaisessa torvisoitossa on sellaista magiikkaa ja bakkanaalijytkyä, että minäkin zombiväsynyt tulin tanssineeksi mustalaissoittajien kanssa aamukolmeen (nyt väsyttää tietty vielä ankarammin). Kerran elämässä haluan vielä päästä näkemään ja kokemaan tämän tapahtuman. Ne torvet, ne torvet...!

Hitaammat ja helpommat viikonloput kuitenkin jo häämöttävät, sillä kasvihuone on lähes valmis. Suuret rispektit miehelle sekä superneuvokkaalle esikoisellemme, jota ilman moni rakennuspulma olisi jäänyt selviämättä. Tämä on siis Haderupin kasvihuonevarasto, joka on tänä vuonna ollut K-raudan koemarkkinoinnissa.

Toivon, seuraavien rakentajaraukkojen mielenterveyden tähden etteivät pistä sitä laajempaan markkinointiin ennenkuin ovat saaneet kootuksi asialliset ohjeet, nykyiset kun ovat tyyliä Ikea goes painajainen. Me olemme valokuvanneet ongelmapaikkoja ja saaneet maahantuojalta vastaavia valokuvia kys. kohdista, ja näin hitaasti pakertaen homma on edennyt. Kaunis se mielestäni kuitenkin on.

Tuskin maltan odottaa kevättä ja taimikasvatusta. Tai oikeastaan jaksan kyllä odottaa oikein hyvin, koska ensin tarvitsen pitkän, palauttavan talvilevon.

ps. Irtisanouduin töistä. Ensi keväänä ehdin siis viljellä ja elää ihmisen tahtisesti. Muitakin suunnitelmia on.

Juha Tapio - pienen elämän laulaja

2011-11-03T16:24:00.005+02:00

Tulen perheestä ja suvusta, jossa solvattiin suomalaista iskelmää. Lapsuudenkodissa kuunneltiin joko klassista tai etnoa, kaikkea muuta musiikkia pidettiin nolona junttien kamana. Iskelmä oli aivan liian yksinkertaista, ei-ollenkaan tarpeeksi taiteellista, ei tarpeeksi coolia. Isä oli taitava parodioimaan ilkeästi suomalaisten iskelmälaulajien pakahduttavaa tunnelaulantaa, missä sydän väräjää, itku tulee, pieni ihminen kärsii ja sateenkaaren päästä löytyy satumaa.

Syy pilkkaan oli ehkä tarve olla se vähän kulturellimpi perhe, tehdä hajurakoa kansaan. Mutta arvelen, että myös iskelmien tunnepuhe tuotti meillä melko suuria haasteita. Kun ei ollenkaan ymmärtänyt, oli helpompi pilkata.

Pysyinkin iskelmistä visusti erossa aina talveen 2007. Tällöin jouduin tekemään jutun Juha Tapiosta. Tunnollisena toimittajana kuuntelin ennen haastattelua artistin levyn Kaunis ihminen, vaikka suhtauduin iskelmään edelleen huvittuneesti.

Sinä vuonna elämässä oli kuitenkin suuri suru. Siihen toimi yllättävänä terapiana kyseisen levyn Kelpaat kelle vaan-kappale. Yhtäkkiä sitä ajeltiinkin työmatkoja, ja itkettiin - iskelmälle. Sitä ei kehdannut monellekaan kertoa.

Iskelmälyriikat alkoivat siis aueta, mutta itse musiikki tuotti ongelmia. Iskelmä nyt vaan on musiikillisesti tylsää, kun sitä vertaa vaikkapa paljon monivivahteisempaan balkan- tai afromusiikkiin. Mutta tarvitseeko kaikessa musiikissa olla kaikki ominaisuudet? Ehkä eri lajeja pitääkin kuunnella erilaisiin tarpeisiin. Pelkkien lyriikoiden takia olen pitänyt myös kovasti esim. Maija Vilkkumaasta.

Juha Tapion lauluissa minua koskettaa hänen kykynsä nähdä pienessä suurta, arkisessa syvää ja ihmisessä kaunista. Kyse ei ole vain perinteisestä pienen ihmisen puolella olemisesta (vaikka Juha onkin laulanut huomattavan paljon sodan jalkoihin joutuneista, töistä pois potkituista, vakavasti sairastuneista ja muista suuremman kohtalon uhreista), vaan - mieli tekisi sanoa - kyvystä ymmärtää pientä elämää. Vaikka Juha jätti gospelin jo ajat sitten, myötäelävä, armollinen ja henkinen asenne elämään jäi.

Voiko onni olla tässä

Kun ollaan vaan
Eikä edes pyrkimässä
Sen suurempaan

Voiko onni olla tässä

(Ukkosta ja ullakolla)

Koska minulla on edelleen tiettyä sieto-ongelmaa suhteessa viihdeorkesterijousiin ja muihin iskelmäefekteihin, Juha Tapio on minusta parhaimmillaan pelkän akustisen kitaran kanssa. Kuten vaikka täällä.

Tänne taas on nostettu uusintakatseluun viisi vuotta sitten tekemäni ensimmäinen Juha Tapio-juttu, jossa yritin itse vielä ymmärtää mistä ilmiössä on kyse. Tämän syksyn haastattelua tehdessä (se puolestaan löytyy uusimmasta Meidän Perheestä) ei enää järkeilty. Me vaan avoimesti fanitettiin!

Ensitöikseen Juha sai keittiössään kirjoittaa ison nivaskan omistuskirjoituksia kaikkiin levyihini sekä nimmarit lapsilleni ja muille tutuille. Minusta selvittyäni Juhan signeerausurakka jatkui kollegani parissa, joka (tälläkin kertaa!) tunki oikeutetusti mukaan juttukeikalle, sillä on Juha Tapio-faneista ehkä se Suomen suurin. Juha itse muotoili diplomaattisesti, että on se jännä, kun toimittajat yleensä yrittää olla aika kriittisiä ja sillai kyynisiä...

Mikäs meitä olisi hävettänyt? Mehän olimme astuneet iskelmäkaapista jo ajat sitten. Minäkin olin ollut ties kuinka monella keikalla ja lopulta myös kehdannut klikata Facebookin Juha Tapio-faniryhmän tykkää-nappia.

Kun iskelmän tielle on kerran lähtenyt ja sydämensä suurille tunteille auennut, voi Juha Tapiosta luontevasti seuraavaksi jatkaa esimerkiksi tähän.

Seuraavaan kuvaan Juha Tapio ei liity mitenkään. Tai hetkinen, liittypäs! Tsemppibiisiksi loputtomalta jo tuntuvaan kasvihuonevaraston rakennusprojektiin miehelle ja esikoiselle sopisi Juha Tapion tämän syksyn hitti Sitkeä sydän.

Niin siis toi kattorakenne. Ja kasvihuoneen yläikkuna? Mitä näyttää vatupassi? Taasko vinoa, miksi? Sitkeyttä, sitkeyttä!

Occupy!

2011-10-29T11:19:00.002+03:00

Olen seurannut kiinnostuksella Occupy Wall Street-miekkareita siitä asti, kun ne 17.9. 2011 alkoivat. Siellähän tyypit ovat vieläkin. Eivätkä enää pelkästään Wall Streetillä. Occupy-ryhmien lista esimerkiksi Facebookissa on huikea. Siellä ovat edustettuna jo kaikki maailman suurkaupungit ja mantereet Occupy Australiasta ja Occupy Stockholmista Occupy Philippinesiin. Tottakai on myös Occupy Finland.

Minunlaistani mielenosoituksissa kasvanutta ihmistä maailmanlaajuinen protestiaalto on sykähdyttänyt. Vihdoinkin kansan mitta on täyttynyt ja jotain tehdään! Tekisi mieli perustaa paikallisryhmä Occupy Vihti, mutta tunnustan olevani jo hieman liian vanha makuupussiyöpymisiin taivasalla. Nyt on nuorten vuoro.

Loppuun kolmen eri miekkarin kyltit. Ensimmäinen on omani, tehty isosiskon (ahkeran Koijärven mielenosoituksissa kävijän) agitaation tuloksena yhdeksänvuotiaana. Kotikulmillani Helsingin Vallilassa oli mielestäni paljonkin parantamisen varaa, ja olin päättänyt antaa isoille ihmisille muutamia ehdotuksia siitä, mitä pitäisi muuttaa:

"Istuttakaa lisää kukkia!", "Asfaltti pois ja nurmikko tilalle!", "Autoilijat! Parkkeeratkaa autonne muualle, EI keskelle lasten leikkejä!", "Me TAHDOMME erilaisia leikkivekottimia! Lapsille enemmän leikkimistilaa!" jne.

Liimasin kyltin kerrostalomme rappuun ja aloin odottaa luottavaisin mielin, että ehdotukseni ottavat tulta. Puolen tunnin kuluessa protestiplakaattini oli isäni (talomme isännöitsijä) toimesta poistettu.

Tämä omakotipihallaan omavaraiseksi ruvenneen Dervaesin perheen kannanotto Occupy-liikkeeseen on myös loistava: "When you can do this....you don't need to Occupy Wall Street. You can abandon Wall Street."

Viimeisen kyltin viesti on myös herättävä. Miksi ylipäätään vielä tarvitaan miekkareita? Miksi tärkeimmissä asioissa ei tunnuta ollenkaan edistyvän, vuosikymmenistä toisiin?

Vanha hippi huokaisee syvään.

Voihan talkoot!

2011-10-23T16:46:00.003+03:00

Tänäkään viikonloppuna blogissani ei ole tarjolla Suomen siistein piha-kuvia.

Vaikka itse olisin mielusti jo aloittanut talvielämän (takan ääressä löhöilyn ja lueskelun) ja jättänyt pihahommat vihdoin sikseen, pihallemme ilmestyi kasvihuone pikku pikku osina sekä kolme mottia polttopuita.

Kasvihuoneen kokoamisohje oli tottakai tyyppiä täysin käsittämätön. Tajusin melkein heti, että meidän rakennustaidoilla sitä ei koota. Ainakaan ennen talvea. Yritin ennen viikonloppua houkutella meille (mahdollisesti rakennustaitoisempaa...) talkooväkeä vitsikkäillä sanankäänteillä, vaikka samalla tiesin, ettei kukaan tule. Talkoiden aika kun nyt vaan on ohi, ainakin niissä piireissä missä itse liikun. Enhän itsekään ole muistaakseni ollut yksissäkään talkoissa. Ikinä. Aina on kiire, ja omiakin projekteja enemmän kuin pystyy tekemään.

Yksi ystävä saapui eilen ja vei pienimmäisemme kauemmaksi ulkoilemaan, jotta saisimme hetken työrauhan. Ei varmaan ole sattumaa, että tämä oli se ainoa ystävä, jota olen itse konkreettisesti ehtinyt auttaa: olin kastellut hänen kasvimaataan parina kesänä. Tämä vuoksi ilmaisapua ei tuntunutkaan kiusalliselta ottaa vastaan.

Viikonlopun aikana tätä tuli pohdittua: näin maailman pitäisi toimia. Ihmisillä pitäisi olla aikaa auttaa toisiaan ja vaihdella palveluksia ilman että kaikki aika katoaa siihen työ-nimiseen mustaan aukkoon. Minulla pitäisi olla aikaa auttaa ystäviä enemmän. On hullua, ettei sitä ole.

Ehdimme tämän viikonlopun aikana puolison kanssa vain tehdä kasvihuoneen pohjaristikon ja vaaittaa pohjan. Kun ollaan jo näin pitkällä syksyssä, on pakko palkata ammattilainen tekemään loput. Tämä harmittaa, koska pystyisin tekemään homman itsekin jos minulla olisi aikaa pähkäillä, opetella ja perehtyä rakentamiseen.

Nyt siis etsin ammattilaista hoitamaan kasvihuoneprojektin loppuun. Mutta samalla vannon itselleni, että tämä teetetty urakka tulee olemaan viimeinen laatuaan. Aion opetella tekemään itse ja kohta minulla tulee olemaan siihen toivottavasti aikaakin.

Kaarina Davisin kirjassa Irti oravanpyörästä on hieno kohta, jossa Davisin ystävä ilmoittaa hänelle ilouutisen: tarjolla olisi Kaarinalle työpaikka koko kevääksi ja kesäksi. Davis ei innostu, koska kevät ja kesä ovat hänelle juuri sitä kiireisintä aikaa. Kasvimaa ja kasvihuone pitää laittaa kuntoon, juurekset maahan ja niin päin pois. Ystävä ei ymmärrä miten nämä asiat liittyvät toisiinsa:

"No, eikö työnteko ole tärkeämpää kuin puutarhanhoito? Saisit rahaa, jolla voisit ostaa sen ruoan kaupasta, eikä sinun tarvitsisi kasvattaa sitä?" , hän ihmetteli.

"Jos minä saan ruokani ilmaiseksi maasta, miksi menisin töihin, jotta saisin rahaa ruokaostoksiin? Työnteko kodin ulkopuolella on aivan turha välikäsi. Jos menisin töihin, aika olisi pois puutarhanhoidosta. Työmatkoihin kuluisi aikaa ja rahaa ja uurastaisin kahta kovemmin kattaakseni töihin menemisestä aiheutuvia kuluja, ja kaikki olisi taas yhtä pitkää kuin leveääkin. Itse kasvattamani ruoka on minulle tuloa."

Vielä loppuun yksi lainaus Kaarinalta, jonka hienoa blogia voit muuten lukea täältä:

"Kaikki mitä teen on ollut hyvin tavallista elämää vielä muutama vuosikymmen sitten Suomessa. Monet vanhemmat ihmiset elävät näin vieläkin. Silti useimpien on vaikea nähdä, miten ne voisivat olla osa elantoa ja tuloa, kun ne ovat muuttuneet harrastuksiksi ja sen kautta menoiksi."

ps. Tiedättekö muuten mikä on suuri rajapyykki maalle muuttaneen elämässä? Se on, kun keskellä yötä herää hiiren rapinaan, pystyy ajattelemaan sen olevan "vain" hiiri - ja nukahtaa uudestaan. Viisi vuotta minulta kului tähän maaliin pääsemiseksi.

Ihanat lierot

2011-10-18T14:30:00.002+03:00

Sorry, nyt ei syntynyt yhtä myyvää otsikkoa kuin viimeksi. Mutta hittiotsikot eivät nyt vaan ole oikein meikäläisen heiniä.

Olen ollut yllättynyt, liikuttunut ja kiitollinen kaikesta siitä lämpimästä palautteesta, jonka olen sunnuntaina tulleen Inhimillisen tekijän jälkeen saanut. Kiitos kaikille yhteyttä ottaneille, mutta aivan erityiskiitos Mielenrauhaa-blogin Tuuleville, joka alunperin kannusti minua ujoa menemään hyvillä argumenteillaan, jotka voi lukea täältä.

Inhimillisen tekijän Pienen elämän etsijät-jakso on katsottavissa Areenasta täältä.

Muutakin arvokasta löysin viikonloppuna, nimittäin maata, omalta pihaltani!

Maa lienee muilla pihoilla ihan tavallinen juttu, mutta meidän pihallamme, joka on rakennettu entiselle kallioiselle metsäharjulle, se on kultasuonen löytymiseen verrattavissa oleva tapahtuma. Uskomus siitä, että pihallamme ei ole maata on saanut minut viljelemään tähän asti pelkissä kohopenkeissä.

