keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Lumottu kirja

Mikä suuri ilo olikaan löytää Jouko Sirolan kirja Lumottu niitty. Erään tien tarinoita!

Olen sitä ihmistyyppiä, jota on aina kiehtonut ja kiinnostanut paikkojen historia. Aina uuteen paikkaan muutettuani olen lukenut paikan historiasta kaiken. Vihdin kirkonkylään muuton jälkeen on tullut luettua monenlaisia Vihdin historiikkeja - mutta yksikään niistä ei ole vetänyt vertoja tämän kirjan elävyydelle!

Sirola kirjoittaa ihanalla, nykyään jo harvinaiseksi käyneellä menneen maailman tsehovilaisella tyylillä, jossa matkaa tehdään maisemassa ja tarinassa juuri niin monen mutkan, villin assosiaation, suoranaisen harhaantumisen ja sivupolun kautta kuin tarpeen on - eikä ketään siltikään taatusti pitkästytä. Tästä pienen kirkonkylämme tien tarinasta luulisi innostuvan kenen tahansa, jota kiinnostaa Suomen historia. Tai elämä yleensä.

Ja miettikää: tämä kirja kertoo siis reitistä, jota päivittäin kävelen koirani kanssa, ja jonka salaperäisyyksiä olen jo pitkään ehtinyt miettiä. Mikä historiafriikin bingo!

Sirolan huolella taltioimat kylämme menneen ajan "huhut, juorut, sadut, myytit ja legendat" olivat kutkuttavan kiinnostavia. Olen esimerkiksi aina ihmetellyt miksi minua aina puistattaa, jopa keskellä kirkasta päivää, Vihdin kirkonkylän Valintatalossa. Samassa liikkeessä työskentelevä ystäväni raportoi samankaltaisista tuntemuksistaan. Sirolan kirjasta löytyy selitys:

siinä missä nyt on Valintatalo tai siitä hiukan nykyiselle kirjastolle päin, oli ennen Liukkaan talon riihi. Siinä riihessä kummitteli niin kovin, ettei siinä voinut olla yötä, vaikka siemenriihen kuivuessa niin oli muuten tapana. "Kattokaas kun siemenriihes täytyi ain ollas sauhu."
Eräs paikallinen vainaa, nimeltänsä Aalruuti, kertoi Kallelle vielä eläessään, että yöllä riihessä kävi sellainen kolina, ettei nukkumisesta tullut mitään. Ja jos ei sieltä silloin lähtenyt, niin ulos heitettiin, että mässähti.

Vihdin kirkonkylältä meillepäin kävellessä vastaan tulee erityinen mäki, jolle Sirola on omistanut kokonaisen luvun (""Kohti jyrkkää Kouvoinmäkeä"). Kaameata oli, lasten vaunuiässä, minun mielestäni lykkiä vaunuja ylös tätä mäkeä. Nykyään mäessä vastaan tulee, erityisesti koulujen loppumisen aikoihin, kipuamisesta nääntyneitä koululaisseurueita, jotka ovat jymähtäneet eri kohtiin mäkeä huilimaan. Aivan uuden näkökulman tähän varsinaiseen riesamäkeen sain Sirolan menneen ajan hevoskärryonnettomuuksien kuvauksista. Näistä traagisista sattumuksista kirjaan on taltioitu seudulle elämään jäänyt sanonta "Vitut, sanoi vatikauppias kun kuorma kaatui". Ei ihme, että tie tältä kohdalta ihmisten ja eläinten hyväksi vihdoin oikaistiin!

Kun päästään mäen päälle, alkavat lumotun tien "salaperäisimmät, peljätyimmät osuudet". Eli - jihuu - juuri ne seudut, joilla itse asun! Vihdin kirkonkylän Koivissillan "synkistä salomaista" ei tosin meidän kohdallamme ole jäljellä enää paljoa, vaikka kirjan mukaan vielä 1970-luvulla puhuttiin madalletulla äänellä tästä maailman sivu kulkijan karvat pystyyn nostattaneesta tarunhohtoisesta seudusta, suoranaisesta kummituksien luvatusta maasta:

Vain ohuet, orvonnäköiset kuusenketkut talojen välissä pitävät yllä korpimaiden hiipuvaa mainetta.

Pyytelen jo etukäteen anteeksi, että tämän kirjan arvioinnissa keskityn itselleni rakkaimpiin ja läheisimpiin paikkoihin. Myös kirjan alkuosan kuljettelut pitkin kylän eri merkkipaikkoja ovat todella kiintoisia. Samoin loppuosa, jossa ollaan jo Nummelassa asti.

Mutta: sekä lapset että minä riemuitsimme, kun se kotimme läheinen metsätie, jota olemme useasti kulkeneet ja jonka olemme aina kovin keskiaikaiseksi kokeneet (aina tulee kummasti juteltua juuri tuolla metsätieosuudella siitä ajasta, jolloin metsässä oli vielä maantierosvoja jne....koska jokin tuon tien olemuksessa vaan herättää niin vahvasti tämmöisiä mielikuvia) paljastuukin kirjassa vähintäänkin keskiaikaiseksi. Olimme oikeassa! Tie on mahdollisesti ollut olemassa jo niinkin aikaisin kuin 1200-luvulla.

Kirjassa kerrotaan kiehtova tarina myös Sutkista, Vihdin omasta Robin Hoodista, joka muinoin, juuri näissä metsissä, ryösti rikkailta ja antoi köyhille. Aiomme lasteni kanssa ehdottomasti uskoa tähän tarinaan.

Tässä kyseinen lumottu tie pari päivää sitten kuvattuna. Suosittelen ihan kaikille. Sekä tietä, että siitä tehtyä kirjaa.



4 kommenttia:

  1. Tämä oli valtavan kiehtova postaus! Minäkin tykkään lukea paikkakunnan ja paikan historiasta, se muuttuu jotenkin paljon elävämmäksi taustaansa vasten. Kiitos tästä ja hyvää loppuviikkoa, -junika-

    VastaaPoista
  2. Valtavan mielenkiintoisia minustakin paikkoihin liittyvä historia ja tarinat. Harmi, että niin vähän oikeasti tulee tallennetuksi ja julkaistuksi.

    VastaaPoista
  3. Johan osui nappiin tämä kirja! Täytyypä tulla joku päivä kävelylle sinne päin. Kun tiestä on tarina, sen kulkeminen on seikkailu!

    VastaaPoista
  4. Huih, on kyllä huisin jännittävää tutustua asuinpaikkansa historiaan: sitä näkee tiet ja rakennukset aivan toisin silmin. Ja sodanaikaiset tapahtumat ne vasta karmivia ovatkin; niihin olen tutustunut nyt sen verran, että viehättävä ja rauhallinen tienoomme täällä Amsterdamissa on varsinkin pimeällä helppo kuvitella natsien ja pommikoneiden näyttämöksi...

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi, valoa päivääsi!

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.