Muistatteko kasvimaasta ja lyhdystä otetun kuvan viime postauksesta? Sen katsominen herätti minut huomaamaan kohopenkkien ja vadelmapensaiden välisen hukkamaan, johon helposti mahtuisi uusi penkki. Kun tarpeeksi kompostimateriaalia ei ollut nyt tarjolla kohopenkin rakentamiseen, miten olisi syväpenkki? Uskomukseni mukaan sellaista ei ole voinut perustaa meidän pihallemme, koska kallio on muka niin pinnassa.

Ei sieltä kuitenkaan kalliota löytynyt, vaan punertavaa harjusoraa. Siis - optimistisesti ajateltuna - ihan helposti hyväksi mullaksi muutettavaa ainetta! Hirveästi kiviä löytyi myös. Niitä on koko pihamme täynnä, etenkin pohjoiseen laskevalla takapihan puolella, joka on entistä muinaisrantaa. Kivien poisto viljelykuopasta oli ärsyttävää puuhaa, mutta niistä on terapeuttista (ja ilmaista!) rakennella kaikenlaisia muureja ja reunuksia. Eikös se ollut Junginkin rakas harrastus?

Mikä ihaninta, jopa harjusorastamme löytyi lieroja ja matoja. Jokaista tervehdin kuin kauan kadoksissa ollutta ystävää, sillä madothan ne tärkeimmän työn viljelyssäkin tekevät. Niiden löytyminen kertoi, että harjusoramaakin voi hyvin.

Vain pari kertaa jouduin kutsumaan miehen avuksi, kun en rautakangellakaan saanut jotain kiveä irti.

Kun kuoppa oli valmis, pistin pohjalle aiemmin muualta irroitettuja nurmikkopaloja nurmikkopuoli alaspäin. Päälle paljon kanankakkaa ja levää ja sen päälle multaa, jotta kompostointi lähtee käyntiin. Jos tässä viljelee ensimmäisen kesän vaikka jotain vihantakasvia ja lisää joukkoon keväällä kompostia, entinen harjusora muuntuu kyllä vähitellen hyväksi viljelymullaksi.

Innostuin tästä löydöstäni niin kovasti, että katselen sillä silmällä jo seuraavaa paikkaa, mistä voisin kiskoa nurmikon pois ja perustaa lisää syväpenkkejä. Montakohan vielä ehtisi ennenkuin maa jäätyy?

Ilo-koirani keskittyy näin syksyllä pelkkään slow lifeen. Good for her!

Näin saat aivan kaiken: 3 helpointa vinkkiä!

2011-10-14T14:47:00.001+03:00

Ähäkutti! Tämä juttu ei tule vastaamaan otsikon lupaukseen. Tai ehkä se mutkan kautta vastaakin, jos jaksat lukea eteenpäin.

Jouduin vastikään perehtymään työn puolesta nettiotsikointiohjeisiin. Havaitsin omani kuuluvan aikansa eläneeseen luokkaan "käsittämätön". Minun otsikkojeni lukija ei kuulemma tajua mistä jutussa tulee olemaan kyse, eikä siksi mitä todennäköisimmin vaivaudu klikkaamaan juttua auki.

Koska ohjeet olivat ehtaa tutkimustietoa siitä, millaiset otsikot oikeasti vetävät lukijoita puoleensa, ne kyllä pistivät miettimään. Ällistyttävää, mutta totta: nettilukijat siis oikeasti innostuvat klikkaamaan auki jutun, joka lupaa jonkin aika vaikean, laajan ja monimutkaisen elämän probleeman selviävän viidellä nopealla vinkillä ("näin"-alkuiset otsikot kun ovat edelleen taattuja hittiotsikkoja tyyliin "Näin pelastat avioliittosi", "Näin saavutat täydellisen terveyden" jne.)?

Luulisi, että loputon käskyttäminen alkaisi jo tympiä ihmisiä ("Laihdu!", "Muutu!", "Opi!"), mutta siitä ei näy merkkiäkäkään: juuri käskyt ja kehoitukset uppoavat klikkaajakansaan kuin häkä. Ja tämä erityisesti tiedoksi blogini viisaille lukijoille, jotka mm. täällä ihmettelivät nykyistä otsikointitapaa ja keksivät tilalle uusia, minusta paljon kiinnostavampia vaihtoehtoja.

Jotta lunastaisin vetävän otsikkoni odotukset, kerron lopuksi miten saat kaiken. Siihen ei tarvita edes kolmea kohtaa, mutta ripotellaan ne nyt näön vuoksi kolmeksi eri vinkiksi.

1. Olet
2. Jo
3. Hyvä

Heitä siis kehoitukset, käskyt, muutos- ja tehostamisehtotukset sekä vinkit hiiteen! Olet jo tarpeeksi arvokas. Sinun tarvitsee enää uskoa se itse.

Pistin kasvimaan jo nukkumaan talviunta. Jännittää kovasti katsoa sunnuntaina tämä. Kertokaahan, mitä olitte mieltä.

Merkityksellinen elämä

2011-10-11T07:53:00.007+03:00

Vihreässä Langassa ilmestyi 30.9. juttu Mun työ on kivaa! Jutun ingressi kuului näin:

Merkityksellinen työ on uusi downshiftaaminen. Enää ei tarvita valtavasti vapaa-aikaa, leipomista tai askartelua, vaan työ on taas tunnustettu onnen lähde.

Juttuun haastatellut, merkityksellisen työn löytäneet keissit olivat pyörälähetti, Vailla vakinaista asuntoa ry:n ohjaaja ja puuartesaani.

Ymmärrän pointin. On tärkeää, että ihminen kokee omat puuhansa merkityksellisiksi. Merkityksellisyydellä taas ei tunnetusti ole mitään tekemistä aseman ja palkkapussin kanssa, siksi juttuun haastatellut edustivat pienipalkkaisia työntekijöitä.

Juuri merkityksellisyyden kysymystä olen viime ajat pohtinut itsekin, tehdessäni omia työhön liittyviä ratkaisujani. Siinä vaiheessa, kun ihminen esimerkiksi alkaa kokea tekevänsä työkseen turhaa tuotetta, on varmasti aika lopettaa juuri sen työn tekeminen. Arvoristiriita on niin tärkeä ristiriita, että sen ääntä on pakko kuunnella.

Mutta onko merkityksellisyyden kokemuksen aina löydyttävä juuri työstä? Ja miten niin enää ei tarvita vapaa-aikaa?

"Voisiko laatu kompensoida määrää niin, että normaalimäärä työtä tuntuisi yhtä kivalta kuin downshiftaajien lyhyet työviikot ja muffinssitaikinan koostumuksen hiominen täydelliseksi?"

Meidän perheessämme, jossa kotona asuu vielä neljä lasta, ei downshiftauksessa ole koskaan ollut kyse pelkästä kivasta. Se on ollut keino järjestellä arkea hieman vähemmän läkähdyttäväksi.

Olen tehnyt nyt kahdeksan kuukautta nelipäiväistä työviikkoa, mutta minulla ei edelleenkään ole ollut juurikaan aikaa askarteluun tai leivontaan. Luulen, että downshiftaajat eivät sinä yhtenä vapaapäivänään tyypillisesti täydellistä leipomuksiaan ja askartele. He puurtavat kotitöiden perussettiä; kirivät arkipuuhia kiinni niin, että ehtisivät seuraavana viikonloppuna vaikka hetken hengähtää.

Ajatus downshiftarista etuoikeutettuna elististinä, jonka ainoa huoli on muffinsien koostumus mitätöi tavallisen lapsiperheen arjen tavalliset haasteet. Juuri kodin piirissä on valtavasti asioita jotka voisi ajan kanssa tehdä toisin; halvemmin, ja paljon ekologisemmin. Vanhan ajan säästeliäästä ja luovasta elämäntavasta voi jollekulle downshiftarille jopa syntyä se merkitys, jota joku hakee merkityksellisestä työstä.

Jos minulla esimerkiksi olisi viikossa vielä vähän lisää aikaa, voisin lopettaa einesten oston ja hakea suuren osan ruoastamme lähistön luomutiloilta halvalla. Voisin etsiä koko perheen vaatteet kirpputoreilta, opetella kunnnostamaan vaatteita (sen sijaan, että heitän rikkinäisen vaatteen heti roskiin, kuten nyt), voisin viljellä niin paljon, että siitä alkaisi olla hyötyä myös ruokalaskussa ja opetella sadon säilömistä (kas se kun on se vaikein ja aikaavievin osuus). Voisin pistää edes toisen autoista seisontaan ja taittaa niin kauppa- kuin päiväkotimatkat kävellen, meidän kylän kauniita maisemia katsellen.

Ehkä ehtisin joskus pysähtyä lapsen kanssa kotimatkalla järven rannalle ihmettelemään joutsenten muuttoa.

Sitäpaitsi haluaisin myös oppia leipomaan muffinsseja. Oikeasti.

Matka kohti merkityksellistä elämää alkaa armollisuudesta itselle: omien toiveiden ja rajojen tunnistuksesta. Missä haluan olla mukana, missä taas en? Mistä juuri minä löydän elämääni merkityksen ja tarkoituksen.

ps. Tv-vinkki: ensi sunnuntain Inhimillisessä tekijässä pohdimme downshiftausta Leppoistaminen-blogin Heikin ja Hidasta elämää-sivuston Sannan kanssa. Ohjelman esittely aukeaa seuraava lähetys-kohdasta.

Entä jos ei saavuttaisikaan kaikkea, vaan vain osan?
Entä jos pysähtyisikin elämään tätä hetkeä, eikä aina kurkottelisi eteenpäin?

Lempparilehdet löytyivät!

2011-10-07T15:16:00.001+03:00

Viime viikolla törmäsin Akateemisen lehtiosastolla näihin kahteen lehteen. Urban Farm on amerikkalainen lehti, Permaculture brittilehti. Urban Farmilla on loistavat nettisivut ja paljon cityfarmareiden blogeja täällä.

Urban Farm on siitä mukava lehti, että se keskittyy paljolti kaupunkiviljelyyn eli antaa paljon vinkkejä niillekin, jotka viljelevät vain parvekkeella. Syys-lokakuun numerossa satuttiin käsittelemään juuri niitä aiheita, jotka minua juuri nyt kiinnostavat, eli kasvukauden pidentämistä kasvihuoneen avulla (meille on vihdoin tulossa kasvihuone!), kanojen ja vuohien hoitoa, yrttikasvatusta sekä kylmäkellariratkaisuja.

Ulkoasultaan hieman tylsemmästä Permaculture- lehdestä löytyi todella mielenkiintoisia tarinoita, kuten tämä juttu lapsiperheestä, joka vaihtoi Findhorn-tyyppisen ekokommuunielämänsä vanhaan kotitaloonsa.

Kamala sanahirviö tämä backupshifting. Mutta kaipa sillä nimityksellä voi nimittää ratkaisua, jossa palataan takaisin yhteiskunnan keskelle, mutta yritetään silti olla omalla pikku omakotitalopihalla viljellen niin omavaraisia kuin suinkin.

Huikea oli myös juttu pohjois-Yorkshiressä sijaitsevasta Growing With Grace-osuuskunnasta. Osuuskunta viljelee permakulttuurimenetelmiä noudattaen laajoissa kasvihuoneessa, joiden yhteinen pinta-ala on peräti hehtaari. Kasvihuoneissa kasvatetaan myös sadon pölytyksestä huolehtivia mehiläisiä, jotka viihtyvät erityisesti valtavaan halliin rakennetussa metsäpuutarhassa (alempi kuva). Se on Britannian ensimmäinen lasikuvun alla sijaitseva metsäpuutarha.

Ekolehden perussettiä ovat tietenkin jutut tällaisten talojen sankarillisista itse pakertajista...

Itseäni inspiroivat kuitenkin enemmän kuvat ihan tavallisista omakotitaloista, joista on tullut poikkeuksellisia siksi, että koko piha on päätetty muuttaa hyötyviljelykäyttöön. Tähän tapaan:

Havaitsin innostuvani jopa näiden lehtien mainoksista. Kuten esimerkiksi tästä:

Ehkä meidänkin takapihallamme on ensi kesänä kanoja? Vuohia ei ole vielä tulossa. Näin niinkuin rauhoitukseksi naapureille...

Nämä lehdet taidan kuitenkin samantien tilata, ja peruuttaa vaikka sen Hesarin.

Varaudun

2011-10-02T19:25:00.003+03:00

Siinä onkin kova työ, kun sienet perataan,
kun kaikki tatit pujotellaan lankaan kuivumaan.
He saavat aivan täpötäyteen pienen kellarin.
- Se riittää koko talveksi, sanoo äitikin.

Myös niittyvillaa poimitaan täydet tuokkoset,
ja äiti kehrää, kutoo heille talvipukimet.
Voi talvi olla tuima ja tulla äkkiä,
siis tehdään monta villahuopaa, toppatäkkiä.

Elsa Beskow: Tonttulan lapset

Yhtäkkiä kaikkialla, esimerkiksi täällä puhutaan pahimman varalle varautumisesta. Tuleva talvi voi tosiaan olla tuima, monessakin mielessä. Samoin seuraavat vuodet.

Fiksu kooste siitä, miten pieni ihminen voi varautua tuleviin epävarmuuden aikoihin löytyy täältä. Nyt, kun esimerkiksi ruoan hinnoille voi tapahtua mitä tahansa ei ole huono idea ostaa säilykkeitä tai muita arjen välttämättömyystarvikkeita varastoksi asti.
Mutta, kuten bloggari Aurora kirjoittaa:

Tärkein pahan päivän varastoni sijaisee kuitenkin omassa itsessäni. Se löytyy tiedoistani, niistä taidoista, jotka ovat jääneet lihasmuistiini, kun olen harjoitellut samaa asiaa yhä uudelleen ja uudelleen. Tärkeimmät taitoni ovat tällä hetkellä kyky tiukkaan budjetointiin sekä tietotaito siitä, miten sekä kasvatan että kokkaan ruokani.

Vahvimmilla ovat lamojen aikana ennenkin olleet omavaraiset ihmiset. He, jotka osaavat itse tehdä käsillä eivätkä ole täysin riippuvaisia ostopalveluista. Aurora mainitsee myös erään tosi tärkeän selviytymiskeinon: kyvyn muodostaa avunannon ja vaihtotalouden turvaverkostoja.

Itse haluaisin lähivuosina opetella kädentaitoja, kuten vaatteiden korjausta ja käsitöitä sekä rakentamista ja päästä yhä pidemmälle viljelyn taidoissa. Tästä projektista lisää myöhemmin.

Viikonloppuna olin hyvän ystävän mökillä sienireissulla. Sähköttömässä mökissä pimeyden keskellä tajuaa, miten vähällä ennen pärjättiin. Ja pärjättäisiin edelleenkin, jos olisi pakko.

Pilkkopimeässä tähdenlennot näkyvät tosi hyvin.

Näin kaksi!

Kun maailma muuttuu Picasson maalaukseksi

2011-09-29T16:57:00.002+03:00

Tänään pidin etäpäivää juttua kirjoittaen. Keskipäivällä vein koiran pikku kävelylle ja aloin ihmetellä, miten kirkkaita ruskavärit ympärilläni olivat. Pian ne eivät olleet ruskavärejä ollenkaan, vaan heijastuksia ja vääristymiä. Vasemmalle puolelle näkökenttää alkoi piirtyä kristallinen, puolikuun muotoinen aura, joka silpoi kaiken näkemäni palasiksi.

Kävelin nopeasti kotiin ja aloin tuumia pitäisikö kutsua ambulanssi. Katsoin itseäni peilistä ja näin vain puolet kehostani. Vasen puoli kasvoista puolittui ja valui alas kuten Picasson maalauksissa. Minulla on ollut samanlainen kohtaus kahdesti aikaisemmin, kerran viime syksynä ja sitä ennen kuusi vuotta sitten. Molemmilla kerroilla olen pelästynyt kovasti ja tutkituttanut itseäni lääkäreillä, tuloksetta. Molemmilla kerroilla kohtaukset ovat menneet itsestään ohi eivätkä niiden syyt koskaan selvinneet.

Ambulanssi sitten tuli, tutki eikä osannut sanoa juuta eikä jaata. Kohtaus voi olla mikä tahansa päänsäryttömästä migreenistä pieneen epilepsiakohtaukseen. Vähitellen ihmisten naamat taas asettuivat symmetrisiksi ja normaalimaailma palasi. Jäi vain kova väsymys

Tämän päivän epätodellisessa mielentilassa mieleen muistui tämä vaikuttava puhe, jonka haluaisin kanssanne jakaa. Kolme todellisuuden havainnnointia muuntanutta kohtausta kokeneena (luojan kiitos omani ei ollut aivohalvaus) ymmärrän hyvin Jill Bolte Tayloria.

Sairaskohtauksen silmässä on tosiaan erityisen tyyntä ja leppoisaa. Silloin tajuaa harvinaisen selvästi sen, että mitään pelättävää ei ole. Ehkä minunkin vasen aivopuoliskoni oli vain hetkellisesti saanut stressaamisesta ja analysoimisesta tarpeekseen.

Nämä kortit kutsuivat ja ne oli pakko saada. Lisätietoja taiteilijasta: www.terhimickelsson.com

Mille tielle?

2011-09-26T19:31:00.003+03:00

Kuningas lähetti sinut erääseen maahan suorittamaan tiettyä, erityistä tehtävää. Sinä menet tuohon maahan ja suoritat siellä sata muuta tehtävää, mutta jos et ole tehnyt sitä tehtävää jota varten sinut sinne lähetettiin, se on sama kuin jos et olisi tehnyt mitään.

Samalla tavoin ihminen on tullut maailmaan tiettyä tehtävää varten ja se on hänen olemassaolonsa tarkoitus. Jos hän ei tee sitä, hän ei ole tehnyt mitään.

(Rumi)

Tätä mietin, juuri nyt. Näen unia, katselen merkkejä. Pohdin mille tielle lähteä.

Kun en ole pystynyt keskittymään mihinkään kirjaan olen katsellut kaikki illat vanhoja Ally McBealin tuotantokausia. Miten retrolta tuokin sarja näyttää, kun kännyköitä ei ole vielä jokaisen kädessä eikä kukaan roiku facebookissa!

Muistatteko miten Allyn hullu psykiatri suositteli hänelle voimabiisiä, tunnaria? Hyvä tunnari kaikkiin tilanteisiin on minusta tämä.

Hei, olenkin jo perillä!

2011-09-24T18:06:00.004+03:00

Marja Kontiokarin Tytti palaa kotiin on vuoden paras lastenkirja. Vai aikuisten kirjako se on?

Ehkä sittenkin molempien.

Japanilaistyylisesti piirretyssä tarinassa pikku Tytti etsii vimmalla ja kiireellä kotiaan; paikkaa, missä ei enää pelottaisi. Missä voisi olla onnellinen.

Kukkulan päällä on hetken huikeaa, mutta sitten tuuli alkaa puhaltaa ja viskaa Tytin pimeään kuoppaan. Sieltä ei ylös pääse ilman luopumisia: kuoppaan pitää jättää koko Tytin kori monine tärkeine esineineen. Se on se raskas taakka, mikä tytön matkaa jumittaa.

Vihdoin Tytti päätyy uusien siipiensä voimalla uuteen kotiin. Mutta paikka onkin se sama, josta hän alunperin lähti liikkeelle. Ennen matkaansa Tyttiä on peloittanut olla siellä. Nyt kaikki näyttää ihanalta!

Tämä pieni tarina havainnollistaa montaa mindfullness-opasta selvemmin mitä oikeastaan on hyväksyvä, tietoinen läsnäolo. Tähän loppuun sen voi kuitenkin vääntää rautalangasta, mindfullness-guru Jon Kabat-Zinnin sanoin:

Hyväksyvän, tietoisen läsnäolon perimmäinen haaste on sen oivaltaminen, että "kaikki on tässä ja nyt". Elämäni on juuri tässä hetkessä. Kysymys kuuluukin, miten suhtaudun siihen? Onko elämäni jotain, joka vain "tapahtuu" minulle? Olenko täysin olosuhteideni tai velvollisuuksieni vanki, tai kehoni tai sairauteni, tai menneisyyteni vanki? Tulenko vihamieliseksi, ryhdynkö puolustuskannalle tai masennunko, jos kohtaan tietynlaisia tilanteita, tai tulenko pelokkaaksi, jos jotain muuta tapahtuu? Mitä vaihtoehtoja minulla on? Onko minulla vaihtoehtoja?

Kurjet lähtivät, minä jään

2011-09-19T11:58:00.002+03:00

Hieno viikonloppu. Istutin neljä hedelmäpuuta. Hain tallilta lantaa (ja rapsuttelin tietysti niitä vuohia). Laajensin taas kasvimaata yhden uuden perunamaan verran.

Seurasin kasvimaan onnistumisia ja tuhoja (tomaatti-osasto on, kuten näkyy, nyt kuin suoraan kauhuelokuvasta tuntemattoman taudin iskettyä… mutta tuleehan näistäkin kasvinraadoista aikanaan hyvää kompostia). Jos joku muuten tietää mikä tauti saa puoliraa´an tomaatin mustumaan hetkessä, kertokaa!

Kurjet muodostelmalentelivät talon päällä kaksi päivää järjestellen taivaalla ihmeellisellä viisaudella lähtöaurojaan. Osaisivatpa ihmiset toimia yhdessä yhtä järkevästi.

Downshiftausta perustellaan usein lasten parhaalla; sillä, miten mukavaa heille on, että äiti tai isä on enemmän kotona. Lasten lisäksi monella on muitakin tärkeitä ihmisiä, joille haluaisi antaa enemmän aikaa. Leppoistaja-Heikki kirjoitti vähän aikaa sitten ajatuksia herättävästi downshiftauksesta ja parisuhteesta.

Mikä unelma on maalaisunelma?

2011-09-16T09:43:00.001+03:00

Kun ihminen haaveilee maalaiselämästä oravanpyörän ulkopuolella, mistä hän oikeastaan haaveilee?
Vapaudesta?
Sisäisestä rauhasta?
Hyvinvoinnista?
Merkityksellisemmästä, konkreettisemmasta työstä?

Tai voiko luontoa kaivata muuten vain? Voiko ihminen yksinkertaisesti ikävöidä läheisyyttä kasveihin ja eläimiin, samoin kuin jotkut kaipaavat kaukomatkoja ja uusia vaatteita?

Näitä kysymyksiä heräsi mieleen lukiessani syyskuun Country Living-lehteä. Tämä brittilehti on oikeastaan yllättävän hyvä: paljon ekoasiaa, viljelyneuvoja, reportaaseja ihmisistä, jotka ovat luoneet maaseudulle omat työpaikkansa (mm. ihastuttavalla vanhalla kelttialueella Irlannissa asuva perhe, joka on erikoistunut karjankasvatukseen ja luomujuustoihin...).

Olen syntynyt ja kasvanut keskellä kivisintä Helsinkiä, mutta kaivannut maalle aina. Nyt asun täällä viidettä vuotta ja viihdyn. Jos vielä koskaan muutan, suunta tulee olemaan vielä kauemmaksi "sivistyksestä".

Maaseutuasumisen ja maaseutuhaaveiden välissä on kuitenkin todellisuus ja arki. Ne monet konkreettiset taidot, jotka täällä pitäisi saada haltuun, projektit, joita riittää tuhannesti enemmän kuin kaupungissa. Raskas, selän koetukselle laittava lapiotyö.

Siispä huomaan vielä nyt maalla asuessanikin haaveilevani siitä maalaisunelmasta, joka kyllä koittaa heti, kun olen saanut valmiiksi tämän, ja tuon, ja vielä senkin projektin...

Mutta mistä silloin oikeastaan haaveilen? Elämästä, jossa ei ole mitään haasteita?

Kuvat ovat syyskuun Country Livingistä.

Jos ei syyllistyisikään?

2011-09-12T12:41:00.001+03:00

Helsingin Sanomien sunnuntaisivuilla ilmestyi eilen Asta Lepän hieno kirjoitus Syyllisyys ei tee äidistä parempaa. Asta kuvaa oivaltavasti nykyvanhempia ohjailevaa, massiiviseksi paisunutta pedagogista koneistoa, joka vanhempien varoittelulla ja peloittelulla myy omaa tuotettaan:

Mitä syyllisempiä erilaisiin laiminlyönteihin ja virheisiin vanhemmat tuntevat olevansa, sitä mahtavammaksi tuo koneisto paisuu.
Yhä uusia asiantuntijoita virtaa kentältä kertomaan, mitä vanhempien kuuluisi tehdä ja miten toimia oikein. Kun vanhempi taipuu yhteen neuvoon, tulee jo toinen, joka neuvoo aivan muuta, mahdotontakin.
Pedagogiaan näyttää hiipineen sama logiikka, joka pätee meitä ympäröivään kulutuskulttuuriin. Kun ihminen saadaan tuntemaan itsensä riittämättömäksi ja epätäydelliseksi, hän ostaa tuotteen. Ostettuaan tuotteen hänestä löytyy taas uusi vika, johon tarvitaan uusi tuote.

Itselleni on ollut pitkä tie oppia luottamaan omaan äidinvaistooni ja harkintakykyyni vanhempana. Vauvojani hoidin täsmälleen vauvakirjaohjeiden mukaan. Ihmettelin kovasti ystäviä, jotka tekivät omalaatuisia kasvatuspäätöksiä argumenttinaan jokin niin epämääräinen kuin "tää nyt vaan sopii meille". Erilaisten asiantuntijoiden ei tarvinnut kuin mulkaista ankarasti, kun jo syöksyin syyllisyyden syövereihin.

Vuosien varrella tilanne on muuttunut.Enimmäkseen jo luotan siihen, että olen äitinä kyllin hyvä. Uskallan jopa sanoa asiantuntijoille vastaan, jos sieltäpäin pesee erityisen älyttömiä neuvoja lasteni suhteen (vuosien mittaan niitäkin on tullut kuultua). Kasvatus ei minulle enää ole ulkopuolelta saneltu metodi. Se on yhteiseloa, jonka suuntaviivaksi riittää sama kuin aikuistenkin kanssa: toinen toisensa kunnioitus ja kuuntelu.

Eilisiltana katsottiin seitsemän- ja kymmenvuotiaiden kanssa ensin Hercule Poirot (heistä on tullut tosi taitavia arvaamaan kuka on murhaaja), sitten pidettiin seuraa kahdeksantoistavuotiaalle, joka halusi siunailla ja päivitellä BB:n toimintaa.

Joku jossain on taatusti nyt sitä mieltä, että Hercule Poirot on sopimatonta katsottavaa alakouluikäisille. Jonkun toisen mielestä taas lukiolaisen pitää päntätä eikä tuhlata aikaansa ala-arvoiseen telkkariviihteeseen. Meidän perheellä oli kuitenkin oikein hyvä ilta, kaukana pedagogisten neuvojen ulottumattomissa.

Kuvissa kolmevuotias leikkii "Mika autokonemiestä". Nämä lapsen mielikuvitusta torpedoivat muoviautot eivät takuulla ole ainakaan steinerpedagogien mieleen. Mutta sekös Valon leikkiflowta häiritsisi.

Suorittamisen sairaus

2011-09-10T13:18:00.004+03:00

Tuulevi Aschan pohdiskeli kirjani tiimoilta oivaltavasti täällä. Tuulevi näki kirjoituksessaan downshiftingin ytimeen: armollisuuteen itseään kohtaan, luottamukseen siihen, että on tarpeeksi. Että riittää itselleen, ja uskaltaa sen takia tehdä massasta poikkeavia elämäntaparatkaisuja.

Downshifting ei ole asia, jota kaikki tekisivät samalla ulkoisella kaavalla. Se ei edellytä taloa maalla, se ei vaadi tietyn pituista työviikkoa eikä etenkään käsityöläisyyttä. Sen ydinasia on toisaalla: sellaisen elämäntavan löytämisessä, jossa minä itse voin hyvin ja jossa elän juuri minulle sopivien rajojen mukaan.

Suorittaminen elämänstrategiana on downshiftingin vastakohta. Suorittaja ei anna armoa itselleen eikä uskalla pysähtyä miettimään vointiaan. Hän juoksee aina sen perässä, mitä muut häneltä toivovat, ulkoa ohjatusti. Kun yhteiskunta kannustaa kuluttamaan, suorittaja kuluttaa. Kun peloitellaan, suorittaja pelkää. Kun vaaditaan energisyyttä, venymistä ja innostusta, suorittaja teeskentelee kiltisti eikä takuulla sano ei.

Minua huvitti tämä Hesarin kolumni. En oikein käsittänyt markkinoitiinko naisille johtajan paikkoja sen takia, että se on mukamas niin hauskaa ja mielekästä, vaiko sen takia, että se on yhteinen velvollisuutemme naisina.
Miksi ylipäätään yhdistää downshiftingiä naisiin? Luetuimmat slow-gurutkin (Tom Hodgkinson ja Carl Honoré) ovat miehiä.

Suorittamisesta ei voi ulkoapäin, henkilöä hyvin tuntematta, kuitenkaan tietää mitään. Suorittaako tuo ihminen elämäänsä vai ohjautuuko hän omasta aidosta itsestään käsin? Ei sitä voi tietää. Se elämäntapa, joka mökkidownshiftarille on kauhistus, on erittäin energiselle toimitusjohtajalle ihan tavallista hyvää arkea. Hän voi omalla tavallaan downshiftata monissa arjen rajanvedon tilanteissa, luoda itselleen juuri hänelle sopivan hyvän elämän. Siksi minua ärsyttää suunnattomasti downshiftingin redusoiminen siksi pinnalliseksi kotoilu-mökkielämistarinaksi.

Kiinnostavaa on silti miettiä omia tunnereaktioitaan erilaisten elämäntapavalintojen edessä. Jos lehtijutusta, jossa joku pakenee mummonmökkiin downshiftaamaan ja tunnustaa, ettei enää jaksanut oravanpyöräelämää, herää raivoisa olo, miksi näin on? Miksi on vaikea lukea heikkoudesta, väsymyksestä tai siitä, että joku on vetänyt jaksamiselleen rajat?

Toki downshiftareiden ja muun maailman välillä on myös se ikuinen maailmankuvien juopa. Downshiftarit eivät enää usko rajattoman taloudellisen kasvun maailmaan, kasvu-uskoiset ilmeisesti uskovat, vaikka rajallisen planeettamme data mitä todistaisi.

Suorittamisen sairautta ruotii syvältä elämän syövereistä myös Tuulevi ja Henrik Aschanin kirja, josta kirjoitin viime syksynä täällä.

ps. Nyt olen syönyt kuukauden putkeen tätä ruokaa, eikä vieläkään kyllästytä. Kasvispastan päälle on raastettu tuoretta kesäkurpitsaa ja parmesania, päälle on pilkottu sokeriherneitä, ja koko hoidon päälle on kaadettu kurpitsansiemenöljyä. Yksinkertainen on parasta.

Sanomattakin on selvää, että tämä ruokalaji ei kelpaa lapsistamme yhdellekään.

Masentunut masentuu pikkuasioista

2011-09-06T22:03:00.010+03:00

Mitä oikeastaan on depressio?

Lars von Trierin elokuvassa Melancholia on kohtaus, joka kertoo kaiken. Siskonsa hoivissa syvää masennusta sairastavaa Justinea (Kirstin Dunst) yritetään houkutella ruokapöytään. Sisko maanittelee ja suostuttelee, kertoo valmistaneensa masentuneen lempiruokaa, ja saa Justinen ensi kertaa pitkiin aikoihin ponnistamaan ylös sängystään. Hymyntapainen jo melkein välähtää masentuneen kasvoilla, kunnes hän maistaa ruokaa ja puhkeaakin lohduttomaan itkuun.

Ei käy ilmi miksi masentunut näin romahti. Olennaista on, että syy oli pikkusyy. Depressiota sairastava on niin heikko ja pieni, ettei kestä pientä vastoinkäymistä: sitä, että odotettu ruoka maistui huonommalta kuin hän kuvitteli. Tai ehkä kärpänen lensi ohi ja se pilasi kaiken?

Elokuvan loppupuolella, maailmanlopun väistämättä lähestyessä, vahvan ja masentuneen siskosten roolit vaihtuvat. Masentunut ei maailmanlopusta hätkähdä, sillä hän on jo yhden lopun kokenut. Entinen vahva sisko taas musertuu täysin. Jokainen masennusta itse sairastanut - kuten sattumoisin juuri ohjaaja von Trier -ymmärtää miksi näin käy.

Melancholia on jo poistunut elokuvateattereista, mutta ilmestynee pian dvd:llä. Sen trailerin voi nähdä täältä. Hyvä arvio löytyy mm. täältä.

Tämä elokuva ei ole mikään hyvän mielen paukku. Sen katsominen on tuskallista ja ahdistavaa, koska sen kuvaamat tapahtumat ovat niin piinallisen tosia.

Enkä ole nähnyt yhdelläkään elokuvalla vaikuttavampaa loppua. Suosittelen!

Justine (Kirsten Dunst) yrittää olla onnellinen morsian. Mutta ei se vain onnistu.

Takapihafarmariksi?

2011-09-04T14:33:00.002+03:00

Esikoinen sai pari päivää sitten lisää siunailtavaa, kun Amazonin paketista tupsahti meille nämä kirjat:


Nämä kaksi meillä ennestään jo olikin. Mutta koska asumme omakotitalossa emmekä oikealla tilalla, niistä ei ole ollut minulle mainittavaa hyötyä:

Seymourin kirja ainakin helposti nujertaa aloittelevan omavaraisuus-entusiastin. Se kun kattaa aivan kaiken mahdollisen siitä, miten teet nahasta omat kenkäsi (kasvatettuasi ensin kys. eläimen ja teurastettuasi sen) siihen, miten teet itse tiiliä, lankaa, olutta ja aurinkopaneeleita. Aina Seymouria hetkenkään luettuani alan väsyä, kun tajuan että tuollaiseen elämään eivät kenenkään rahkeet nykypäivänä riitä. Ainakaan minun.

Siksi innostuin kovasti näistä uusista kirjoista, sillä niissä tuntuu olevan sentään jotain rajaa. Uusimmat kirjat luettuani voin raportoida onko Backyard Homesteading-hommassa onnistumisen mahdollisuutta vai siedättivätkö kirjat pikemminkin minut irti koko haihattelusta. Esikoinen oli ainakin tyytyväinen, kun - selailtuani (vasta) hetken eläintenkasvatuskirjaa puuskahdin: kotieläimiä meille ei ainakaan tule!

Viime aikoina vastaan on tullut erityisen paljon pysäyttäviä vauvoja. En tarkoita muuten vain söpöjä. Tarkoitan sellaisia, joiden edessä aikuinen tuntee itsensä heti alkeellisemmaksi ja tyhmemmäksi. Viime yön kuistijuhliimme osallistui juuri tämmöinen erityisen viisas tapaus.

Kun seuraavaa Dalai Lamaa aletaan aikanaan hakemaan, vinkkini korkea-arvoisille munkeille on, että etsinnät kannattaa ulottaa Helsingin suunnalle.

Matkalla äidiksi

2011-09-01T20:20:00.013+03:00

Ehkä joskus paljon myöhemmin näen näiden odotusvuosien kaaren:malttamatonta pulppuilevaa iloa, sitten hiljenevää, avuttomuutta byrokratian edessä, tahmeaa itsesääliä ja itsekkyyttä, vähistä voimista sikiävää ymmärrystä, tyyniä pilkahduksia. Kaikki kasvattamassa aivan erilaista äitiä kuin olisin ollut, jos olisin saanut lapsen silloin kun hänet alun perin toivoin saavani.
Toivottavasti valmiimpaa.

Olen vähän arkaillut kirjoittaa Anna Pihlajaniemen kirjasta Adoptiomatka (Tammi, 2011). En vähiten siksi, että Anna on tällä hetkellä lähin työtoverini. Jaan hänen kanssaan työhuoneen melkein joka arkipäivä.

Siksikin arastuttaa tarttua tähän kirjaan, että olen itse tullut äidiksi aivan eri tavalla: pikemminkin vähän liian nuorena, enkä todellakaan ”valmiina”. Olen lähes koko aikuiselämäni ollut äiti. Minulla ei ole kokemusta pitkästä odottelusta ja äitiyteen valmistautumisesta. Sen sijaan kokemusta piisaa riittämättömyydentunteista äitinä, erityislapsen äitiydestä ja romahtaneista (vai pitäisikö sanoa: kohtuulliseksi alentuneista) ihanteista. Siksi oli melkein vaikeaa lukea Annan suunnitelmia ja unelmia siitä, millaiseksi hän äitiysarjen kuvitteli.
Adoptiotarina kertoo erään adoption aivan kohtuuttomaksi venyneestä odotusvaiheesta. Pihlajaniemen adoptioprosessi kesti viisi vuotta. Viidessä vuodessa ehtii miettiä paljon, vuoroin haaveilla, vuoroin järkeistää.

Lapsella ei ole velvollisuutta tuoda mukanaan onnea.

Me emme saa asettaa hänen pienille harteilleen sellaista taakkaa.
Sillä siitä seuraa suru.
En halua olla äiti, joka tiedostamattaan syyttää lasta, kun kaikki ei olekaan unelmien veroista perheeksi päätymisen jälkeen.
En äiti, joka hämmästyy huomatessaan olevansa joskus onneton myös lapsen saatuaan. En ”niinkuin sinua odotettiin”-marttyyriäiti.
Tavoite: etten kehräisi liikaa odotuksia, joiden tasolle arki ei koskaan yllä.
Mutta: jostainhan on haaveiltava, aikaa on niin paljon.

Ensimmäiset vuodet ovat vielä täynnä innostunutta odotusta ja varovaista valmistelua, sitten Kiinan adoptiojonot tuntemattomasta syystä jymähtävät paikoilleen. Pariskunnan ”sitten kun lapsi saapuu”-puheet vaihtuvat muotoon ”jos lapsi tulee”. Mieliala painuu. Kirja kuvaa tarkkanäköisesti, poikkeuksellisella tunnetaidolla viiden vuoden tunnemyrskyä, joka lopulta päättyy onnellisesti.

Ennen sitä Annan on kuitenkin pitänyt romahtaa ja kerätä itsensä uudestaan.

Omassa kirjassani kirjoitan uskovani, että lapset ovat opettajiamme, elämämme tärkeimpiä guruja. Tämän kirjan luettuani tajusin, että joskus jo matka lapsen luo voi olla opetuksista suurimpia.

Adoptiolapsen tultua kotiin eletään tietysti jo seuraavaa kertomusta, seuraavaa haastetta. Harvoin sitä toivoo millekään kirjalle niin kovasti jatkoa kuin tälle. Tarina jatkuukin kakkosadoption merkeissä täällä, mutta minua kiinnostaisi lukea myös siitä, millaista arki on nyt ensimmäisen adoptiolapsen kanssa. Miten näin suuren täyttymyksen odotus ja arki mahtuvat samaan elämään? Tuliko pettymyksiä, haasteita? Miten niistä selvittiin?

Viimeksi eilen juteltiin Annan kanssa lounaalla kirjoista, jotka vanhempi on kirjoittanut lapsestaan. Suvi Aholan adoptioaiheinen Iljan äidiksi, Märta Tikkasen Sofia-kirjat ADHD-lapsen elämästä ja aikuiseksi kasvamisesta sekä Liisa Laukkarisen ja Marius Rufenachtin asperger-aiheiset kirjat ovat kaikki olleet itselleni äitinä tärkeitä, terapeuttisia lukukokemuksia. Erityisen tärkeitä ne ovat olleet minulle siksi, että ne ovat kuvanneet myös äidin väsymystä, neuvottomuutta ja pettymystä. Annan kanta tuntuu olevan, että lapsen asiat ovat lapsen omia asioita, ei julkistettavia asioita. Siksi hän on lopettanut oman kirjansa tietoisesti adoption jälkeiseen alkuhuumaan.

Annan kirja ja käymämme keskustelut ovat haastaneet minut pohtimaan, mitä aikuisen on oikeutettua kertoa lapsestaan julkisesti ja mitä taas ei. Omassakin kirjassani kerroin joitain asioita omista lapsistamme, tarkistettuani kyseiset kohdat ensin heidän kanssaan. Silti asia ei ole mielestäni ollenkaan yksinkertainen, ja sama rajanvedon ongelma koskee myös blogeja.

Miten paljon omasta lapsesta saa julkisesti, kirjallisuudessa tai blogeissa teidän mielestänne kirjoittaa? Onko lapsen iällä väliä? Millaisista asioista vanhempi saa kirjoittaa, millaisista taas ei?

Annan kirjasta on hieno arvio myös mm. täällä.

Viena ja Anna

Kolkyt ja risana

2011-08-30T10:41:00.007+03:00

Kasey Edwardsin Kolkyt ja risana (Nemo 2011) kertoo pääpiirteissään samaa tarinaa kuin Elizabeth Gilbertin Eat, Pray, Love. Kolmekymppinen uraohjus, jonka elämän piti olla mitä mallikelpoisimmalla tolalla, joutuu kriisiin. Mistä elämään löytyisi jälleen merkitys, kun se, mihin aiemmin uskoi ei tunnukaan enää miltään?

Edwardsin kirjassa fokus on työssä. Miksei se enää huvita, vaan päinvastoin tuntuu vain falskilta aikuisten leikiltä? Kasey istuu kokouksissa, joissa ihmiset ovat palavan innostuneita ja käyvät kiivaita keskusteluja. Sen sijaan, että hän pitäisi heidän kiistojaan entiseen tapaan tärkeinä, Kasey pitää heitä kaikkia naurettavina.

Oli järkytys tajuta kadottaneensa työhalunsa. Olinhan minä aina kuulunut niihin kunnianhimoisiin ylisuorittajiin, jotka yrittivät vimmatusti todistaa olevansa jotain. Viimeiset kymmenen vuotta olin kiivennyt hellittämättä ylöspäin yrityshierarkiassa ja nauttinut joka etapista.

Kasey päättelee kyynisesti maailman ihmisten jakautuvan kahteen ryhmään: niihin joita vielä kiinnostaa ja niihin, joita ei. Hän jatkaa työntekoaan konsulttina innostus nollassa, mutta hänen ällistyksekseen kukaan ei huomaa eroa.

Vaikka asenteeni on kamala ja läsnäoloni vähäisenlaista, teen kaikilla mittareilla mitattuna hyvää työtä.

Asiakastyytyväisyysraporttien mukaan olen ”ylittänyt odotukset” ja minua kehutaan niissä johtajuudestani ja tietopohjastani. Asiakkaani on tyytyväisempi tiimiinsä minun tultua mukaan. Saan papukaijamerkin myös ryhmänjohtajuudesta ja ylistystä siitä, että annan vastuuta ja kasvun paikkoja myös muille. Olin ennen surkea delegoija, haalin pakolla itselleni lisää vastuuta ja halusin tehdä kaiken itse. Nyt annan mielihyvin muiden tehdä työt. En ole odottanut saavani siitä kiitosta. Kuka arvasi, että tympääntymiseni tekisi minusta delegoinnin mestarin?

Ennen raadoin takamukseni ruvelle, nyt en tee oikeastaan mitään. Silti kukaan ei tunnu huomaavan eroa tai ainakaan välittävän siitä. Tämän tolkuttomuuden pitäisi olla huvittavaa, mutta minua ei naurata. Aivan uuden mittakaavan merkityksettömyys vyöryy ylitseni.

Kun Kasey pohtii mahdollisuutta tehdä hieman vähemmän töitä ja etsiä elämän sisältöä vapaa-ajalta, hän havaitsee, ettei hänellä ole siihen varaa. Hänen taloutensa on suuresta palkasta huolimatta niin kuralla, että jos hän joutuisi työttömäksi, hän olisi konkurssissa kuudessa viikossa. Kiireisen työn myötä on tullut lipsahdettua tolkuttomaan rahankäyttökuvioon. Siihen kuuluu kaikkien aterioiden syöminen ulkona, kaikkien matkojen ajaminen taksilla, usein toistuvat lomamatkat eksoottisiin kohteisiin ja rankka shoppailu. Kaikki muutkin elävät niin.

Kolkyt ja risana on napakka tutkimusmatka siihen, miten suuresta, ”having it all”-elämästä voi peruuttaa hieman kohtuullisemmalle vaihteelle ja saada takaisin merkityksellisyyden tunteen. Spoilerina paljastan, että Kasey ei suinkaan vaihda alaa, muuta maalle asumaan ja tee liutaa lapsia (vaikka nykyään hänellä on kuulemma se lapsikin). Hän vain vähentää työntekoa kahdehdittavaan kolme päivää viikossa-malliin ja alkaa tehdä elämässään muutakin kuin vain työtä.Kulutustottumusten on tottakai muututtava täysin ja ne muuttuvatkin.

Kirjassa on arvokasta minusta sekin, että Kasey myöntää kaidalla tiellä pysymisen vaikeudet. Ylisuorittaja joutuu pysymään tarkkana pienen elämänsä kanssa, sillä se lipsahtaa takaisin suureksi kuin huomaamatta:

Kun kuulen sanat ”ylennys” ja ”lisää rahaa”, kunnianhimon liekki rinnassani roihahtaa. Se on kuin refleksi, joka ei ota talttuakseen. Sitten kuitenkin kysyn miksi. Miksi haluaisin ylennyksen? Miksi haluaisin lisää rahaa? Miksi haluaisin heittää hukkaan juuri löytämäni tasapainon, onnen ja luovuuden? Enkö ole oppinut yhtään mitään?

Kuvat eivät ole Edwardsin kirjasta, vaan Keri Smithin mitä inspiroivimmasta kirjasta Living Out Loud, josta näitä huoneentauluja voi leikellä omalle seinälle. Keri pitää ihanaa blogia täällä.

Runohaaste

2011-08-26T08:40:00.002+03:00

On opittava: putoamaan

Kun ikkunasta tipahtaa
jotakin (vaikka kuinka vähän),
jo painovoimalaki tähän
kuin tuulenpuuska tuiskahtaa
ja joka pallon, haivenen
se kantaa huomaan kaikkeuden.

Hyvyys on lentovalmiina
jokaista seikkaa vahtimassa,
kiveä, kukkaa suojaamassa
kuin pikkulasta unessa.
Vaan kopeina me aikuiset
vapauden koloon vetäydymme,
yhteydestä eristymme,
kiskomme irti sidokset.
Hylkäämme voimat viisaammat.
Sen sijaan että suostuisimme
yhteiseen suoniverkostoon,
katkomme juuret kantavat,
eksymme omiin solmuihimme
ja jäämme yksin, paitsioon.
On opittava uudestaan
kuin pikkulapsi turvaamaan
poisjuoksematta Jumalaan.
On opittava: putoamaan,
esineen lailla lakiin samaan
antautumaan, ei uhoten
kiitämään ohi lintujen.

Rainer Maria Rilke

Otin vastaan runohaasteen Lumiomenan blogista. Rainer Maria Rilken Hetkien kirja on ollut minulle aina se tärkein runokokoelma. Olen palannut näihin runoihin jo parikymmentä vuotta ja löydän niistä aina uutta.

Rilken runoudessa minua koskettaa runoilijan pyhyydentunto, hiljaisuuden kaipuu, pienen ihmisen; köyhän, syrjäytetyn puolella oleminen ja solidaarisuus kaiken elävän kanssa. Minulla on kirjahyllyssä vuoden 1992 kokoelma, jonka Anna-Maija Raittila on suomentanut. Raittila kirjoittaa kokoelman alkusanoissa niin osuvasti, ettei auta kuin lainata:

Ei riitä kukkiminen: tarvitaan kypsyminen, ja se merkitsee tummumista, vaivaa. Rainer Maria Rilke kehottaa meitä kestämään surumme suuren luottamuksen vallassa, tarkkaavaisina; juuri noina jähmeinä hetkinä, jolloin mitään ei tapahdu, tulevaisuutemme kohtaa meidät.

On opittava putoamaan- runo koskettaa minua juuri nyt, tänä epävarmuuden syksynä.

Elämää ei voi hallita eikä suorittaa. On opittava putoamaan.

Ammattina ilostuttaminen

2011-08-24T15:46:00.002+03:00

Ostin koiramme Ilon toissa kesänä parhaalta ystävältäni kotiäidille ystävällisellä osamaksusopimuksella. Nyt olen maksanut vikan erän, eli omistan Ilosta sen viimeisimmänkin korvatupsun!

Tekee mieli nostaa näkyville tämä postaus viime syksyltä. Siihen ei ole lisättävää. Ilo on hoitanut duuninsa ilostuttamisen loistokkaasti ja on edelleenkin ylivertaisen viisas slow-guru.

Olen tosi kiitollinen tästä koirastani.

Blogin synttärit, ja Vihdin

2011-08-20T17:13:00.002+03:00

Olen tänään pitänyt tätä blogia kokonaisen vuoden. Tuuletusta! Tässä pikakatsaus ekasta vuodesta.

Aloitin blogin pidon velvollisuudentunnosta: vastailmestyneelle kirjalle piti saada nettinäkyvyyttä, mainosta. Jonkin aikaa jaksoin ajatella blogia promomielessä ja yritin tuottaa tänne brändiin sopivia (heh heh) postauksia. Mutta kun väkisin puskee, alkaa väsyttää. Miettiäkseni rauhassa mistä bloggaamisessa oikeastaan stressaannun, suljin blogista kommentointimahdollisuuden alkuvuodeksi. Kun avasin sen uudestaan, olin uskoakseni oppinut sen, mitä tässä ihan ekassa postauksessani havittelin.

Enää en jaksa miettiä mitään linjauksia, vaikka kirjakin on edelleen olemassa ja ostettavissa mm. täältä. Nykyään bloggaaminen on minulle iloa, rauhoittumista ja inspiroitumisen etsintää.

Kävijöitä on tänä ensimmäisenä vuonna ollut 63 746, ja kuukausikävijöitä keskimäärin 5500. Se on oikein hyvä ensimmäisen vuoden tulos, sillä hitaasti hyvä tulee. Olen tutustunut tämän blogin kautta ihaniin ihmisiin ja saanut sydäntä lämmittävää lukijapalautetta kirjastani. Kiitos teille, lukijat!

Tänään oli kylämme, Vihdin kirkonkylän, jokavuotiset Wuosisatamarkkinat, joita lapsemme kutsuvat ”Vihdin synttäreiksi”. Uuden blogivuoden aloitan näissä kuvissa ja synttäritunnelmissa.

Myös vuohimielessä reissu oli antoisa. Kotieläintilalta olivat valitettavasti tuoneet vain tämän ärtyisän pukin, joka ei tehnyt meihin vaikutusta

Maatiaislampaiden söpöydestä taas yllätyin (lapsi otti tämän kuvan, joten itse lammas rajautui valitettavasti pois) hieman huolestuttavasti.... Ja kuinka ollakaan, eräs markkinoiden myyjistä kasvatti afrikkalaisia kääpiövuohia. Sattumaako vai ei? Tenttasinkin häntä aiheesta oikein kunnolla.

Lopuksi kiivettiin lasten kanssa kirkontorniin, mistä avautui huikeat näkymät. Rakastan meidän kylää!

Lopun visailutehtävä: kukas se tämä on, joka tuli vastaan Vihdin steinerkoulun pihalla? Ihana, leppoisa ihminen, bloggaa aika samasta aihepiiristä ja vierailee täälläkin kommentoimassa usein. :)

Maissia, kääpiövuohia ja viinipulloja

2011-08-18T12:22:00.004+03:00

Viljelyvuosien karttuessa olen huomannut, että elokuu on palstaviljelijälle kuukausista kiireisin. Sadonkorjuu, pakastaminen ja säilöminen, taimien siirrot ynnä se kaikki, mikä talon suhteen piti muka tehdä kesällä ja mitä nyt sitten yrittää vimmalla saada aikaiseksi.

Tänä vuonna, kun on raivannut kalenterin tyhjäksi aivan kaikesta muusta kuin pakollisesta työstä, elokuu ei ensimmäistä kertaa ole tuntunut läkähdyttävältä. Ohi ovat meneet Juhlaviikot ja muut ehdottomat elotapahtumat, mutta sillä ei ole väliä. Kun itse ei ole ollut aivan puhki, on jäänyt energiaa esimerkiksi kutsua ystäviä kuistille iltaa istumaan.

Olen parina iltana syönyt itsekasvatettua maissia. Luomumaissit eivät ole ihan niin säntillisen näköisiä kuin kaupasta ostetut, mutta niiden maku menee aivan eri sfääreissä.

Onneksi talvi kohta tulee, sillä kuttu-innostus on taas huolestuttavasti kiihtynyt. Mistä sekin taas tuli? Liiallisesta Dervaesin perheen blogin lueskelusta? Nyt vasta hoksasin sen, että Dervaesien vuohet ovatkin kääpiövuohia. Minivuohi kuulostaa tosi kompaktilta ja taajamaystäväliseltä. Ne eivät tarvitsisi ehkä ihan yhtä korkeita aitauksia? Hollywoodin hulluudessa niitä pidetään näköjään myös sisälemmikkeinä.

Jos ekonäkökohtia ajattelee, ja esimerkiksi oikein lämpimän tilan tarvitsevia afrikkalaisia kääpiövuohia, tuntuu hulluudelta ruveta rakentamaan kahdelle vuohelle erillistä lämmitettyä rakennusta. Tässä postauksessa pohdittiin kiinnostavasti, joskin hieman vaikeaselkoisesti, missä vuohta oikein kannattaisi pitää, ja päädyttiin lopulta kasvihuoneeseen. Hmm…?

Entä jos joku (siis ihan hypoteettinen henkilö…J) sattuisi omistamaan erillisen, mäen puolella olevan, toistaiseksi rakentamattoman, ikkunallisen kellarin, josta on erillinen kulku suoraan takapihalle? Kanafoorumeilla jotkut ovat paljastaneet rakentaneensa oikein toimivia, erillisellä ilmanvaihdolla pelaavia kanaloita kellareihinsa, vaikka se periaatteessa taitaa olla laitonta. Mitenköhän olisi parin kääpiövuohen laita? Miksi niitä saa pitää koiramaisina sisälemmikkeinä, mutta ei kellarissa omassa pikku mininavetassaan?

PET-pullojen väitetty ekologisuus ei ole ihan niin vakuuttavaa, mutta meillä nämä kiertävät hyvin oman huushollin sisällä. Viini on hyvää sekä edullista ja Greener Planet-firmalla on paljon hyviä ekolupauksia sivuillaan. Pullot pelittävät myöhemmin hienosti oman pihan marjoista tehdyn mehun pulloina.

Pyhä velttous

2011-08-15T14:03:00.002+03:00

Heräsin harmaaseen viikkoon. Mieleen tulvi iso määrä harmaita aavistuksia.

Yritin lukea kirjaa, mutta nukahdin.

Pitäisi siivota, tyhjentää astianpesukone, slammata talon kivijalka, korjata ja pakastaa kasvimaan satoa. Kuitenkin vaan nukuttaa.

Tällaiset päivät saivat minut ennen hermostumaan. Epämääräiselle, epätuotteliaalle olotilalle piti tehdä jotain, piti ryhdistäytyä ja äkkiä. Piti aloittaa inspiroiva kirja, kuunnella vauhdikasta musiikkia,mennä leffaan, lähteä kuntoilemaan tai bailaamaan, jotain! Kaikista pahinta oli olla tilassa, missä mikään ei liikkunut, missä olo oli hauras, heikko eikä ollenkaan energinen ja pätevä.

Nykyään tällaisen harmaan päivän tullessa olen vaan.

Ihminen tarvitsee aikaa.

ps. Todella helppo resepti laiskalle, jolla sattuu olemaan liikaa kesäkurpitsaa:

Keitä kokojyväpastaa. Mausta mustapippurilla ja kurpitsaöljyllä. Raasta pastan sekaan runsaasti raakaa kesäkurpitsaa ja parmesania. Bonus: kesäkurpitsa-vastaiset lapset eivät eroita kesäkurpitsan ja parmesanin makuja toisistaan ja kuvittelevat syövänsä vain parmesanilla maustettua makaronia.

Marraskuuksi räntäkuntoon

2011-08-11T16:46:00.003+03:00

Kollega julisti taannoin, isoäitinsä notkuvasta herkkupöydästä poistuessaan ”massakautensa” alkaneen: ”Marrakuuksi räntäkuntoon!” Tiedän, että kyseinen kollega on oikeasti loistokunnossa oleva astangajoogailija, joten kyse taisi olla vitsailusta.

Jospa näin voisi oikeasti ajatella! Jospa voisikin kokonaan unohtaa tavoitteet siitä, että pitäisi olla sen tai sen painoinen? Voisi syödä mitä mielii ja olla hyvillä mielin jokaisesta kertyvästä kilosta. Iloita siitä, että on ruokaa eikä tarvitse olla nälissään. Hyväksyä sen, ettei ole täydellinen.

Omassa päässäni on nuoresta asti rullannut piiskurilaskuri, joka laskee kalorimääriä, kulutuksia, sallittujen ja kiellettyjen nautintojen suhdetta, eri liikuntalajien tehokkuuksia. Tämä on ensimmäinen vuosi, jolloin sen ääni on hiukkasen vaimentunut, tosin vain siksi, että keväällä minulta meni ensin nilkka (baletissa), sitten ranne (astangajoogassa). Kesän olen lomaillut kaikesta liikunnasta hyvällä omallatunnolla. On ollut tosi rentoa, mutta sillä on ollut seurauksensa.

Viime viikolla heräsin siihen tosiasiaan, että koirani valjaat eivät menneet mahan alta kiinni. Minäkään en mahtunut enää farkkuihini. Pitkänä, kuumana kesänä pitkiä lenkkejä ei tullut käveltyä, kun pitkäkarvainen koira oli aina lämpöhalvauksen partaalla.

Nyt pitäisi siis ryhdistäytyä, lenkkeillä enemmän ja laihduttaa takaisin entiseen vaatekokoon. Jokin tässä ikuisessa sodassa omaa kehoa vastaan on kuitenkin alkanut tökkiä.

Lapsistani näen, että he jakautuvat fysiikaltaan kahteen ryhmään: niihin, jotka ovat perineet isänsä geenit eivätkä liho vaikka söisivät mitä - ja sitten niihin meidän sukuun tulleisiin, jotka lihovat jo ruokaa ajatellessaan. Eivät nämä jälkimmäiset kuitenkaan rajattomiin, terveydelle vaarallisiin mittoihin liho, heidän normaalipainonsa nyt vaan on eri kuin luonnostaan kuikeloilla. Olisipa mahtavaa, jos luonnostaan pulleammat voisivat hyväksyä vartalotyyppinsä jo lapsena! Elämänsä voisi käyttää johonkin järkevämpään kuin sitä ikuista viittä ”liikakiloa” vastaan taisteluun.

Itse pysyn (itse ihanteeksi määrittelemissäni) mitoissa vain tosi tiukalla kurilla ja paljolla liikunnalla. Tässä vaiheessa elämää on alkanut leikitellä sellaisellakin ajatuksella, että jospa hyväksyisikin sen vähän lössömmän minän? Jos kerran lihon 5-7 kiloa heti lopettaessani tosi tiukan elämän, luonnollinen ominaispainoni voikin olla paljon korkeampi kuin mitä joskus parikymppisenä määrittelin.

Toisaalta ensi viikolla palaan takaisin niiden balettipeilien eteen. Baletti on vihoviimeinen ohjattu liikuntaharrastukseni. Jospa nilkkani ei enää kuntoudu ja joudunkin sanomaan hyvästit baletille?

Ajatus ei ole mitenkään musertavan surullinen. Tässä tapauksessa pääsen marraskuussa (ehkä jo aiemmin) täydelliseen räntäkuntoon.

Pitääkö elämän olla taistelua?

"Ne käyttävät vielä rahaa!"

2011-08-08T15:31:00.001+03:00

Viisas ja valoisa ystäväni Italiasta kommentoi taannoin Facebookissa, talouskaaos-aiheisessa keskustelussa, "odottavansa ja toivovansa, että joku kehittyneempi sivilisaatio pian puuttuisi ihmiskunnan älyttömyyteen".

Vastineeksi tähän ajatusleikkiin haluaisin uudestaan nostaa luettavaksi tämän viime syksyn kirjoitukseni, siinä kun on hyvä elokuvavinkki juuri tälle maanantaille, jota niin yhteistuumin maalaillaan mustaksi. Postauksen linkkien kautta pääsee myös katsomaan tämän hienon ja harvinaisen elokuvan.

Elokuva Green Beautiful kertoo juuri tällaisesta kohtaamisesta ihmiskunnan ja niiden kehittyneempien välillä.

Mitäpä Green Beautifulin permakulttuuriin palanneet kehittyneet eniten kummastelivat? Sitä, että maapallolla on käytössä vielä se rahaan liittyvä peli, joka heidän systeemissään hylättiin jo ajat sitten.

"Ainoa, mikä täällä merkitsee jotain ovat nämä paperinpalat", raportoi kauhistunut vihreän planeetan asukas kotijoukoilleen.

Jos joku muuten luulee, että kepeyteni talous-aihetta kohtaan juontuu siitä, että istun täällä kodissani suurten omaisuuksien päällä, turvassa kaikelta keikunnalta, pitää erikseen mainita, että meillä on jättimäinen asuntolaina. Tulevat perintörahanikin ovat (no, siis: olivat) suurelta osin kiinni Nokian osakkeissa.

Silti kaikki on hyvin.

Pörssikurssit syöksyssä, olo huoleton

2011-08-06T13:50:00.002+03:00

Suuri kiitos kaikille viljelyvinkeistä ja blogikommenteista! Niiden voimalla jatkan bloggausta entistä innostuneempana. Vaikka toiveeni on ollut pitää tämä painevapaan bloggaamisen blogina (s.o. ei minkäänlaista kommentointipakkoa), on silloin tällöin mahtavaa kuulla keitä te olette ja mitä tämän tarinan seuraamisesta saatte. Täällä saa siis edelleenkin käydä vaan lukemassa, kommentteja jättämättä, ilman mitään Lauran hienosti kuvaamia morkkiksia ”tirkistelijyydestä”.

Kirja-arvonta suoritettiin äsken pihallamme, juuri ennen sadetta, perinteisellä lappumetodilla. Onnettarena toimi Valo Velimir, kolme vuotta. Kaikkien kommentoineiden nimien joukosta Valo nosti Wihtorin nimen.

Onnea! Pistä Wihtori minulle osoitteesi, niin saat paketin ensi viikolla.

Tällä viikolla on alkanut jo oudosti tottua siihen, että kun avaa lehden, siellä on kuva pörssimeklarista repimässä viimeisiä hiuksiaan. Tai sitten niitä hyytäviä graafisia syöksykäyriä. Juuri tähän ajan hetkeen tekee mieli lainata omaa kirjaani luvusta Korot nousussa, olo huoleton:

Kun talousrintamalla ryskyy, omaisuudet katoavat ja kokonaiset valtiot ajautuvat konkurssitilaan, helpoimmalla pääsee se, joka uskoo syntyneensä juuri tähän historialliseen hetkeen aivan tietyistä, tarkkaan punnituista syistä. Eckhart Tollen sanoin:

Mitä tahansa läsnä olevaan hetkeen sisältyykään, ota se vastaan niin kuin olisit valinnut sen.

Mitä kannattaa kasvattaa? (+ arvonta)

2011-08-03T15:49:00.005+03:00

Viides palstaviljelykesä on edennyt sadonkorjuuseen. Joka vuosi oppii jotain. Vain jotain. Edistyminen on tosi hidasta.

Toista kesää tomaattien kanssa taistelleena olen tullut siihen tulokseen, että enää en rupea kasvattamaan niitä siemenestä avomaalle. Ainakaan ennen kuin omistan kasvihuoneen. Suomen kesä se nyt vaan on liian lyhyt. Jos tomaatit ovat elokuussa vihreitä, niistä ei ole paljoa iloa. Sama tilanne oli sattumoisin viime vuonna vielä syyskuussa.

Kokemusta alkaa kertyä siitä, mitkä kasvilajit menevät meillä syötävänä kaupaksi ja mitkä taas päätyvät kompostiin.

Menestyksiä ovat olleet pinaatti, mangoldi, kesäkurpitsa, perunat, porkkanat, sokeriherne ja muut herneet, vadelmat ja muut puutarhamarjat, palsternakka, kurkut, sipuli (hyvin piilotettuna) ja salaatti.

Näistä taas ei pystytä tehtailemaan ruokaa, joka miellyttäisi meidän lapsia: retiisit, härkäpavut (itse pavut ovat ok, mutta se kuorimisen vaiva…), punajuuri (tämän tilanne voi muuttua, kun lapset mieltyivät Pärnun matkalla borchkeittoon).

Vähän häiritsee se tosiasia, että nämä kaikki ovat (perunoita lukuun ottamatta) ikään kuin lisukkeita; eivät siis suorastaan nälän vievää ruokaa. Jos haluaisi lisätä omavaraisuusastetta, pitäisi varmaan kasvattaa paljon muutakin. Mutta mitä? Te oikeasti omavaraiset, mitä kasvatatte? Missä vihanneksissa on suurin hyötysuhde... jos nyt vastakkaisena, varoittavana esimerkkinä pidetään vaikkapa näitä tomaatteja, joiden kanssa on tullut touhuttua alkukeväästä ja ”hyötytulos” on tämä.

Nyt kun pakastin alkaa olla aika täynnä pitäisi varmaan ruveta perehtymään säilöntään. Se on nyt - maailmantalouden kieppuessa arvaamattomissa syöksyissään - ymmärrettävästi nouseva trendikin.

Tässä vaiheessa kasvimaakautta innostus/voimat alkavat vaan olla miinuksen puolella. Minusta tämä sadonkorjuuvaihe nyt vaan on se tylsin vaihe. Mielellään ottaisin jonkun innokkaan Martan tänne hoitamaan homman loppuun. Itse voisin uudella innolla palata asiaan heti kevään koittaessa.

ps. Nyt, kun bloggeriin ilmoittautuneita tämän blogin lukijoita on yhtä vaille sata, asiaan kuuluu järjestää arvonta. Täällä olisi yksi kappale Noora Shinglerin Marjoja ja maskaraa-kirjaa. Arvontaan voi osallistua kommentin jättämällä. Olisi hauskaa tietää keitä te 5000- 7000 kuukausikävijää oikein olette ja miksi tätä blogia luette.:)

Samalla saa tietysti vastata myös alkuperäiseen kysymykseen, eli suositella hyviä, ruokaisia lajeja kasvimaalle.

Muu maa mustikka, oma maa kesäkurpitsa

2011-07-31T14:14:00.001+03:00

Takana hulinaviikko. Kaksi työmatkaa, välissä ystävän häät. Melkein liikaakin ohjelmaa hitaan elämän ystävälle.
Pärnussa mukana olivat kaksi keskimmäistä. Ranta oli maineensa veroinen, sinne piti lähteä kävelylle heti ensimmäisenä iltana.

Kävelyretkillä lapset kehittivät käsitteen "symppistalo". Symppistaloiksi eivät valikoituneet Pärnun siisteimmät, hyväkuntoisimmat talot eivätkä millintarkasti hoidetut, rikkaruohottomat puutarhat. Esimerkiksi tämä talo läpäisi symppistalon tarkat kriteerit:

Jos jollakulla on liikaa aikaa ja rahaa sekä akuutti Projektin puute, Pärnusta näyttää löytyvän tällä hetkellä paljonkin tämmöisiä tapauksia. Että siitä vaan ostamaan ja kunnostamaan:

Viikon matkailun jälkeen kasvimaan sato oli räjähdysmäisesti kasvanut. Nämä pari vapaapäivää kuluvat kerätessä, paloitellessa, raastaessa, pakastaessa. Ihanaa olla kotona!

Onni

2011-07-25T11:26:00.003+03:00

Eilen raivasimme siskon kanssa isän sivuasuntoa; yksiötä, jonne hän on viime vuodet lukkiutunut juomaan, ja josta hänet on jo monta kertaa kiidätetty sairaalaan. Kun isä kotiutetaan sairaalasta ensi viikolla ja sama meno mitä todennäköisimmin jatkuu, ajattelimme vähän siivota. Asunnosta on kerätty pulloja jo säkkikaupalla, mutta vielä niitä löytyi yksi iso säkkikassillinen.

Päätin viedä säkin pulloineen Kalasataman romanileiriin. Ajoimme lasten kanssa leirin liepeille, läheiselle bensa-asemalle. Nolotti viedä kerjäläisille isän ällöttäviä viinapulloja. Nolotti jokin muukin. Ehkä hyväosaisena ”hyväntekijänä” esiintyminen? Mutta kassikin oli erityisen hyvä ja käytännöllinen, ajatellen Romaniasta saapuneiden romanien pääelinkeinoa, pullojen keräystä. Itse en halunnut sitä pitää, se muistuttaisi minua vain isän juomisesta.

Hipsin nopeasti autosta ja jätin säkin muina naisina leirin viereiselle nurmikolle. En katsonut taakseni, mutta lapset katselivat sitäkin tarkemmin.

– Ne meni heti katsomaan, mitä kassissa on!
– Ja nyt ne vilkuttaa meille!

Vasta auton ratissa, käynnistettyäni auton (hätävarjelua: kas kun ajattelin, että jospa ne vaikka ryöstävät meidät) katsoin leiriin päin. Kaunis, nuori romaninainen vilkutti meille silmät sädehtien, niin vilpittömän iloisena, että alkoi itkettää. Hänelle isäni pullot ja kassi olivat aarre. Samaan rintamaan liittyi kaksi vanhempaa naista vilkuttamaan ja hymyilemään.

Heitä ei yhtään hävettänyt. Eikä yhtäkkiä minuakaan. Tässähän me vaan oltiin, ihmisinä, yrittämässä selvitä jotenkuten tästä elämästä. Minä sain meistä sen suuremman lahjan; välähdyksen elämästä, jonka haasteet ovat aivan toista tasoa kuin omani.

– Kun auttaa oikein köyhiä tulee sydämeen semmoinen onni, pohdiskeli kotimatkalla vakavana kymmenvuotias.

Helsingin Kalasatamassa on romanileirin lisäksi hienoja graffiteja

Laatokka, sielunmaisema

2011-07-22T13:30:00.003+03:00

Tämä postaus on pitänyt tehdä jo pitkään, vastauksena Wihtorin haasteeseen esitellä joku itselle tärkeä vanha kuva. Lisäksi toinenkin haaste on tainnut kiertää joissain blogeissa, kysymys omasta sielunmaisemasta. Tässä kaksi haastetta yhdellä iskulla. Ja kaksi kuvaa.

Rajantakainen Laatokka on minun mielenmaisemani. Matkustin sinne ensimmäistä kertaa vuonna 1992. Osallistuin Konevitsa ry:n työleirille, jolla rakensimme luostarin rantaan uuden hirsisen rantasaunan. Talkooporukkamme koostui meistä, Helsingin OOL:in (Ortodoksinen opiskelijaliitto) jäsenistä sekä muutamista venäläisistä pyhiinvaeltajista.

Kesä oli 1992 viimeinen vapaa kesäni, seuraavana kesänä olin jo äiti. Ensimmäisessä kuvassa istun kyseisellä saunalla parhaan ystäväni kanssa. Takana näkyy rannaton Laatokka.

Projektin mielekkyyttä ei meistä ollenkaan haitannut se, että joku huolimaton tulenkäsittelijä kuulemma poltti saunamme maan tasalle lähes heti sen valmistuttua.

Tältä laidalta Laatokkaa mieleen on jäänyt Sortanlahti, josta luostarin yhteysalukset lähtivät. Se sattuu olemaan myös ukkini kotipitäjä. Tapasin vähän aikaa sitten Leppoistaminen- blogin Heikki Honkalan, ja kävi ilmi, että hänenkin sukunsakin on Sortanlahdelta. Ilmankos!

Leppoistaminen, iisisti ottaminen liittyy ihmisen ei-tuottavaan yöpuoleen, rajamaiden mustalaismaiseen runon ja musiikin maailmaan. Siis Karjalaan!

Seuraavan kerran pääsin Laatokan Karjalaan vuonna 1998. Osallistuin pressimatkalle, jossa meitä kierrätettiin pienellä veneellä Sortavalan-Valamon saarten alueella. Tällä matkalla olin askeleen lähempänä Karjalan mummoni kotipaikkaa Tervua. Tunnistin oitis sen luontokuvaston, josta mummo oli tarinoinut minulle koko lapsuuteni: rannattomat ulapat, jotka näyttivät luostarisaaret kuvajaisina, kolmikymmenpäiset, laulavat hyljelaumat, peloittavat ristiaallot...

Tämä kuva on otettu Honkasalon Vahtimäellä, jota kutsutaan Laatokan katoksi. Kuvan on ottanut Haukiniemen Neruda, Juha ”Norppa” Taskinen, jonka kirja Laatokan seitsemän merta on oman aikamme hienoin Laatokkakirja. Suosittelen!

Myös tässä venäläisessä diaesityksessä on kömpelyydestään huolimatta juuri sitä tarkovskimaista, vähän alakuloista, nostalgista Konevitsan tunnelmaa, jota rakastan. Laatokan kahdesta luostarisaaresta suosittelen ehdottomasti Konevitsaa. Siellä ei ole hälinää eikä levottomuutta, vain näitä mielettömiä hiekkarantoja, männikköjä ja vapaina käyskenteleviä hevosia.

Laatokan alue ei ole vieläkään kohonnut suureen suosioon Venäjällä mökkeily- tai lomanviettoalueena. Se on villiä aluetta, jossa pääosaan on ihmisten pois lähdettyä noussut luonto. Ihmisten unohdus on ollut luonnon pelastus.

Laps olen köyhän, kauniin Karjalan,
nyt vaikka vierahissa vaellan.
Siell äiti tuuditti mun kehtoain
ja laulut Laatokan ma kuulla sain.
Kun tyyni milloin oli pinta veen,
ma kuulin niinkuin soinnut kanteleen.
Kun myrsky sai, löi aallot rantoihin.
Ma niitä pelkäsin ja rakastin.

Pieniä asioita

2011-07-19T10:35:00.000+03:00

Kun omassa elämässäni tapahtuu liian suuria asioita, joille en mahda mitään, yritän tietoisesti keskittyä ihan pieniin asioihin.

Eilen löydettiin vuoden ensimmäiset kanttarellit.

Ostin vuohen. Toistaiseksi vasta tällaisen pienen muovisen. Mutta tiedättehän sen aarrekarttametodin...

Taannoisella kaupunkireissulla tyttö oli ihastuksissaan näistä julisteista. Minä myös.
Tämä seitsenvuotias ei vielä päässyt mukanani elokuvan pressiin, sinne otin seuraksi kymmenvuotiaan.
Vaikka aikuiset (yleensä kirjoja lukemattomat) tosikkokriitikot aina irvailevat Pottereiden filmatisoinneista, kyllä lapset tietävät (tämänkin asian) paremmin.

Täällä oma arvioni leffasta, täällä taas luokkakaverini ihana Potter-aiheinen postaus, jossa esitellään myös se joka fanin must-have kirja, joka on juuri tullut kauppoihin.
Minä pääsin muuten haastattelemaan Weasleyn veljeksiä!

Ostin tytölle ötököiden tutkimislaatikon. Siellä on lyhyitä aikoja majaillut hepokatteja, pieniä sisiliskoja ja sammakkoja sekä perhonen. Ihastelun jälkeen otukset päästetään aina takaisin vapauteen.

Valolla on hauskaa aina ja koko-ajan. Tämä kesä on hyvä. Elämä on hyvä.

Uusi sopiva

2011-07-12T10:52:00.001+03:00

Täältä löytyy kiinnostava uutinen Amerikan maalta. Michiganissa asuva Bassin perhe oli joutunut vaikeuksiin viranomaisten kanssa, kun oli halunnut pitää kasvimaata etupihallaan. Kyseisessä naapurustossa hyväksyttiin etupihan lookiksi vain ja ainoastaan se perinteinen nurmikko sekä muutama naapuruston muuhun linjaan sopiva kasvi.

Bassin perheen oikeustaistelu (niin, siis aikuisten oikeasti tätä perheenäitiä uhkaa vankeustuomio) on nyt keskittynyt sen ympärille, mitä sanalla suitable (sopiva) oikein tarkoitetaan. Oikeustaistelussa on päädytty määrittelemään, että sopiva- sanalla tarkoitetaan oikeastaan yleistä. Sopiva etupiha on etupiha, joka on samanlainen kuin muilla. Mikä tahansa nurmikkokaan ei tiettykään kelpaa, ainoastaan hyvinhoidettu sellainen. Tällä taas tarkoitetaan ahkerasti kasteltua sekä myrkytettyä nurmikkoa. Sellaista, jossa ei näy apiloita, voikukkia, sammalta tai muita häiriöitä.

Jos jollekulle blogini lukijalle on tullut sellainen käsitys, että asun "ihan maalla", korjattakoon se. Asun kirkonkylässä tiiviisti kaavoitetulla omakotialueella, jossa tonttien koko on keskimäärin 1300 neliötä. Talot kadullamme seisovat aika vieri vieressä. Rajaan muut talot kuvistani aina pois, koska en usko naapureiden ilahtuvan siitä, että talojensa kuvat ilmestyvät blogissani.

Meillekin annettiin rakennusaikana joitain summittaisia ohjeita siitä, miten meidän pitäisi rakentaa se sopiva piha. Havainnekuvissa näytettiin etupihan nurmikkoja, joilla lapset lyövät sulkapalloa. Päätin kuitenkin perustaa kasvimaan juuri etelänpuoleiselle etupihalle,sillä olisihan ollut pähkähullua kasvattaa hyötykasveja pohjoisella takapihalla varjossa. Kasvimaa tuli siis kaikkien näkösälle tien viereen. Ja näyttää aika paljon sekavammalta kuin Bassin perheen siisti laatikkoviljelmä.

Bassin perheen oikeustaistelufarssi ja kiistely "sopivasta" etupihasta tuo mieleen sen, että mitä jos jonain päivänä kasvimaa etupihalla oliskin se uusi sopiva, yleinen pihanormi? Siihen asti keskityn jännäämään sitä, meneekö meidän talomme ja pihamme lopputarkastuksesta läpi.

ps. Vinkkejä hyvistä sokeriherne-ruokaohjeista otetaan kiitollisuudella vastaan! On pientä ylituotanto-ongelmaa...

Sammakon kanssa varasjahdissa

2011-07-06T19:38:00.002+03:00

Siinä vaiheessa kun ihminen on alkanut käyttää viljelypalstastaan persoonapronominia voidaan hänen kai sanoa lopullisesti hurahtaneen?

Minun palstani on hän.

Heinäkuussa joka rivillä ja joka kasvilla on jo oma persoonansa. Rivien välissä kyykkiessä tuntuu, että on tyyppien ympäröimä. Olen tosi tyytyväinen tämän kesän ilmoihin: sadetta ja paistetta on riittänyt sellaisessa suhteessa, että tyytyväisinä ovat pysyneet niin ihmiset kuin kasvitkin.

Pieni viljelypalsta elää, kaikenlaista sattuu ja tapahtuu. Sokerihernettä voi napsia suuhun jo niin paljon kuin jaksaa, silpoydinherneet ovat kohta valmiita. Kurkkuja tulee hyvin. Linnut veivät mansikat ja tämän vuoden pinaattilajike (Hyötykasviyhdistyksen Reddy) oli virhevalinta, vaikka yksi hyvä kastike siitä jo tehtiin. Maissien suhteen olen ekaa kertaa toiveikas. Ehkei tänä vuonna käy ainakaan yhtä tumpelosti kuin viime vuonna?

Tänään tomaatin varkaita tuli kanssani kitkemään iso, lihava sammakko jolla oli selässään psykedeelinen kuvio. Tomaatin varkaiden poisto pitää, by the way, tehdä näin (pakko linkata ihan vaan siksi, että tämä on niin hieno blogi).

ps. Sain vihdoin omakseni Sanni Sepon Palsta-kirjan. Se on kirja, joka on (samoin kuin Sepon ja Kovalaisen metsäkirjat) pakko juuri omistaa, sillä sen selaamiseen ja uudelleen lukemiseen ei ikinä kyllästy. Seppo ja Kovalainen tekevät muutenkin niin arvokasta ja ainutlaatuista kulttuurityötä, että kyllähän näitä pitää jo periaatteesta kannattaa! Ylihuomenna menen katsomaan Sepon ja Kovalaisen näyttelyn Kultainen metsä.

Lapset barrikaadeille!

2011-07-01T10:33:00.004+03:00

Tänä aamuna istutin ennen kuutta heränneen kolmevuotiaan jälleen television ääreen, jotta saisin tehtyä aamutoimet. Televisiossa pyöri suosittu ohjelma Pikku Väkeä (Little People). Olisipa minulla näyttää videoleikkeenä teille se paljonpuhuva ilme ja syvä huokaus, joka lapselta pääsi hetkisen ohjelmaa katsottuaan. Poika tiesi että tässä on nyt istuttava, koska äidillä on kiire, mutta ele näytti tyypin todelliset tunteet: tällaistako p***aa mun pitäisi katsoa? Siis oikeesti?

Minuakin vähän vihlaisi, enhän itsekään pidä Viljelijä-Villen, Pertti-Poliisin ja Kierrätys-Kimmon seikkailuja kovin laadukkaana viihteenä. Aivan erityisesti vihlaisi sen takia, että olin juuri lukenut Jukka Laajarinteen loistokirjan Leikkiminen kielletty! Kontrolliyhteiskunnan lapset (Atena 2011). Siinä Laajarinne suomii esimerkiksi nykyistä lastenkulttuuria, joka on vesittynyt merkillisen moralistiseksi, opettavaiseksi ja turvallisuushakuiseksi. Mistä aikuiset ovat saaneet päähänsä, että lapsille pitää hyssyttää, sössöttää ja puhua varovaisesti? Missä viipyvät uudet, aikuisten valtaa kyseenalaistavat Peppi Pitkätossu-tyyppiset kirjat?

Laajarinne pureutuu kirjassaan terävästi suosittuihin uskomuksiin hukassa olevasta vanhemmuudesta ja lasten ja nuorison pahoinvoinnista. Miksi näitä mantroja niin innokkaasti toistellaan? Miksi kasvatuskysymyksen ympärillä pyörii niin pelonsekainen ilmapiiri? Olisiko aika hellittää huolehtimis- ja hyysäämiskulttuurista, uskoa lapsen omaan viisauteen ja vaihteeksi kuunnella heitäkin?

Olin tosi iloinen luettuani Laajarinteen kirjan, kirjoitinhan omassa kirjassani samasta ilmiöstä: miksi vastuuntuntoisen vanhemman rooliin kuuluu nykyään kuristua huoleen? Ovatko argumentit hukassa olevista vanhemmista, riittämättömästä vanhemmuudesta ja pahoinvoivista lapsista ylipäätään tosia? Miksi ylisuojelemme, mistä kumpuaa koko tämä lasten ympärillä pyörivä hysteria?

Laajarinne mainitsee esimerkkinä lasten huostaanotot tai kasvatuksen erityistoimet. Näiden palvelujen ruuhkautumista pidetään todisteena siitä, että niitä tarvitaan enemmän, että tilanne on vakava, todella huolestuttava. Tämä on kuitenkin kehäpäätelmä, joka ei ota huomioon sitä, että kynnys puuttua lapsen tai nuoren ongelmiin (esimerkiksi oppimisvaikeuksiin) on nykyään tosi matala. Mahdollisesti liiankin matala, ellei toisinaan jopa täysin turha? Laajarinne pohtii:

Aivan kuin järjettömän suureksi kasvanut metelöivien muovilelujen kulutus olisi perustelu sille, että muovileluja myös tarvitaan yhä enemmän.

Sitäkään argumenttia en ole koskaan ymmärtänyt, jossa nuorison pahoinvointia perustellaan masennuslääkkeiden käytön kasvulla nuorison piirissä. Kertooko tämä nuorten kasvaneista masennustilastoista vaiko siitä, että nykyään lääkitään jo lievää masennusta uusilla, paremmin siedetyillä lääkkeillä? Vielä vuosikymmen sitten lääkeapua saivat lähinnä suljetuilla osastoilla majailevat, syvimmin masentuneet nuoret.

Laajarinteen kirja kiertää myös itselleni tärkeää kasvattamisen ja suorittamisen kysymystä:

”Jos hyväksyisimme lapsemme sellaisina kuin he ovat, emme kasvattaisi heitä. Mutta me rakastamme heitä sellaisina, joiksi heidän on tultava. Tämän ajatuksen istuttaminen lapsen päähän on kasvatustyön ydintä. Lapsen on ymmärrettävä keskeneräisyytensä. Hänestä on tultava jotakin muuta, toisenlainen. Hänestä on tultava tehokkaampi, tietävämpi, rohkeampi, itsenäisempi [sic!], muut huomioon ottava, älykkäämpi, rauhallisempi, tunteensa hallitseva, uuttera, keskittymiskykyinen…
Keskeisimpien kasvatustavoitteiden luettelo on loppumaton vaatimusten sarja, ja niinpä onnistuneesti kasvatettu ihminen ei koskaan eläessään ole sitä, mitä hänen pitäisi olla. Jotta saamme lapset hallintaamme, jotta heistä ajallaan kasvaisi kaltaisiamme nöyriä ja kuuliaisia kansalaisia, täytämme heidät riittämättömyyden tunteella.”

”Kasvatuksessa nykyisyys ja läsnä oleva uhrataan sille, mitä ei ole. Ihminen kadottaa oman itsensä ja etsii sitä ulkopuoleltaan: esikuvista, mahdollisesti joskus valmistuvista projekteista, kokemusten ja ehkä omaisuuden keräilemisestä. Hyvin kasvatettu ihminen on alati tietoinen keskeneräisyydestään, tulevaisuussuuntautunut ja siksi kiireinen ja levoton.”

Jukka Laajarinteen elokuussa ilmestyvä kirja toi mieleeni toisen äärettömän hienon kirjan Jesper Juulin Viisas lapsesi vuodelta 1995. Lasta puolustavasta ja ymmärtävästä näkökulmasta kirjoitettuja kirjoja tuntuu ilmestyvän todella harvakseltaan. Trendikkäämpää on toki kirjoittaa jokin opas, jossa neuvotaan entistä tarkemmin (mielellään myös: nopeasti) miten muokata mieleisekseen ongelma nimeltä lapsi.

ps. Täällä näyte tämän hetken lastenkulttuurista. Näin sitä väännetään lapsille rautalangasta, miten ”sporttikarkki” (= vihannes) on terveellinen juttu. Tyttäreni sanoi tästä viljelykohtauksesta, että ”täähän on ihan kuin sä”. Itse en kyllä aerobikkaa kasvimaalla...

Doing Absolutely Nothing 15 h Heia Heia

2011-06-22T21:42:00.000+03:00

Zumba 1 h

Body Pump 1 h 30 min

Power Super Shape Extreme Workout 2 h 45 min

Alkavan reuman kanssa kärvistelevänä esimummona on kiehtovaa ja hämmästyttävää seurata facebook-kavereiden päivittäisiä urheilusuorituksia. Liikkuvatko ne oikeasti noin paljon? Miksi ne haluavat julistaa asiaa facebookissa? Ihanko vain siksi - kuten HeiaHeia-applikaation oma slogan kuuluu: kannustaakseen kavereitaan?

Jos olisi olemassa joku HeiaHeialle vastakkainen applikaatio alkaisin käyttää sitä heti. Siis sellainen, johon kirjataan ne passiivisuuden hetket, jolloin on onnistunut relaamaan.

Toki jo nyt HeiaHeiaan voi näköjään kirjata astangajoogasuorituksensa keston. Meditaatio-suorituksia en ole vielä facebookissa nähnyt. Mitäköhän tapahtuisi, jos nekin siihen lisättäisiin? Jos itse olisit onnistunut istumaan vaivaiset kaksikymmentä minuuttia, kismittäisikö lukea jonkun status kolmen tunnin meddauksesta? Entä voisiko slow-saavutuksillakin ”kannustaa kavereita”?

Sleeping in the hammock 3 h

Drinking Saarenmaa rhubarb vodka 2 h

Watching trees 5 h

Listening to the rain 3 h

Heijaa! Tänään harvensin mangoldit ja sain niistä kesän ensimmäisen kastikkeen.

Gardening 1 h tänään. Vaikka melkein pelkäksi auringonotoksi sekin meni.

Pikku ukko

2011-06-20T12:52:00.000+03:00

Kolme vuotta on hyvä ikä. Silloin voi koko-ajan olla joku muu.

Joinain päivinä kolmevuotias on Waltsu. Waltsu on moottoripyörämies, jolla on ”kevari” (samoin, sattumoisin, kuin isoimman veljen samannimisellä ystävällä).

Toisinaan kolmevuotias on Timo. Timo on puuha-Petehahmo joka korjailee ja remontoi vaikuttavan laajan työkalupakkinsa kera. Sitten meillä asuu koira, hevonen ja pari muuta tyyppiä.

Oikein hyvällä tuulella ollessaan kolmevuotiaan hellyys on kiihkeää: ”Sä oot äiti niin kiva, että mä en koskaan pistä sua vankilaan, enkä tapata! ” Kun kolmevuotias on pahalla tuulella, koko talo tärisee.

Tämän lapsen kanssa minulla on ollut kaikkein haastavinta. Jos olisin saanut tämän tyypin sijasta sen tilaukseni mukaisen helpon, hyvin nukkuvan ja rauhaisan vauvan, en olisi ehkä koskaan oppinut sitä itselleni tärkeintä. Sitä, että omalla jaksamisella on rajat. Että itseään pitää kohdella kiltisti. Äidinkin.

Miksiköhän nämä pitää aina oppia vaikeimman kautta? Eikä opiskelu ole vielä ohi. Asiaa pitänee tankata loppuelämä.

Kohta pitäisi rakentaa kasvimaalle linnunpelätin. Sateiden myötä iski niin perusteellinen kesäpassiivisuus, että inspiraatiota voi tähän (kuin muutamaan muuhunkin) projektiin joutua odottelemaan vähän kauemmin.

On viimeinen viikko kesälomaa. Tämän (= huippulyhyen loman) siitä saa, kun downshiftailee kotona melkein kolme vuotta. Väsyttää.

Miten kohtuullistan

2011-06-17T14:32:00.001+03:00

Taannoinen keskustelu sai minut pohtimaan omia kohtuullistamisratkaisujani. Minähän en ole jättänyt työtäni tai muuttanut mummonmökkiin askeetin elämää viettämään, eli missä kohtuullistaminen oikeastaan näkyy? Mietintä toi mieleen nämä asiat.

1. Lyhennetty, nelipäiväinen työviikko. Ratkaisu, jota olen täällä aiemminkin hehkuttanut tosi paljon.

2. Asumisratkaisu: erityisen pieneksi rakennettu talo (= pienemmät rakennuskulut, pienemmät lämmityskustannukset, pienempi pinta-ala siivottavaksi eli enemmän aikaa vain oleiluun). Tontti ostettiin aikoinaan alueelta, jossa maan hinta oli pääkaupunkiseutuun verrattuna kuusi kertaa halvempi.

3. Lasten harrastusten siirtäminen kotiin tai aivan lähialueille. Kun pitkät työmatkat vievät aikuisten aikaa, emme halua viettää myös vapaa-aikaamme harrastuskuskauksissa. Onneksi asumme kirkonkylässä, jossa kävelymatkan päässä on tarpeeksi harrastusmahdollisuuksia.

Meillä on ollut tosi hyvä tuuri esimerkiksi lasten soitonopettajien kanssa. Viereisessä talossa asuu tytön ihana piano-opettaja, seuraavalta kadulta löytyy pariskunta, jonka mies opettaa pojalle kitaraa ja vaimo opettaa tytöille bändijuttuja. Vaikka yksityistunnit ovat musiikkiopistoa kalliimpia, loppupeleissä ne tulevat meillä halvemmiksi (bensakulut). Yksityistunnilla käyvä lapsi välttyy myös koko teoria/orkesteri/matinearumbalta ja siltä stressaavalta numeroarvioinnilta, josta itselläni on lapsuudesta painajaismaiset muistot.

Meillä musiikkitunneilla käynti on ollut sillä tavalla rentoa, että se on joustanut tilanteen mukaan. Voin hyvin vaikka pyytää soitto-opettajia antamaan jossain kuussa vain kaksi tuntia, jos meillä on vaikka huono rahatilanne.

Mihinkäs tässä on kenelläkään kiire? Oppia voi vähän hitaamminkin. Myös musiikkia.

Tytön huippulahjakkaalta bändiopelta on tulossa pian uusi levy uuden bändin kanssa, mutta tähän väliin tunnelmia siltä ensimmäiseltä:

4. Omien harrastusten järkeistäminen. Vähitellen kaikki omatkin harrastukset ovat siirtyneet kotiin (lukeminen, bloggaaminen), pihalle (kasvimaan hoito) tai lähimaastoon (kävely ja baletti kylällä).

Tämä harrastusten kohtuullistamispalikka oli itselleni erityisen haastava. Oli esimerkiksi vaikeaa hyväksyä se tosiasia, että juuri minä en voimaannu vaan stressaannun rääkkijumpissa.

Minä saan valtavasti energiaa pitkistä yksinäisistä kävelylenkeistä metsässä. Hurjan paljon halvemmaksikin se tulee. Hyvästi, kuntosalijäsenyydet!

Sisäinen orjanpiiskurini kuitenkin pitkään huomautteli, että metsäkävelyt eivät ole yhtä tehokasta liikuntaa. Juuri tässä kohdassa olikin se haaste. Uskaltaisiko nyt päälle nelikymppisenä jo ruveta epätehokkaaksi, ei-huippukuntoiseksi? Onko esimerkiksi kauhean vaarallista olla viisi kiloa painavampi? Sen jälkeen kun se ei ollut enää vaarallista itselle, se ei tainnut enää olla vaarallista kenellekään.

5. Tärkein kohtuullistamisratkaisu: vähempi kulutus. Kaikessa.

Tässä on se jatkuvan haasteen paikka, kuten jokainen kohtuullistaja tietää. Kun omaa egoa ei voi enää buustata ostoksillaan, matkustelemisillaan tai asemallaan, oma arvo pitää etsiä jostain muusta vähän vaikeampaa kautta.

Aina kun minulta kysytään se ikuinen kysymys, että mitä nykyiselle maailmallemme tapahtuisi, jos kaikki rupeaisivat tuosta vaan kohtuullistamaan, mieli tekisi sanoa, että kokeilepa hetki elintasosi laskemista ja tule sitten kertomaan mielipiteesi siitä onko kovin todennäköistä että ihmiskunta massamielessä innostuu siitä? Mikä askeettisemmassa elämäntavassa massoja niin kun houkuttelisi?

Siinä vaiheessa, kun suurin osa ihmisistä haluaa alkaa elää kohtuullisemmin pitää toki vaihtaa yhteiskuntajärjestys. Kasvuun perustuva yhteiskunta on vain yksi malli. Muitakin löytyy, jos halutaan.

Uskotteko te tämän tapahtuvan ihan lähitulevaisuudessa? Itse en jaksa olla ihan niin idealisti.

Mökkielämää kuistilla

2011-06-14T19:02:00.001+03:00

Eräänä iltana kuistin riippukeinussa tajusin: kuisti on minun kesämökkini. Sen kauemmas ei enää tarvitse matkustaa.

Eräs parhaista elämän yksinkertaistamisratkaisuistamme on ollut kesämökistä luopuminen. Takavuosina kesiä varjosti aina pienoinen mökkistressi. Mikä satavuotiaan talon vaivalloisista korjausoperaatioista tänä kesänä toteutettaisiin? Miten ihmeessä aikaa ja voimia riittää sen lisäksi tämän omakotitalon rakentamiseen? Missä vaiheessa mökille ehtisi? Kalenteria plarattiin, kesäviikkoja aikataulutettiin.

Enää ei tarvitse mennä eikä tulla.

Talvisin kuistimme on kylmä läpimenopaikka, jota ei edes huomaa. Kesäisin se muuttuu kesäkodiksi, jossa pääsee (askeleen) etäämmäksi kodista. Askel on tarpeeksi.

Tultiin juuri lasten kanssa kirjastosta. Alkoi naurattaa, kun katsoin oman lainauslistani kirjojen nimiä: Unelmien kasvihuone, Citypuutarhat, Biodynaaminen puutarha, Keittiöpuutarhurin käsikirja, Keittiöpuutarha… (vieläköhän löytyisi joku puutarhakirja, jota en ole vielä lukenut...meidän kirjastossa niitä ei ainakaan enää ole).

Ja sitten: Kuinka irtaudut täydellisyyden tavoittelusta.

Niinpä niin.

Yksi romaanikin tarttui mukaan: Marianne Backlénin Tulilinnun tanssi. Olen pitänyt kaikista Backlénin kirjoista. Aihepiiriltään tämä kiinnostaa erityisesti, koska olen lukioikäisestä ollut Ballets Russes-friikki. Kaikki sen kauden kirjat on luettu ja elokuvat katsottu. Näinhän yleensä tuppaa käymään, kun jostain aihepiiristä innostun...

Leppoisia, omannäköisiä kesäpäiviä teille, lukijat!

ps. Kun aina mielellään eksyn aiheesta, pitää poukata vielä Ballets Russes-aiheeseen. Suosittelen kauden nerotaiteilijoista kiehtovimman, mielisairaalassa pitkiä aikoja viettäneen Olga Spessivtzevan elämänkertaa koskettavana dokumenttina masennuksesta. Täältä voi katsoa miten se Gisellen hulluuskohtaus oikeasti menee.

Kesken

2011-06-09T12:30:00.003+03:00

Minua pyydettiin erääseen televisio-ohjelmaan kirjani teemoista puhumaan. Iski kauhea itsesensuuri: enhän minä mistään tiedä, osaanko muka itsekään elää kuten opetan, entä jos mokaankin itseni lopullisesti jne.

Suuri osa kavereista suositteli etten mene. Että katuisin karvaasti. Televisio kun on julma väline, jossa mokaaminen käy helposti ja jää i k u i s i k s i ajoiksi ihmisten mieleen (vähän niin kuin edellisen kirjoitukseni netti). Mailasin ainoalle tuntemalleni henkilölle, joka oli vastaavanlaisessa ohjelmassa käynyt puhumassa hyvinkin henkilökohtaisista asioista - paljon vaikeammista kuin ne, joista minua pyydettiin puhumaan.

Kaduttiko häntä? Oliko elämä nyt pilalla? Näin hän vastasi:

Ohjelmassa reilusti kerroin että tässä olen keskeneräinen - ja keskeneräisenä ei tarvitse yrittää näyttää, suorittaa ja lunastaa arvoaan samalla tavalla kuin olen koko ikäni tehnyt. Se on ihanaa!

Mietin etukäteen ammatillista uskottavuuttakin. Kissanviikset. Ei ole tuottanut mitään ongelmia. Olisiko niin, että astelin läpi sen ennakkoon pelkäämäni häpeäkylvyn ja totesin sen jälkeen, että tätähän tämä on koko maailma ja kanssaihmisten elämä täynnä?

Ihanaa saada olla minä itse, tällaisena kuin olen.

Tämä sähköposti tietysti ratkaisi asian. Lämmin kiitos sen rohkealle lähettäjälle!

Täytin juuri 42 vuotta. Nuorempana kuvittelin, että tässä iässä olisin perillä. Vaan kuinka ollakaan, olen edelleen kesken. Alkaa entistä enemmän tuntua siltä, että elämä ei ehkä olekaan ongelma, joka olisi hienosti ratkaistava. Se on joukko hetkiä ja kohtaamisia. Niissä voikin olla kesken.

Keskeneräisenä on hyvä soudella lähijärvellä ja kuunnella haikaroita.

Oma kylä, hyvä kylä

ps. Nyt on taas iskenyt kauhea blogger-ongelma, josta johtuen en voi vastata edes oman blogin kommentteihin enkä kommentoida muita. Toivottavasti menee ohi, sillä mielellään kyllä vastailisin.

Naamakirjaan narahtanut

2011-06-05T19:30:00.006+03:00

On muotia kauhistella pinnallista facebookkailua. Se johtaa kuulemma aitojen ihmissuhteiden rapautumiseen ja syvemmän, oikeasti merkityksellisen kommunikaation loppumiseen maailmasta. Kauhisteluvirren mukaan ihmiset esittelevät facebookissa vain sunnuntaipuoltaan, leuhkivat saavutuksistaan ja kiillottelevat kulissejaan.

Kommunikaatio sekä facebook- että blogimaailmassa tuntuu monen mielestä lipsahtavan helposti ongelmalliseksi ja epäaidoksi, mikä aiheuttaa toki stressiä tyypille, joka haluaisi hallita kaiken ja olla kaikkien mieleen. Oman nettiminän luomasta vaikutelmasta kuuluu olla kestohuolissaan. Se, joka haluaa pelata varman päälle ei nettiin koske. Nettiin laitettu materiaali kun ei i k i n ä katoa, kuten meitä aina muistutetaan. Entä jos kerrankin mokaa oikein kunnolla?

Kun niin selvästi tuntuu olevan olemassa joku ideaali (vastakohtana väitetylle epäaidolle/muuten vain väärälle), millaista aidon nettikommunikaation oikein tulisi olla? Pitääkö sitä täydellisyyttä kohti edes pyrkiä? Miksi tälläkin elämän osa-alueella pitää olla niin pätevä, vimpan päälle harkittu, hallittu ja taitava?

Minä tunnustan pitäväni kaikista netin verkostoitumisvälineistä. Ne ovat tuoneet elämääni suuren määrän ihmisiä, joiden kanssa en maalle jymähtäneenä introverttina olisi ollut muuten missään tekemisissä. Etenkin Facebookista on löytynyt valtava määrä samanhenkisiä ystäviä, joiden kanssa aikoinaan jo lupaavasti synkkasi, mutta joihin ei oikeassa maailmassa ehtinyt siinä elämäntilanteessa kunnolla tutustua. Takavuosina sielunheimolaisuuden vasta aavisti, nyt sen näkee ystävän statuksissa ja linkkauksissa joka päivä. Miksiköhän tämä on vähemmän aitoa kuin teekupposen äärellä istuskelu, keskustelu mielipiteistä tai musiikkimauista? Sitä paitsi kyllähän me facebookkaajatkin edelleen istuskelemme myös oikeiden ystäviemme kanssa oikeassa maailmassa.

Kun Facebook-käyttäjiä aina syytetään oman aurinkopuolensa esittelystä, minä olen havainnut aika paljon toisenlaistakin kirjoittelua. Ehkä minulla sitten on vaan erityisen rehellinen kaverijoukko, joka ei kauheasti taktikoi sitä mitä nettiin huutelee, vaan mielummin kertoo maailmalle niistäkin elämänsä asioista, jotka eivät mene niin kuin Strömsössä.

Uskon vahvasti, että koko tämä kiihdytetty sosiaalinen verkostoituminen ja kommunikointi on juuri nyt tässä maailman ajassa tarpeen ja tärkeää. Egyptissä ja muissa lähimenneisyyden vallankumouksissa sen ensi kertaa näki. Siksi en jotenkin jaksa menneen ajan kirjepostin ja vierailukulttuurin nostalgisointia ja sosiaalisen median kauhistelua. Hitaan elämän kannattajana olen toki sitä mieltä, että rajat täytyy säilyttää myös netissä – mutta toisaalta kotona nörttäily sopii hyvin samaan linjaan elämän hidastamisen ja ilmastonmuutoksen torjumisen kanssa.

Kun nämä sosiaalisen median ohjeet meille toimittajille viime vuonna julkaistiin mieltäni jäi askarruttamaan kohta viisi. Vaaransiko erilaisiin fb-tukiryhmiin kuuluminen tosiaankin journalistisen riippumattomuuteni? Eikö toimittaja vapaa-ajallaankaan saanut enää olla asioista mieltä? Onko maailmassa yhtäkään toimittajaa, jolta ei löytyisi omiakin mielipiteitä?

Erosin varmuudeksi joistain epäilyttävimmistä fb-ryhmistäni (mm. kolme eri Christianian vapaakaupunkia puolustavaa ryhmää...) enkä hyväksynyt kutsua ystäväni perustamaan ufohavaintoryhmään. Sen jälkeen en ole jaksanut miettiä ulosantiani, tykkäämisiäni enkä ryhmiäni vaikka minulla onkin kaverina liuta ihmisiä, joihin varmaan pitäisi yrittää tehdä hyvää vaikutusta. Kun otsikoihin nostetaan aina kauhistuttavimmat facebook-mokat, unohtuu helposti, että suuri osa ihmisistä on aika suvaitsevaista sakkia – eikä ollenkaan niin kiinnostunut tekemisistäsi kuin mitä itse kuvittelet.

Perjantaina alkoi kesäloma! Taimista puolet on jo muuttanut kasvimaalle.

Juniori saa kiivetä kuistin riipputuoliin päivällä, mutta iltaisin sen valtaa tämä äiti. Ja kirjakasa.

ps. Edelliseen kirjoitukseen liittyy tietysti myös se ikuisuuskysymys, että voiko vastuullinen vanhempi pistää lapsensa kuvia nettiin. Mutta se onkin sitten jo toisen bloggauksen aihe.

Hyötytarhurin Raamatut

2011-06-01T18:16:00.001+03:00

Kauppojen puutarhakirjojen hyllyillä on paljon kunnianhimoisten valokuvaajien stailattuja opuksia. Ne ovat kauniita ja inspiroivia, mutta niistä saa etsimällä etsiä tietoa siitä, miten homma ihan oikean todellisesti onnistuu. Nämä kolme eivät ole pettäneet minua koskaan.

Ulla Kervisen ja Ulla Paakkunaisen Puutarha pienellä palstalla (Tammi 2010) on se kirja, jota suosittelisin aloittelevalle hyötykasvien kasvattajalle. Pieneen kirjaan on mahdutettu kaikki olennainen: kumppanuuskasvit, tavallisimmat viljelymenetelmät, maan hoito sekä kaikkien yleisimpien viljelykasvien hoito.

Arno Kasvin ja Simo Laineen Arnon keittiökasvit (Tammi 2008) on astetta tymäkämpi teos. Ruissalon kasvitieteellisen puutarhan viljelykokemuksiin perustuva kirja esittelee hyötykasvilajeja laajemmin ja kertoo kunkin lajin kasvatuskokemuksista ja niiden haasteista.

Gisela Keilin Luomutarhurin opas (WSOY 2002) on ollut minulla iät ja ajat. Vaikka kaikki luomutarhurikaverini arvostavat tätä kirjaa ja tekevät viljelyksensä aina Keilin kirja käsillä, en ole millään saanut tartuttua siihen. Se on tuntunut liian vaikeatajuiselta. Vasta nyt, kun hyötykasvatuskesiä on takana neljä, alan todella innostua tästä kirjasta.

Se onkin koko joukon paras, sillä se selvittää filosofisella otteella, miten luomupuutarha (ehkä koko maailma?) lopulta toimii. Iltaisin, kasvimaan kastelun jälkeen olen istunut kuistin riippukeinussa ja nyökytellyt kirjan puutarhanhoitoakin laajemmille viisauksille:

Kaikki eliöt tuhoavat syömällä sekä kasvien että eläinten elämää. Tulemalla syödyksi ne pitävät yllä muiden eliöiden elämää.

Sanalla sanoen: Elämän on oltava yhteiseloa, jotta se voisi jatkua.

Luonto itsekin toimii tämän periaatteen mukaisesti. Se ei kuitenkaan tarkoita, että luonnossa aina valitsisi sopusointuinen tasapaino. Ennemminkin kaikki tapahtumat ovat jatkuvassa heiluriliikkeessä pyrkien tasapainoon kultaista keskitietä.

Niinpä.

Lipstikka suojelee vanhan kansan mukaan oven lähelle istutettuna taloa. Enkeli avustaa.